AIKAMME ILMIÖT JA KRISTINUSKO

Ilpo Sinkko, pastori, Kokemäki
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 6/2006


1. Pahaks’ sanoi aikaa Paavali.

”Pahaks’ sanoi aikaa pyhä Paavali, mutt’ pahemp’ se on meidän aikanamm”. Tuossa vanhan länsisuomalaisen maallikkosaarnaajan mainitsemassa lauseessa on paljon totta. Aika on sekalainen. Samalla tämän ajan tiedotusvälinein meitä pommitetaan tämän ajan arvoilla. Yleisimpiä sanoja ovat suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja syrjinnän välttäminen. Ovathan nuo sanat ja asiat sinänsä oikeita ja kannatettavia. Noita sanoja ja käsitteitä vain käytetään usein Raamattua ja klassista kristinuskoa vastaan. Suomalaiset ihmiset ovat ulkonaisesti sivistyneitä, ja monet ovat velvollisuutensa täyttäviä ja ulkonaisesti hyviä ihmisiä. Mutta valvovat kristityt toteavat tänään yksimielisesti, että kristityt ovat tässä tilanteessa menossa kohti vaikeampia aikoja. Tässä on turha valitella ja voivotella tilannetta. Sellaista valitusta olemme kuulleet kristillisessä lehdistössä ja monissa hengellisissä tilaisuuksissakin jo riittämiin. Maailma oli paha jo apostoli Paavalin aikana, mutta meidän aikanamme se on vielä pahempi. Paavalin aikana monet ihmiset kääntyivät pakanuudesta kristinuskoon, he pääsivät uskon ja kasteen kautta eroon pakanuuden pimeydestä. Kristinusko oli tuo valo, joka loisti ihmisten sydämiin. Jo alusta asti tuo valo ja tämän maailman varjot kävivät taisteluun keskenään. Kääntyvätkö ihmismielet tänään Kristuksen puoleen?

Pakanallisilla kulteilla ja filosofioilla oli alkukirkon aikana jo monituhatvuotinen perinne. Nuo ajatussuunnat olivat saaneet kehitellä oppejaan vuosisatojen, jopa vuosituhansien ajan. Mutta noille opeille ilmestyi vahva haastaja: oppi Kristuksesta ainoana tienä Jumalan tykö. Se oli ainutlaatuinen ajatus Rooman suuressa valtakunnassa. Tuo valtakuntahan oli tunnettu ainutlaatuisesta uskonnollisesta ja eettisestä moninaisuudestaan, monista jumalhahmoistaan. (Tästä Rooman valtakunnan uskonnollisesta moniarvoisuudesta on kirjoittanut mm.  Kokemäen entinen kirkkoherra ja rovasti Feliks Lujanen 1930-luvulla kirjassaan ”Kahden pedon edessä”.) Kaikkia jumalia sai  palvoa, kunhan vain samalla kumarsi Rooman valtion yksinvaltiaan eli keisarin kuvaa. Keisarikultti oli yksi Rooman monista kulteista, se oli valtionuskonto. Niinpä esimerkiksi keisari Augustuksen patsaita oli kuljetettu Rooman valtakunnan eri puolille eri pyhäkköihin ja palvontapaikoille. Mielenkiintoinen ajankuva on nähtävissä Raamatussa (Ap. t. 17:22-32). Monoteistinen (yksijumalainen) kristinusko Paavalin julistamana kohtasi Ateenan Areiopagilla monijumalaisen pakanuuden. Ateenan Areiopagilla ja sen lähellä sijainneella Akropoliilla oli yksi Rooman valtakunnan suurimmista palvontapaikoista. Siellä olivat esillä monet jumalhahmot (so. epäjumalat). Paavalin ja Ateenan miesten kohtaamisessa Areiopagilla näkyy kristinuskon erityispiirre: suvaitsemattomuus muita jumaluuksia kohtaan. Paavalin sanoma oli, että on ainoastaan yksi Jumala, joka ei ole ihmiskätten tekoa. Pakanajumalat ovat vääriä, ja ihmisten on käännyttävä pakanajumalistaan oikean Jumalan puoleen, joka on lähettänyt oman Poikansa maailmaan. Tulee myös tuomiopäivä, jossa kaikki ihmiset joutuvat arvioitaviksi uskonsa ja tekojensa perusteella. Rooman pakanafilosofien yksi keskeisimmistä kritiikin aiheista kristinuskoa kohtaa oli juuri kristinuskon suvaitsemattomuus.


2. Kristinusko oli uusi ja voimallinen oppi ja se pyrki syrjäyttämään muut uskonnot.

Tämä oli uutta ja uskaliasta. Kristinusko oli uusi ja voimallinen oppi, joka aivan selvästi pyrki syrjäyttämään vanhat uskonnot. Siinä Rooman valtakunnan suvaitsevainen uskonto-oppi sai myös kuulla tuomionsa. Alkukirkon historiasta me tiedämme, että Rooman hallintovalta alkoi vainota kristittyjä, koska aidot kristityt eivät halunneet kumartaa valtion epäjumalankuvia. Tämä oli selkeää kansalaisuskonnon kieltämistä, ja lisäksi tuo kristittyjen asenne puuttui valtakunnassa vallinneeseen uskonnollisen moniarvoisuuden periaatteeseen. Tämä sai  ”moniarvoisen” valtion lähtemään liikkeelle kristillisen kirkon kimppuun. Tapahtui niin kuin aina vainojen aikana tapahtuu. Jotkut pysyivät vahvoina uskossaan, eivätkä suostuneet kumartamaan keisarin kuvaa ja kiroamaan Kristusta. Toiset taas heikkoudessaan siihen suostuivat. Ne, jotka olivat kieltäytyneet kumartamasta keisarin kuvaa, kokivat kidutusta, vainoa, karkottamisia, jopa marttyyrikuoleman. Mutta kirkko ei tästä lannistunut, vaan kirkossa alettiin kunnioittaa ja muistaa niitä, jotka olivat kokeneet marttyyrikuoleman tai luopuneet jostain muusta tärkeästä Kristuksen nimen tähden.

Mitä hyödyttää kertoa tänä aikana alkukirkon ja varhaisten kristittyjen historiasta? Muistakaamme, ettei mitään uutta ole auringon alla. Kaikki se, mitä nykyään tapahtuu kirkossa ja uskontojen taistelukentällä, on tapahtunut jo ennenkin. Voimme ottaa oppia siitä, miten varhaisessa kirkossa on taisteltu harhaoppeja ja vieraita uskontoja vastaan. Ottakaamme oppia marttyyrien ja konfessorien (uskon todistaja, joka ei kuollut marttyyrina) uskosta ja rohkeudesta. Meidän on kysyttävä, mikä erityisesti oli se asia, joka antoi kristityille voiman kestää vainoa ja ahdistusta. Se oli tietenkin ylösnousemususko. Leijonien tai kiduttajien edessä ollut kristitty sai voimaa viimeisiin hetkiinsä siitä, että kuoleman jälkeen koittaisi käänteentekevä aika: ylösnousemus ja iankaikkinen elämä. Kun vielä hetken pysyi uskollisena, oli odotettavissa suuri palkkio: iankaikkinen elämä Kristuksen kanssa.


3. Aito kristinusko on yhä törmäyskurssilla humanististen ja pakanallisten filosofioiden kanssa.

Tämä meidän aikamme on sellainen aika, joka pyrkii tekemään tyhjäksi juuri ne ydinasiat, jotka antoivat kristityille voimaa kestää koettelemukset. Olemmehan monen monta kertaa kuulleet, jopa teologien suusta, ettei ”kristityn enää tarvitse uskoa ylösnousemukseen”. Tällä tavalla, sananmukaisesti, on opetettu ja neuvottu pappeja myös kirkkomme koulutuskeskuksessa. Samaten ristinkuoleman välttämättömyyttä epäillään. Siitä esitetään nykyaikana monenlaisia tulkintoja. Yksi tulkinta on (jälleen) humanistinen. Miten rakkauden Jumala muka voi tuomita oman Poikansa häpeälliseen ristinkuolemaan ihmisten puolesta? Eikö se ole raakaa ja julmaa? Tällä tavalla moni aikamme sivistynyt ajattelija asioita pohdiskelee ja myös ääneen lausuu. Silloin toteutuu apostolin Paavalin sana: ”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: ’Minä hävitän viisasten viisauden ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi’.” (1. Kor.1:18-19).

Kristitty ankkuroituu tänäkin aikana Sanaan, pyhään Raamattuun, joka on kristityn opin ja elämän ylin ohje. Jos suvaitsevainen nykyajan ihminen ei tuota kirjaa ja sen sanoja voi hyväksyä, niin sille emme voi mitään. Nykyajan kirkollisen elämän suurin ongelma on aidon Jumalan Sanan velvoitteen laittaminen syrjään. Kun nykyaikana hätyytellään tunnustuksellisia pappeja, sanotaan, ettei pappi voi kieltäytyä virkavelvollisuuksistaan vakaumukseensa vedoten. Eikö kristinuskon mukainen vakaumus enää olekaan kirkossa hyväksyttävää? Ilmeisesti ei. Tästä asiasta voisi jatkaa sikäli, että kun yhdestä Raamatun totuudesta luovutaan, luovutaan pian jo seuraavastakin. Loppua tällaiselle Sanasta luopumiselle ei ole ja pian huomataan, että hupsis, ollaankin luisuttu pakanuuteen asti. Oikeutuksen tälle kaikelle on antanut vääränlainen suvaitsevaisuus, poliittinen tasa-arvoajattelu. Toisin sanoen oikeutus Raamatusta luopumiselle on saatu vanhoista pakanauskonnoista ja filosofioista, jotka opettavat uskonnollista moniarvoisuutta, kaiken hyväksymistä ja kristittyjen pakottamista hyväksymään vallitsevat arvot omantunnon ja Raamatun vastaisesti. Ei mitään uutta auringon alla, sanoi jo kirjassaan Saarnaaja (Saarn. 1:9-10).


4. Sanasta luopuminen vie lopulta pakanuuteen.

Mitkä ovat tämän kaiken seuraukset? Suomesta pyritään tekemään pakanamaa, uskonnollisesti suvaitsevainen, mutta kuitenkin kristinuskonvastainen. Jo kymmenien vuosien aikana on julkisilla areenoilla voitu aivan avoimesti nousta kristinuskoa vastaan, pilkata ja alentaa sen pyhiä arvoja. Kirkon olisi pitänyt puuttua vahvemmin tähän kaikkeen ja nousta ajan henkeä vastaan. Mutta se ei ole siihen pystynyt. Vaikenemisella ei ole voitettu mitään, on vain pikku hiljaa menetetty asemia. Tämä kaikki on herättänyt suuressa yleisössä ajatuksia: eikö kristinusko ole puolustamisen arvoinen? Onko se edes todellinen, kun papit aina ovat hiljaa, kun pyhiä arvoja painetaan lokaan ja pilkataan? Samalla Raamatusta luopuminen on kirkossa aiheuttanut sitä, että papit ovat monissa tilanteissa luopuneet kristillisestä elämäntavasta. Tämä on ollut mannaa lehdistölle, joka kirkollisessa viestinnässään on viime vuosina ollut pitkälti keskittynyt pappien toilailujen arviointiin. Tänä aikana tämä kaikki näkyy myös sillä tavalla, että kirkossa pappisvirka rinnastetaan mihin tahansa julkisyhteisön virkamiehen tehtävään. Pian toteutuvan lainsäädännön myötä pappi on seurakunnassaan kuin mikäkin kunnallisvirkamies, jonka ei viranhoidossaan tarvitse ottaa huomioon Raamatun Sanaa eikä pappisvalaansa. Pappi joutuu seurakunnassaan kestämättömään tilanteeseen. Toisaalta hänen odotetaan saarnaavan Raamatun mukaisesti ja myös toimivan sen mukaisesti, mutta toisaalta papin pitäisi ottaa huomioon ”tämän ajan vaatimukset”.


5. Kulkekaamme eteenpäin Raamatun ja tunnustuskirjojen osoittamaan suuntaan.

Miten tästä eteenpäin? Pidä itsesi vahvalla perustalla. Tartu kiinni Raamattuusi. Lue sitä säännöllisesti rukoillen. Hanki itsellesi Lutherin Vähä- ja Iso katekismus. Lue tarkkaan ja omaksu niiden sanat omalle kohdallesi. Rukoile, että löydät elämääsi uskovia ystäviä, joille Sana on tärkeä. Rukoile, että löydät itsellesi oikean seurakuntayhteyden, sellaisen jumalanpalvelusyhteisön, jossa Jumalan sana uskollisesti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan. Jos sellaisen yhteisön löydät, niin ole siellä toimivien pastorien tukija ja esirukoilija. Jos pastori erotetaan virastaan Raamatun Sanan noudattamisen tähden, niin muista, että sellainen pastori ansaitsee esirukouksesi ja kunnioituksesi. Hän on konfessori, tunnustaja. Jos taas pastori tai joku muu kristitty menettää henkensä tunnustaessaan Kristuksen uskoa, on hän marttyyri, veritodistaja. Me suomalaiset kristityt olemme pitkään eläneet helppoa ja turvattua elämää. Mutta nyt ajat ovat muuttumassa. Jopa marttyyrikuoleman mahdollisuus nykyisessä tilanteessa kasvaa. Mutta mikä onkaan ollut vikana suomalaisessa kristillisyydessä, kun meillä ei ole luterilaisia marttyyreita täällä kotimaassa? Nyt on muistettava, että marttyyrius on todellinen kristityn kruunu. Tälläkin vuosisadalla kristittyjä veljiämme ja sisariamme on muissa maissa kidutettu ja surmattu uskonsa tähden. Ehkä jotkut meistä liittyvät tuohon joukkoon lähivuosikymmenien aikana. Ole siis rohkea. Jos olet kristitty, et ole ainoastaan omalla asiallasi, vaan Kristuksen asialla. Mikäli menetät työpaikkasi uskosi tähden, muista, että Jumala antaa sinulle paremman työpaikan. Hänellä ei ole pulaa mahdollisuuksista, sillä tänäkin päivänä hän auttaa kristittyjään kaikissa tilanteissa ja viimein vie heidät ikuiseen elämään.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus