NAISPAPPEUS, HOMOSUHTEET JA GOLGATAN VERIUHRI - ONKO NAISPAPPEUSKIRKOSSA PELASTUSTA

Vuosi 2007 jälkeen Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymän jää yhdeksi suomalaisen kirkkohistorian merkittäväksi käännekohdaksi. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomen itsenäiseksi julistautumisen jälkeen käytännössä toteutui Pyhän Raamatun profeetallisiin ja apostolisiin kirjoituksiin sekä niitä oikein opettaviin luterilaisiin tunnustuskirjoihin sitoutuneiden pastoreiden erottaminen määräajaksi pappisvirasta (Suomen Luther-säätiön pastorit Juhana Pohjola ja Sakari Korpinen). Tänä vuonna tuomiokapitulit myös ensimmäistä kertaa erottivat tuohon samaan tunnustusperustaan sitoutuneet paikallisseurakunnassa toimivat pastorit määräajaksi pappisvirasta (Jari Rankinen ja Vesa Pöyhtäri).

Samana vuonna myös ensi kertaa sitten1830-luvun Kalajoen käräjien tuomittiin maallisessa oikeusistuimessa tunnustuspastori (Ari Norro) sekä myös luottamushenkilö (Pirkko Ojala) sakkoihin Jumalan sanaan sidotun omantunnon mukaan toimimisesta, yhdessä naispappeuden hyväksyvän kappalaisen kanssa, joka ei ollut kuitenkaan riittävän pontevasti torjunut vanhaan virkajärjestykseen sitoutunutta toimintaa. Vuosi jää historiankirjoihin myös siitä, että Pappisliitto valitsi vuoden papiksi homosuhteen siunaamisestaan julkisesti kertoneen naispapin (Leena Huovinen).

Naispappeuskirkon suden hampaat ovat tulleet yhä selvemmin näkyviin. Jumalan sanasta luopunut Kainin kirkko on yhä avoimemmin alkanut lyödä Aabelin kirkkoa, joka haluaa uskoa veriuhriin omien syntiensä sovitukseksi. Mutta miksi naispappeuskirkko on niin vihamielinen ja jopa vainohenkinen Jumalan sanan opettamaan miehiseen paimenvirkaan sitoutuneita kohtaan? Ja miksi naispappeuskirkko on niin innokkaasti siunaamassa homosuhteita? Ja miksi naispappeuskirkko kavahtaa saarnaa synnistä ja sovituksesta ja veriuhrista – vihastuneen Pyhän Jumalan lepyttämiseksi?

Naispappeuteen on sisään rakennettuna niin homoseksuaalisuus kuin veriuhrin tyhjäksi, tarpeettomaksi ja jopa vääräksi tekeminen. Jumala loi aikanaan ihmisyyteen kaksi sukupuolta juuri siksi, että tuo erilaisuus opettaisi Jumalan ja ihmisen välistä suhdetta; toimisi kouriintuntuvana esimerkkinä ja mallina Kristuksen ja seurakunnan välisestä rakkaus- ja kunnioitussuhteesta. Suvunjatkamisen Luoja olisi voinut hoitaa muillakin tavoin, kuten muusta luomakunnasta tiedämme (hermafrodismi eli kaksineuvoisuus tai partenogeneesi eli ilman hedelmöitystä tapahtuva lisääntyminen). Raamatussa mieheys ja naiseus saarnaa syvimmiltä olemukseltaan Kristuksen ristiä; sulhasen verta, joka vuosi rakkaudesta morsianta kohtaan.

Jumala ilmoittaa itsensä maskuliinisena: Isänä, Poikana, Herrana, kuninkaana, sulhasena ja aviomiehenä. Herran seurakunta on puolestaan feminiininen: tytär, morsian ja aviovaimo – ja langenneena portto. Tämä mieheyden ja naiseuden liittyminen jumalasuhteeseen käy esiin lukemattomista Jumalan sanan kohdista. Jo Eevan luominen puhuu tästä. Vaimon luominen miehen kyljestä on ensimmäinen kerta, jolloin Raamattu kuvaa silmiemme eteen veren vuotamisen. Syvään uneen vaivutetun Aadamin kylki avataan, ja siitä otetusta kylkiluusta rakennetaan miehelle morsian (1. Moos. 2). Syvään kuolonuneen vaivutetun uuden Aadamin kyljestä valuvasta verestä ja vedestä (Joh. 19:34) rakennetaan Pojalle morsian, seurakunta. Raamatussa veri tarkoittaa synnit sovittavaa uhria sekä taivaallisen ravinnon ja anteeksiannon välittävää ehtoollista, Herramme tosi ruumista siunatussa leivässä ja pyhää verta siunatussa maljassa. Vesi tarkoittaa Jumalan puhdistavaa sanaa ja uudestisynnyttävää kastetta. Herran seurakunta, morsian, on synnytetty Jumalan Sanan kautta; se on Jeesuksen Kristuksen, sulhasen, kyljestä.

Veriuhrin lisäksi myös toinen Vanhan liiton armonvälineistä, miespuolisten esinahan ympärileikkaus, opettaa meille Jumalan pelastustyötä miehen ja naisen välisen suhteen kautta. Ympärileikkaus liittyi alun perin paimentolaiskansojen keskuudessa avioliiton solmimiseen. Ennen hääjuhlan alkua morsiamen isä ympärileikkasi sulhasen. Tästä kertovat meille myös apen eli puolison isän sekä sulhasen hepreankieliset nimet: appi on ’hooteen’ eli ympärileikkaaja, sulhanen ’haataan’ eli ympärileikattava. Kun Jumala antoi Abramille ympärileikkauksen liiton merkiksi (1. Moos. 17), niin Hän käytti siis tässäkin kohtaa miehen ja naisen väliseen suhteeseen, avioliittoon, liittyvää asiaa. Herra kihlasi Aabrahamin jälkeläiset itselleen (vrt. 2. Kor. 11:2).

Sippora, Mooseksen vaimo, vetoaa tähän ympärileikkauksen alkuperäiseen käyttötapaan Moosesta kohdanneen Jumalan vihan sammuttamiseksi (2. Moos. 4:24-26). Veriylkä tarkoittaa ympärileikattavaa sulhasta, joka suostuu kipua tuottavaan lihan leikkaamiseen voidakseen liittyä morsiamensa kanssa yhdeksi lihaksi. Sulhanen ympärileikattiin Golgatan ristillä; yljän veri vuodatettiin ja liha viillettiin, jotta Hän voisi saada omakseen morsiamensa, seurakunnan.

Läpi koko Pyhän Raamatun miehen ja naisen välistä (avio)suhdetta käytetään kuvaamaan Jumalan ja valitun kansan välistä suhdetta. Jos kansa lankeaa Herrasta, niin sen sanotaan olevan haureutta ja huoruutta. Morsian tai aviovaimo ei jaksanutkaan odottaa sulhastaan tai miestään ja olla hänelle uskollinen, vaan alkaa harjoittaa haureutta maailman kanssa. Jumalan sanasta luopunutta kirkkoa kutsutaan portoksi (Ilm. 17). Niin kuin Jumala on Kristuksen pää ja Kristus seurakunnan pää, niin on myös mies vaimonsa pää (1. Kor. 11:3). Seurakunnan kuuliaisuus Herraansa kohtaan on samassa veneessä kuin vaimon kuuliaisuus miestään kohtaan – kuten myös Kristuksen rakkaus seurakuntaansa ja miehen rakkaus vaimoonsa (Ef. 5). Jos luopuu yhdestä, luopuu samalla myös toisesta. Jos haluaa pitää ensimmäisen, haluaa samalla pitää myös toisen.

Naispappeudessa murretaan tämä syvä miehen ja naisen välisen suhteen esikuvallisuus ja edustuksellisuus. Seurakunnan johtajaksi eli kaitsijaksi ja paimeneksi saarnavirkaa ja sakramentteja hoitamaan tulee valita Isää ja Poikaa sukupuolensa kautta edustava mies (1.Tim. 3:2, Tiit. 1:6). Niin kuin Isä lähetti Pojan, niin Poika lähetti (mies)apostolinsa kastamaan ja opettamaan (Matt. 28:16-20). Miesapostoliensa keskellä Kristus myös asetti ehtoollisen ja käski viettää sitä Hänen muistokseen. Seurakunta ei opeta ja hallitse Kristusta, vaan Kristus seurakuntaa. Niin ei vaimonkaan tule opettaa ja hallita miestään, vaan miehen vaimoaan (1.Tim. 2:12). Siksi naisen on sopimatonta, rumaa, vahingollista ja häpeällistä (kreik. aiskhron, 1.Kor. 14:35) astua seurakunnassa saarnaajan paikalle, seurakunnan johtajan auktoriteettiasemasta puhumattakaan.

Oikeassa Jumalan sanan mukaisessa jumalanpalveluksessa seurakunnan eteen tulee asettaa sanan opettajaksi ja armonvälineiden hoitajaksi Poikaa edustava ja Pojan sanalle uskollinen miespaimen. Silloin syntyy hengellisessä ja teologisessa mielessä oikea aviosuhde Kristus-yljän ja seurakuntamorsiamen välille. Suomessa jokin aika sitten vieraillut Kenian luterilaisen kirkon johtava piispa Walter Obare Omwanza totesi naispappeuden olevan hengellistä homoseksuaalisuutta. Kun miespaimenen tilalle seurakunnan eteen astuukin naispappi, niin silloin syntyy suhde kahden feminiinisyyttä edustavan välille eli hengellinen homosuhde. Tämä on karkea muoto hengellisestä haureudesta, joka on – jos mahdollista – vieläkin tuhoavampaa ja kadottavampaa kuin ruumiillinen haureus tai homosuhteissa eläminen.

Homoseksuaalisuus on sisäänrakennettu naispappeuteen. Siksi käytännössä kaikissa niissä länsimaisissa kirkoissa, missä on hyväksytty naispappeus, on myös alkanut keskustelu homosuhteiden hyväksymisestä. Siellä, missä naispappeus hyväksyttiin ensimmäiseksi, esim. Hollannissa ja Ruotsissa, on jo kirkkoihin tehty homoparien siunaamiskaavat. Kaikki merkit viittaavat siihen, että näin on käyvä pian myös Suomen naispappeuskirkossa, joka on luopunut Jumalan sanasta ja sen opettamasta mieheydestä ja naiseudesta.

Ja lopulta kaikkein tärkeimpänä asiana naispappeuskirkko hylkää veriuhrin. Kuten olemme edellä nähneet, miehen ja naisen suhde saarnaa jo Eevan luomisesta ja ympärileikkauksen liitosta alkaen Kristuksen veristä ristiä, sovitusta uhrin kautta. Kun miehen ja naisen erilaisuus ja jumalasuhteesta puhuva edustavuus luomistodellisuudessa kielletään ja hylätään, tullaan samalla hylänneeksi myös Miehen veri, joka vuodatettiin morsiamen synnyttämiseksi ja puhdistamiseksi.

Veriuhrin kyseenalaiseksi tekeminen naispappeuskirkossa näkyy esim. Kirkkohallituksen vuonna 2004 painamassa ja kaikkiin seurakuntiin jakamassa kirjasessa ’Kirkot sanovat ei naisiin kohdistuvalle väkivallalle. Toimintaohje kirkoille’. Kyseessä on Luterilaisen maailmanliiton (LML) tuottamaa materiaalia, jota on ilmeisesti laajalti käännetty ja levitetty kaikkiin sen jäsenkirkkoihin.

Naisen ja miehen suhdetta käsiteltäessä puhe kääntyy myös uhriin (s. 30): "Uhrin käsite on ollut naisille taakka. Taakan tekee vielä raskaammaksi perinteinen käsitys opetuslapseudesta. Sen ytimenä on itsensä uhraaminen, itsensäkieltäminen, halu kärsiä, nöyryys ja palveleminen. Kristillisen uskon sisäistäneillä ja väkivallasta kärsivillänaisilla on taipumus samaistua Jeesukseen uhrina. Kärsiessään he tuntevat olevansa lähellä häntä eivätkähalua aktiivisesti vastustaa kokemaansa kärsimystä... Naisten mitään kyselemätön opetusten seuraaminen johtaa siihen, että he kieltävät itsensä, palvelevat ja alistuvat. Väkivallan harjoittajat rohkaistuvat jatkamaan samaa käytöstä ja rakenteet, jotka tuottavat yhä uusia uhreja, lujittuvat. Sen vuoksi Jeesuksen ajatteleminen uhrina voi vahvistaa väkivallan rakenteita ja sitoa uhrin omaan rooliinsa."

Teoksen sinänsä oikea ja kannatettava teema, usein heikommassa asemassa olevan naisen suojeleminen, näyttää siis olevan ’Troijan hevonen’, jonka kautta katse kääntyy pois Herran ristillä antamasta veriuhrista. Kirjasen tavoite näyttää lopulta olevan Raamatun opettaman patriarkaalisuuden eli isänvaltaisuuden ja siihen liittyvän miespaimenuuden torjuminen. Tekstin lopussa (s. 34) tämä teema jännitetään äärimmilleen. Fundamentalisteista’, ’fanaatikoista’ ja ’karismaatikoista’ sanotaan mm. näin: "Pitäisikö uskonnollisten ääriryhmien kannattajat nähdä palavina uskovaisina ja ajattelijoina vai demonisina olentoina?"

Omien havaintojeni mukaan (ja myös ainakin Ruotsissa tehdyn saarnatutkimuksen mukaan) on ilmeistä, että lähes kaikki naispapit vieroksuvat synnin ja sovituksen, Jumalan vihan ja ristinveren teemoja. Saman havainnon voi tehdä myös muiden naispappeusajattelun sisäistäneiden puheita kuunnellessa. Helvetti, jonka Herra ristillään koki ja jonne kaikki Hänen verensä halpana pitävät joutuvat, ei ole mukava aihe saarnattavaksi. Erityisen vaikea aihe opetettavaksi se tuntuu olevan monelle luonnostaan pehmeämmälle ja kompromisseihin eli sovittelun- ja myöntymishaluisuuteen taipuvalle naiselle. Esimerkiksi nämä feminiinisyyteen kuuluvat ominaisuudet ovat monessa tilanteessa korvaamattomia. Mutta raamatullisen teologian ja apostolisen uskon mukaisen saarnan pohjaksi ne ovat kestämättömiä (1. Kor. 2:2).

Synti on raakaa; mietipä vaikka aborteissa tapahtuvaa säälimätöntä lasten teurastamista! Myös synnin sovitus tapahtui äärimmäisen raa’alla tavalla: kiduttamalla kuoliaaksi ristinpuuhun naulaamalla täydellisesti syytön Ihmisen Poika! Eikä Jumala pyhyydessään tee pelastuksen suhteen mitään kompromisseja eli käytä siinä molemminpuolisia myönnytyksiä. Pyhä Raamattu ja sen Sana yksin on tie taivaaseen. Yksin usko, yksin armo ja yksin Kristus ihmisen pelastaa, eikä siinä ole tilaa pienimpäänkään ehtojen tarkistamiseen tai neuvotteluun. Tämän pelastavan uskon saamiseksi ja säilymiseksi Herra on asettanut seurakuntaansa paimenen ja opettajan viran (Ef. 4:11), johon seurakunnan tulee kutsua yhden vaimon mies, muita kaitsijan kelpoisuusehtoja unohtamatta (1.Tim. 3, Tiit. 1).

Naispappeuskirkossa kuljetaan tietä, jossa Jumalan sanasta ohitetaan sellaiset kohdat, jotka ovat ’nykyihmiselle’ vieraita, vaikeita tai jopa mahdottoman tuntuisia hyväksyttäviksi. Ja mikäpä muu tällainen vanhentunut ja ohitettava ajatus olisikaan, kuin ’tuhansia vuosia sitten Aasiassa paimentolaisina eläneiden veriuhrikultti, jolla uskottiin voitavan lepyttää vihainen Jumala’. Raakalaismainenhan olisi ’sivistyneen ihmisjärjen’ mukaan sellainen Jumala, joka vaatisi veriuhria – vieläpä oman rakkaan Poikansa veren julmaa vuodattamista – ennen kuin Hän leppyisi! Tällaiseen Pyhässä Raamatussa ja lihaan tulleessa Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa itsensä ilmoittavaan Jumalaan me kristityt kuitenkin uskomme. Yksin verisen ristin Pojan kautta me pääsemme rakastavaan ja hellään Isän syliin. Jos joku ei tätä usko, niin parempi olisi, että hän ei kutsuisi itseään kristityksi, joka tarkoittaa Kristukselle kuuluvaa ja Häneen uskovaa. Pelastusta ei ole luvassa muille kuin niille, jotka tunnustavat syntinsä ja uskovat ne anteeksi Golgatan veriuhrin tähden. Sinäkin saat tämän uskoa. Mene äläkä enää syntiä tee. Aamen.

"Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi." (2. Kor. 5:18-21)

Sisarenpoika 1/2008
Pääkirjoitus