MITÄ TUNNUSTUSUSKOLLISTEN PITÄISI AJATELLA VAIKEASSA KIRKOLLISESSA TILANTEESSA?

Pekka Heikkinen, kirkkoherra, Ruotsi
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 6/2006


Kirkkojemme tilanne tänään on hyvin vaikea, ei ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa, vaan yleensä lännen vanhoissa historiallisissa kirkoissa. Sen huomaa selvimmin kysymyksissä papin virasta ja homoseksuaalisesta yhteiselämästä. Nämä ovat kuitenkin vain oireita kaikkein pahimmasta pahasta, siitä että kirkot eivät enää pidä Pyhää Raamattua kristillisen uskon ja elämän ikuisena ja varmana normina. Ruotsissa tämä paha on ruumiillistunut selvimmin entiseen arkkipiispa K. G. Hammariin. Mutta monet muut Ruotsin piispat eivät jää hänestä paljoakaan jälkeen. Suomessa tilanne on pahasti kärjistynyt piispa Heikan työryhmän antamasta ehdotuksesta, minkä piispainkokous näyttää periaatteessa omaksuneen sellaisenaan. Samalla voi kai todeta, että ehdotus on johdonmukainen epäuskon näkökulmasta katsottuna. ”Lopullinen ratkaisu” tahdotaan mahdollisimman pian.

Mutta miten meidän on tunnustususkollisina katsottava asiaa? Mitä meidän pitää ajatella tässä vaikeassa tilanteessa?


Olenko minä tosi tunnustususkollinen?

Ei riitä, että ollaan puhdasoppisia ainoastaan virka- ja homokysymyksissä. Ovathan muslimitkin niissä puhdasoppisia. Puhdasoppinen ja tunnustususkollinen on evankelista Johanneksen mukaan se, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi (1. Joh. 4:2). Tärkein kysymys on, miten ajatellaan Jeesuksen persoonasta ja hänen lunastustyöstään – tunnustetaanko hänen kaksi luontoaan ja hänen kärsimyksensä ja kuolemansa meidän edestämme. Keskeisiin kysymyksiin kuuluu myös, opetatko oikein ihmisestä, hänen perisyntisyydestään, siitä että hän ei pysty pelastamaan itseänsä synnistään ja kuolemasta. Opetatko oikein ihmisen vanhurskauttamisesta uskon kautta Jeesukseen, sulasta armosta? Oletko opetuksessasi varuillasi sekä roomalaiskatolista että kalvinistista teologiaa vastaan? Eivät kaikki ole tunnustususkollisia, vaikka heitä sellaisiksi väitetään ja he itsekin niin luulevat.


Olenko mahdollisesti itse syyllinen kirkon vaikeaan tilanteeseen?

Olenko varoittanut ajoissa ja tarpeeksi ennen kuin asia meni niin pahaksi? Olenko varoittanut pappeja ja kirkkoni johtoa sekä omia jumalattomia seurakuntalaisiani? Olenko rakkaudella käynyt heidän luonaan puhumassa asiasta? Onko minulla ollut sydämessäni ahdistus heidän iankaikkisuudestaan? Luulisin, että monen on vastattava: en ole. Ei vika ole ainoastaan noissa toisissa vaan minussakin ja meissä, jotka kutsumme itseämme tunnustususkollisiksi. Kun tunnustamme Jumalalle kansamme ja kirkkomme pahat synnit, meidän pitäisi profeettojen Jeremian ja Danielin kanssa tunnustaa, että kuulumme itse samaan syntiseen kansaan ja kirkkoon.


Epäuskoisten toimeen panemien vainojen ei pitäisi hämmästyttää tunnustususkollisia vaan tehdä heidät iloisiksi.

Jeesus ja hänen apostolinsa ovat selvästi ennustaneet, että jokaisen Kristukseen uskovan on kannettava oma ristinsä. Kaikkien ei tarvitse kärsiä fyysisesti tai menettää henkensä, mutta heidän täytyy ainakin kärsiä pilkkaa ja halveksintaa, panettelua ja valheiden levittämistä. Tunnustususkollisten ei pitäisi hämmästyä ja vielä vähemmän suuttua sekä vihaisesti vaatia oikeudenmukaisuutta ja hyvitystä. Eihän epäuskoiselta, vaikka hän olisi piispa, voi odottaa, että hän ymmärtäisi ja pitäisi tosi kristitystä.

Sitä vastoin tunnustususkollisten pitäisi iloita kärsimästään rististä. Sehän on hänelle kunnia ja osoittaa, että hän kuuluu yhteen Jeesuksen kanssa. Risti on annettu hänelle koettelemukseksi, että hän näkisi onko hänessä tosi usko ja kestääkö se. Hänet on heitetty tuliseen uuniin kuin kulta, että hänen uskonsa tulisi vahvemmaksi ja puhtaammaksi ja hänelle annettaisiin sitä suurempi kunnia viimeisenä päivänä ja ikuisuudessa. En väitä, että iloitseminen ristin alla on helppoa. Meissä kaikissa asuu suuri heikkous perisynnin tähden. Mutta Raamattu ja kirkkohistoria osoittaa, että se on mahdollista. Pyhä Henki saa sen aikaan, kun usko tarttuu Jumalan varmoihin lupauksiin. Tässä meillä on paljon opettelemista Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä, erityisesti sen 4:stä luvusta.
Tunnustususkollisten on jatkettava hyvin ponnekkaasti Jumalan sanan tunnustustaan mutta rakkauden ja sävyisyyden hengessä.

Ei saa missään kohtaa antaa periksi, kun on kysymys Jumalan sanasta. Jos luovut rauhan nimessä yhdestä totuudesta, luovut kohta toisesta ja menetät nopeasti kokonaan uskosi vankan perustan. Kaikki tulee rakentaa Jumalan vahvan sanan eikä omien ajatusten ja kuvitelmien varaan. Riittää, kun kerrot, mitä Jumala sanoo meille sanassaan. Älä hyväksy sitä, että viholliset kutsuvat sinun todistustasi omaksi mielipiteeksesi. Ei meidän kuulu puhua omista mielipiteistämme vaan Jumalan puhtaasta ja selvästä sanasta. Ei meille saa uskotella, että Jumalan sana olisi muka kuin vahanenä, jota me voimme kääntää haluamaamme suuntaan. Ei, vaan Jumalan sana on selvä. Se antaa tarkan tiedon, ja tämä tieto meidän on kerrottava. Se antaa tiedon sekä kristillisestä uskosta että elämästä.

Mutta kun tunnustamme Jumalan sanaa, meidän on tehtävä se rakkauden ja sävyisyyden hengessä, asiallisesti ja ystävällisesti. Paavali kehottaa Timoteusta: ”Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät perkeleen pauloista, joka on heidät vanginnut tahtoansa tekemään.” (2. Tim. 2:24-26).


Tunnustususkolliset voivat suurella luottamuksella ja uskon varmuudella kohdata tulevaisuuden.

Jos me tosiaan olemme tunnustususkollisia sekä sydämessä että sanoissa ja töissä, niin olemme Jumalan rakkaita lapsia ja silmäteriä. Me olemme yhdessä Jeesuksen kanssa kuninkaita, joita kaikkien on kumarrettava ja palveltava, vaikka he eivät sitä itse huomaa. Meillä ei ole aihetta suruun tai pelkoon vaan iloon ja rauhaan. Kuka meille mitään mahtaa, kun kaikkivaltias Jumala on meidän rinnallamme? Mitä se meitä haittaa, jos meitä vähän aikaa vainotaan, kun Jumala pitää meitä Poikansa Jeesuksen tähden pyhinä ja vie meitä uskollisesti kapeata tietä eteenpäin iankaikkiseen elämään? Kyllä Hän ymmärtää johtaa meitä taitavasti, niin että me koko ajan voitamme, vaikka viholliset uskovat päinvastoin. Uskovainen ihminen on vapaa ihminen, vapaa synnin velasta ja Jumalan vihasta, vapaa omista turhista ajatuksistaan ja epäuskoisten tuomiosta. Hän voi totisesti sanoa kuningas Daavidin kanssa: ”Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.” (Ps. 23:6)


Esitelmä Vaasassa 19.11.2006 Luterilaisen yhteyden tuki ry:n järjestämässä luentopäivässä.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus