Halvar
Sandell, pastori, Helsinki
Olemme aiheen äärellä joka
tavallaan on hyvin yksiselitteinen ja helppo. Toisaalta se on myöskin mitä
mahdottomin. Ordinaationhan (virkaanvihkimisen) täytyy määritelmänsä mukaisesti
olla täydellisesti yhteydessä siihen uskoon, johon ordinandus (vihittävä) ja
ordinator (vihkijä) sekä koko se kirkko, johon nämä kuuluvat, yhteisesti ja
varauksettomasti pitäytyvät. Ongelmallisuus tulee siitä harhaoppisuuden
hyökkäyksestä, jonka kohteena Kirkko aina on. Jokaisen kristityn ja varsinkin
sen, joka toimii ordinaattorina tai ordinanduksena, pitää hyvin tarkoin muistaa
ja soveltaa, mitä Kristus ja pyhät apostolit sanovat harhaopettajien ja
valeapostolien esiintymisestä ja vaaroista harjoittaa hengellistä yhteyttä
heidän kanssaan.
Luterilainen tunnustuksellinen
kanta lähtee tällä alalla liikkeelle Pyhän Raamatun tarkasta opetuksesta.
Varhaiskirkon ja Augustinuksen opetuksen mukaan kristitty, ja tässä tapauksessa
ordinandus, ei saa olla kuuliainen piispoille, jotka opettavat jotakin pyhän
evankeliumin vastaista (CA XXVIII). He eivät siis voi pyytää näiltä pyhiä
toimituksia. Meidän täytyy tunnustaa, että sellainen valikoiva yhteys, mitä
harjoitetaan meidän päivinämme (ollaan ainoastaan tietyissä momenteissa
hengellisessä yhteydessä), olisi ollut mahdottomuus uskonpuhdistuksen aikana.
Silloin oli joko-tai -tilanne.
Moniarvoinen kirkko kuuluu
kirkolliseen elämään valistusajan jälkeen, vaikka alkulaukauksia ja siemeniä
sellaiseen kehitykseen ehkä voidaan löytää jo luterilaisen puhdasoppisuuden
aikakaudelta. Osittain tämä moniarvoisuus on teologis-teoreettisesti tullut
meille anglosaksisesta maailmasta: “think and let think” (vapaasti suomennettuna:
antaa kaikkien kukkien kukkia). Vrt. jo anglikaanisen kirkon 39 Artiklaa, missä
sanotaan Raamatusta, että se on satis (riittävä). Tämä ajattelutapa antaa
periaatteessa mahdollisuuden myöskin toisille auktoriteeteille. Anglikaaninen
satis-periaate on jotakin toista kuin luterilainen yksin Raamattu -periaate.
Myöskin ns. ekumeeninen liike on tuonut meille sellaisen ajattelutavan, että
joku yhteinen tekijä tai sablooni voi tehdä ainakin jonkinasteisen hengellisen
yhteyden mahdolliseksi. Ekumeeninen liike etsii konvergenssia, ts. etsitään
sellaisia tekijöitä, mitkä toisessa kirkossa ovat lähellä sitä, mihin on
tunnustauduttu omassa kirkossa. Vähitellen meitä on, välittämättä siitä, onko
se oikein vai ei, totutettu ajattelemaan, että opin alueella vallitsee
jonkunlainen kontingenssi (mahdollinen mutta ei välttämätön totuus).
Ekumeenisessa liikkeessä opillisen yhtenäisyyden tavoittelemisesta on
vähitellen tullut enemmän tai vähemmän toisarvoinen kysymys.
Mahdollisen totuuden eli
kontingenssin olemassaolon mahdollisuus on tullut tärkeäksi, kun on yritetty
ratkaista yhteiseloa esim. naispappeuden toteuttamisen jälkeen. Tapa käsitellä
asiaa ns. tunnustuksellisella puolella on paljolti lähtenyt liikkeelle juuri
kontingenssi-ajattelusta. On vedottu ainoastaan omaan omatuntoon. Minä en
omantuntoni vuoksi voi toimia yhteistyössä naispappien kanssa. Mutta toiset
voivat ja saavat, ei ainoastaan uskonnonvapauden nimessä, vaan myöskin itse
kristillisen kirkon nimessä. Ja kirkko voidaan pitää koossa kahdella opilla
niin kauan, kuin minun itseni ei tarvitse sotkeutua tähän. Harhaa sinänsä ei
tarvitse poistaa kirkosta. Tällä tavalla on pantu humanistinen pakkopaita
totuuskäsitteen ylle.
Tämän kontingenssi-ajattelun
mukaista on myöskin se käytäntö, joka on lyönyt läpi. Sen mukaan voidaan aivan
hyvin pyytää pappisvihkimystä harhaoppia harjoittavalta ja sallivalta
piispalta. Ollaanhan ainoastaan pisteittäin, joissakin momenteissa,
sakraalisesti yhdessä. Minulle sallittakoon vapaus, niin kuin vieraalle
opillekin. Niin koko pyhästä opista ja dogmasta on tehty pelkästään
mielipiteitä, joita demokraattisilla ehdoilla saadaan esittää siellä, missä
vallitsee täysin hallitsematon sekamelska.
Raamattu
Olemme tekemisissä sellaisten
asioiden kanssa, jotka ovat Jumalan eivätkä meidän. Sen vuoksi meidän ei ole
luvallista käsitellä näitä kysymyksiä olosuhteiden tai mahdollisuuksien mukaan,
vaan puhtaasti Jumalan sanan mukaan katsomatta muualle. Emme saa laskelmoida ja
muuttaa jotakin sen vuoksi, että se meidän inhimillisen heikkoutemme vuoksi
tuntuu mahdottomalta. Jumalan sanaan nojaten tunnustuksemme sanoo institum est
(Jumala on tämän viran säätänyt ja perustanut, CA 5). Uusi testamentti opettaa,
että virka on Jumalan antama (1 Kor. 12:28), Kristuksen välittämä (Ef. 4:11),
Pyhässä Hengessä ja hänen käskystään (Ap. t. 20:28), seurakunnan kautta (Ap. t.
6:5; 13:2), apostolien ja
viranhaltijoiden kautta (Tiit. 1:5). Tulevat viranhaltijat, jotka kristillinen
kirkko saa, on tarkoin koeteltava. Harha ei saa tätä kautta päästä kirkkoon.
Timoteusta ordinaattorina varoitetaan ankarasti tekemästä syntiä ordinaattorin
tehtävässään: “Älä ole liian kerkeä panemaan käsiäsi kenenkään päälle, äläkä
antaudu osalliseksi muiden synteihin. Pidä itsesi puhtaana” (1 Tim. 5:22).
Meidän on syytä ottaa hyvin
vakavasti se, miten varhaiskirkko sovelsi Pyhän Raamatun opetuksen
konkreettiseen kirkolliseen elämään. Kirkollinen yhteys kuului tärkeimpiin ja
ratkaisevimpiin kysymyksiin hengellisessä mielessä. Tähän asiaan ei suhtauduttu
ensinkään mekaanisesti, kuten nyt on tapana Euroopan suurissa
kansalliskirkoissa.
Sen, että matkoilla olevilta
kristityiltä heidän saapuessaan vieraaseen seurakuntaan vaadittiin
suosittelukirje (vrt. 2 Kor. 3:1; Werner Elert, Abendmahl und
Kirchengemeinschaft in der alten Kirche, hauptsächlich des Ostens), pitäisi
saada meidät pysähtymään ja uudelleen pohtimaan, sovellammeko oikein Pyhän
Raamatun opetuksen kirkollisesta yhteydestä. Joku sabloona ja yleinen, ei
määriteltävissä oleva hurskaus, kelpaa kirkon sisäpiirissä, ja alttarille
pääsee, vaikka pitäytyisi täysin vieraaseen uskontoon. Kuinka voisimme vaatia
toisia ottamaan evankelis-luterilaisen uskomme vakavasti, jos se ei meille
itsellemme ole vakava ja keskeisin asia? Yleisesti voidaan nähdä vaurio tällä
alalla juuri siinä, että suhtaudutaan hyvin mekaanisesti kysymyksiin, jotka
koskevat kirkollista yhteyttä. Ei ole dynaamista otetta ja vakavasti opista
kyselevää
asennoitumista. Varhaiskirkon
parempina aikoina ja seurakunnissa oli puhdasoppisuuden merkki se, että
kyseltiin tarkoin tunnustuksesta ennen kuin oltiin valmiit sakraaliseen
yhteyteen (communio, communicatio in sacris). Nyt pidetään sitä melkein
hävettävänä ja törkeänä, jos joku alkaa kyseenalaistaa kirkollisen yhteyden
perustan viitaten johonkin tiettyyn piispaan, henkilöön tai seurakuntaan.
Tämä meillä yleinen mekaaninen
suhtautumistapa on luonut joukon kirkkohistoriallisia myyttejä tuekseen. Usein
ajatellaan virheellisesti, että ehtoollisyhteys kaikkien nimellisesti kristittyjen
kanssa oli mahdollista aina kirkon jakautumiseen saakka 1000-luvulla. Suuri
erehdys! Puoli vuosisataa tätä ennen nestoriolaiset ja monofysitistit
(kielsivät, että Kristuksella on kaksi luontoa) suljettiin pois kirkon
yhteydestä. Keski-Euroopassa oli areiolainen kirkko, joka ei ollut yhteydessä
yhteiseen katoliseen kirkkoon. Dokumentti Codex Theodosianus vuodelta 428
kertoo suuresta määrästä kristillisiä uskonyhteisöjä. Mitä tulee myyttiin
ensimmäisten viiden vuosisadan yksimielisyydestä, Werner Elert korostaa, että
kaikki suunnat ja yhteisöt, manikealaisia lukuun ottamatta, olisivat
hyväksyneet tunnustuksen “Jeesus on Herra”; tämä tunnustushan kelpaa nykyään
perusteeksi sille, että jotain uskonyhteisöä pidetään kristillisenä. Silti nämä
suunnat ja yhteisöt eivät olleet ehtoollisyhteydessä toistensa kanssa eivätkä
katolisten seurakuntien kanssa (ks. Elert s. 40).
Jakautumiset ja konfliktit ovat
olleet tosiasia alusta alkaen kirkon historiassa. Kun esim. luemme
Efesolaiskirjeessä yhdestä uskosta, yhdestä kasteesta, yhdestä ruumista, saamme
hyvin yhtenäisen kuvan. Meidän tulee kuitenkin huomata että tässä meillä on
uskontunnustus eikä empiirinen kuvaus vallitsevasta tilasta tässä näkyvässä
maailmassa.
Meidän täytyy ymmärtää Pyhän
Paavalin suuri taistelu vääriä apostoleja ja saarnaajia vastaan. Hän lausui
kiroustuomion (anateema) heitä vastaan ja edellytti seurakuntien tekevän
samoin. Kirkon yhtenäisyys oli sama kuin vakuuttuneisuus samasta opista.
Meidän tulee olla kiitollisia
niistä oppitaisteluista, jotka käytiin vanhan kirkon aikana, sillä niiden
kautta oikea kirkollinen oppiperinne on tullut osaksemme kalliina perintönä.
Tätä meidän on ajateltava miettiessämme kirkon ordinaatiota. Juuri oikean opin
vaalijoita tarvitsemme pyhään virkaan. Oikea apostolinen suksessio (seuraanto)
ei ole kätten ketju Roomasta tai Antiokiasta meille, vaan opillinen suksessio.
Taistelut ovat olleet rajut ja
tulevat olemaan sitä aina siinä, missä kirkko elää. Luther muistuttaa että
areiolaisten aikana oli koko laajassa kirkossa ainoastaan viisi oikeaoppista
piispaa, ja hekin olivat vainon alla (Sidottu ratkaisuvalta. Helsinki 1982, s.
74. WA 18, 650).
Jos ajattelemme kiistaa ja
välienselvittelyä areiolaisten aikana, niin se antaa hyvin synkän kuvan omista
olosuhteistamme. Muistakaamme, että areiolaiset puhuivat hyvin kunnioittavasti
Jeesus Nasaretilaisesta, eivätkä he normaalisti olisi sortuneet sellaisiin
alentaviin puheisiin Jeesuksesta, joita olemme saaneet kuulla esim.
Myllykoskelta ja Kylliäiseltä. On hyvin ilmeistä että Athanasioksen – joka
taisteli Areiosta vastaan –
oppi Kristuksesta ei ole
kansankirkon piispoille sydämenasia; miten he muuten Jumalan tuomiota
pelkäämättä uskaltaisivat olla, kuten nyt tapahtuu, sakraalisessa yhteydessä
tätä oppia vailla olevien teologien kanssa, puhumattakaan niistä, jotka
alentavasti puhuvat rakkaasta Herrastamme Jeesuksesta.
Nykyään ns. tunnustukselliseen
käyttäytymiseen riittää, jos vain väistää naispappeja. Tämä ei ole uskottavaa!
Naispappeuden vastustamisesta on tullut merkillinen alibi olla puuttumatta
muihin harhoihin. Miettikäämme sitä, että nykyinen Ruotsin arkkipiispa, joka
dogmaattisesti puhuu alentavasti Kristuksesta ja joka antoi puoltavan lausunnon
sille, että järjestettiin Jeesusta häpäisevä homoeroottinen näyttely Uppsalan
tuomiokirkossa, seisoi vihkijän vieressä tämän vuoden alussa, kun Suomen uusi
arkkipiispa vihittiin virkaan. Ajatellessamme tästä eteenpäin voimme todeta,
että tämän maan uusi arkkipiispa on sanonut, että neitseestäsyntyminen ei ole
niin tärkeä oppi (Suomen Kuvalehti 1/1999). Sanansaattajan päätoimittaja tukee
kehitystä toteamalla lehtensä etukannessa, että kristittyjen ei sovi arvostella
arkkipiispaa.
Aiemmin oli ehkä mahdollisempaa,
että jonkunlainen väistäminen tapahtui vihkimistilaisuuksista, jos oppi
Kristuksesta oli pielessä. Kun Tukholman piispa Ingmar Ström aikoinaan
70-luvulla vihittiin piispaksi, niin piispat Gärtner ja Brattgård väistyivät
tapahtumasta Strömin opin vuoksi, eivätkä olleet läsnä tässä tilaisuudessa.
Minä haluan tässä kohdin asettaa avoimen kysymyksen: miksi ns.
tunnustukselliset papit hyväksyvät sen, että kun heistä tulee kappalaisia ja
kirkkoherroja, niin joku kirkkoruhtinas, jonka kanssa he eivät mitenkään
loogisesti voi olla opillisessa yhteydessä, asettaa heidät virkaan. Tästä hän
voi vähin kustannuksin kieltäytyä?
Jatkamme varhaiskirkon ja alkavan
keskiaikaisen kirkon vaiheiden tarkastelua. Donatolaisten aikana
Pohjois-Afrikan piispojen määrä väheni puolella kokonaismäärästä eli
numeromäärässä vähennys oli yli 200 (Elert s. 49). Elert, joka hyvin kuvailee
tämän tyyppiset tosiasiat, muistuttaa, miten monta Antiokian – tämän arvossa
pidetyn piispanistuimen – laillisista viranhaltijoista on kirkon julistaman
oppituomion vuoksi joutunut lähtemään virasta. (ks. ed.)
Jäsenyys jossain kirkossa ja
kirkkojen välinen yhteys oli varhaiskirkossa vakava asia, joka ratkaistiin
tapaus tapaukselta. Muistakaamme, että meillä nykyään ns. tunnustuksellisissa
piireissä, missä harjoitetaan selektiivistä ja hetkellistä kirkollista
yhteyttä, on lahkolainen käsitys kirkko-opin perusteista. Elert, joka
selvittelee kirkollisen yhteyden perusteita
varhaiskirkossa, sanoo
päätelmänään: “Joko on täydellinen kirkollinen yhteys, tai sitä ei ole
laisinkaan” (Elert s. 136). “Ehtoollisyhteys edellyttää opillista yhteyttä”
(Elert s. 141).
Rooman piispa Victor irtisanoi
kaikki yhteydet Vähän Aasian kirkkoihin (Elert s. 55). Kristittyjen välinen
yhteys oli vakava asia, jota käsiteltiin vakavasti. “Jaakob ja Keefas ja
Johannes, joita pidettiin pylväinä, antoivat minulle ja Barnabaalle yhteisen
työn merkiksi kättä.” Näin apostoli itse argumentoi jäsenyydestään
kirkossa. Kirkollinen yhteys oli ehtoollisyhteys. Julkisyntiset, jotka eivät
tehneet parannusta, seurakunnan piti poistaa pyhältä aterialta. “Poistakaa
keskuudestanne se, joka on paha!” (1 Kor. 5:13) kaikuu ehtoolliskirjeessä.
Muistakaamme, että tämä sana on nimenomaan sitaatti Vanhasta testamentista.
Puolustettaessa mekaanista
kansankirkollista mallia viitataan varsin usein vanhan liiton malliin. Vanhan
liiton aikana oli keskipisteessä Jerusalemin temppeli, sen jumalanpalvelukset
ja uhrit. Hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti oli selitetty miten piti
toimia. Tiedämme, mitä Aaronin pojille tapahtui, kun he yrittivät tuoda
vierasta tulta Herran alttarille. Meidän kohdallamme Jerusalemin temppelille ja
sen uhreille löytyy vastine – ei laitoskirkosta instituutiona – vaan Golgatan
tapahtumista, Jeesuksen uhrin iankaikkisessa pätevyydestä. Meidän tulee etsiä
sitä voimaa ja pelastusta, joka tästä sovitusuhrista tulee, oikealta
alttarilta. Tästä johtuen meidän kysymyksemme on: miten me voimme saada
keskuuteemme oikean alttarin, jossa tämä iankaikkinen kerran annettu uhri
reaalisesti kohtaa meitä puhtaan sanan ja oikean sakramentin kautta.
On huomattava, että Uusi
testamentti pitää opillista harhaa pahimpana. Tämä pitää ottaa huomioon
varsinkin meidän päivinämme, jolloin ainoastaan eettisiä vääryyksiä pidetään
syntinä, jos nyt niitäkään. Opista puhuttaessa sanotaan: “Sinulla on toinen
mielipide – ei se ole niin vakava asia.”. Kun Pyhä Paavali puhuu tavoitteestaan
asettaa Kristuksen eteen (2 Kor 11:2) puhdas neitsyt, niin ne seikat, jotka
voivat tehdä tämän mahdottomaksi, ovat juuri opilliset harhat.
Harhaoppi rikkoi yhteyden
(koinoonia). Tästä syystä sen edustaja oli poistettava kirkosta, jos hän pysyi
väärässä opetuksessaan. Jos toisille vieraat tai sellaiset, jotka eivät olleet
joutuneet tekemisiin toistensa kanssa, eivät löytäneet opillista yhteyttä, niin
koinoonia ei
toteutunut.
Tunnettua on, miten Polykarpos
torjui yhteyden Markionin kanssa ja kutsui tätä Saatanan esikoiseksi, kun
Markion halusi tervehtiä häntä. Kuitenkin Rooman seurakunta pian tämän jälkeen
vastaanotti Markionin ystävällisesti. Sitten oli Markion taas katolisen kirkon
ulkopuolella. Hänellä oli ajoittain suurempi seurakunta kuin katolisilla. Usein
harhaoppisten kirkot ovat olleet suurempia kuin oikeaoppisten. Kirkko ei
perustu
ulkonaiseen kokoon eikä lahko ole
lahko sen pienuuden vuoksi. Lahko voi olla iso ja kirkko pieni.
Apostolisen uskontunnustuksen
ensimmäiset lausumat Isästä Jumalasta, joka on luonut taivaan ja maan, ovat
syntyneet juuri siinä yhteydessä Roomassa, missä markionilaiset kielsivät tämän
osan uskontunnustusta. Tiedämme, että nykyisessä kansankirkossa toimii
communicatio in sacris täydellisesti, vaikka joku kieltäisi useamman kuin yhden
Apostolisen uskontunnustuksen väitteistä.
Vanhankirkon viimeinen suuri
dogmaatikko Johannes Damaskoslainen sanoo 4.
kirjassa Ortodoksisesta uskosta:
“Kaikin voimin haluamme väistää harhaoppisten ehtoollista emmekä halua sitä
heille antaa” (sitaatti: Lutherischer Rundblick. HEFT 3/1961). ’Ei yhteyttä
pyhissä asioissa harhaoppisten kanssa’ (Nulla communicatio in sacris cum
haereticis) on ja pysyy varhais- ja vanhan kirkon hyvien opettajien opetuksena
ja käytäntönä. On muistettava että kiroustuomiot (anateemat) ja seurakunnasta
erottaminen (ekskommunikaatio) palvelivat kirkon yhtenäisyyttä pyhässä uskossa
ja tunnustuksessa.
Jos todella sisäistämme tämän, on
mahdotonta ymmärtää ja kunnioittaa ns.
tunnustuksellisia
kansankirkollisia, jotka ilmeisen harhaopin saadessa kansankirkollista
hyväksymistä silti väittävät, että kristillinen rauha ja yhtenäisyys vaativat,
että me jatkossakin pyydämme pyhiä palveluita ja vihkimyksiä harhaopin
puolustelijoilta ja varjelijoilta. Kutsukaamme asioita niiden oikeilla nimillä:
tämä on heterodoksista propagandaa. Sekaoppi voi olla harhaoppia
vaarallisempaa. Vaarallinen demoni Uudessa testamentissa on se, joka sanoo: “Legio
on minun nimeni, sillä meitä on monta” (Luuk 8:30, Mark 5:9). Tämä on
vastakohta sille, mitä Pyhä Paavali sanoo: “että kaikki olisitte puheessanne
yksimieliset ... sama mieli, sama ajatus” (1 Kor 1:10).
Tässä on hyvä ottaa
Luther-sitaatti yhdestä hänen kirjeistään, missä hän haluaa tehdä selväksi,
että heterodoksisuus voi olla kerettiläisyyttä vaarallisempaa. Luther sanoo
kirjeessään Georg Majorille 1546: “Se, joka täydellä todella pitää oppiaan,
uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana, ei voi jäädä yhteen
sellaisten kanssa, jotka opettavat väärää oppia tai pitäytyvät siihen.
Opettaja, joka harhoja opetettaessa vaikenee, mutta kuitenkin on olevinaan
oikea opettaja, on julkista kiihkoilijaa pahempi; ulkokultailemisellaan hän
aiheuttaa vaikeampaa vahinkoa kuin vääräoppinen. Ei häneen myös voida luottaa.
Hän on susi ja kettu, palkkalainen ja vatsanpalvelija, valmis halveksien
hylkäämään opin, sanan, uskon, sakramentin, seurakunnat ja koulut” (W² 17,1180;
käännös Tunnustuskirjat 1948, johdanto s. 31).
Joka ei oikein puhu
kiroustuomioista ja seurakunnasta erottamisesta (ekskommunikaatio), sillä ei
ole oikeutta puhua kirkon ykseydestä ja yksimielisyydestä. Koska silloinhan
sellainen henkilö käy sotaa sitä välinettä vastaan, joka viime kädessä juuri
varjelee kirkon ykseyttä. Joka hylkää kirkon oikeuden ekskommunikaatioon, sitä
pitää myöskin syyttää rakkauden puutteesta, koska tällainen tapahtuu
pelastuksen vuoksi (“että henki pelastuisi viimeisenä päivänä”).
“Mutta kun piispat opettavat ja
määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnilla on
tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä
profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista
evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä me emme voi mitään totuutta
vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13.). Edelleen on
kirjoitettu: ’Meille on annettu valtaa rakentaa, ei hajottaa.’ Näin määräävät
myös kirkkosäännöt (II quaest. VII. VII, cap Sacerdotes et cap.
Oves). Kirjeessään
Petilianusta vastaan Augustinus huomauttaa: ’Katolisillekaan piispoille ei pidä
antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat
ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia’ (CA XXVIII , 23-28).
Tällä perusteella meidän on syytä
kysyä, kohdistukoon se keneen tahansa meistä: miten tunnustuksellinen kristitty
voisi pyytää vihkimistä luopiopiispalta, josta rakas Herramme Jeesus Kristus on
sanonut: “Kavahtakaa vääriä profeettoja!” ja josta Herramme valtuuttama
apostoli sanoo: “Hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). “Älkää ottako häntä
huoneisiinne älkääkä tervehtikö” (2 Joh. 10). “Harhaoppista ihmistä
karta” (Tiit. 3:10).
Nykyistä moniarvoisuutta
kristillisessä kirkossa on yritetty väärin puolustaa Augsburgin tunnustuksen
puolustuksen tuella: “Piispat kuitenkin joko pakottavat meikäläisiä pappeja
hylkäämään ja kiroamaan sen oppimuodon, johon me olemme tunnustautuneet, tai
jopa ennenkuulumattoman julmasti surmaavat noita onnettomia ja viattomia. Nämä
syyt estävät meidän pappejamme tunnustamasta tuollaisia piispoiksi. ...Tässä
yhteydessä haluamme jälleen kerran lausua julki vakaumuksemme että olemme
halukkaat säilyttämään kirkollisen ja kirkkolain mukaisen järjestyksen, kunhan
vain piispat lakkaavat raivoamasta meidän seurakuntiamme vastaan” (Ap XIV,
2,5).
Nykyaikaisesti ja
demokraattisesti halutaan tulkita tällaista tekstiä siten, että luterilaiset
isät muka mielellään olisivat sopeutuneet paavinkirkon systeemiin, jos vain
piispat olisivat olleet suvaitsevaisia ja edustaneet toleranssia (sieto). Mihin
tällainen oletettu toleranssi-ajattelu veisi? Ensiksi se tietäisi sitä, että
nuorella luterilaisella kirkolla olisi alusta alkaen ollut silloisen
paavinkirkon ja yleensä keskiaikaisen kirkon taustaa vasten ajatellen täysin
uusi ja suorastaan vallankumouksellinen toleranssi-idea. Se ei ainoastaan olisi
sallinut eri kirkkokunnille omilla alueillaan oikeutta omaan oppiinsa – tätä
näkökohtaa he kiistatta edustivat – vaan myöskin sen, että saman kirkon sisällä
sallittaisiin kaksi toistensa kanssa ristiriidassa olevaa oppia.
Itse asiassa tämän mukaan
luterilaisilla olisi ollut täysin erilainen tulkinta opin tärkeydestä kuin koko
kristikunnalla siihen asti. Luterilainen lausunto: “Me kiroamme” (damnant)
olisi täysin epätodellinen toteamus, jolla ei olisi minkäänlaisia oikeudellisia
seuraamuksia. Sitä, mitä luterilainen uskonpuhdistus oikeastaan on ajatellut
näissä kysymyksissä, voidaan valaista sillä, mitä Luther on (W² 16,945 ja
seuraavat) on todennut kirjoituksessaan Vermahnung an die Geistlichen,
versammelt auf dem Reichstage zu Augsburg (1530), missä ilmenee että on kysymys
ruhtinaspiispoista. Luterilaiset sallivat heille maallisen vallan, mutta
hengellinen vallankäyttö kuuluisi luterilaisille, jos näiden piispojen toimesta
ei toteudu evankelista kirkollista elämää.
Tunnustuskirjat eivät missään
kohdin puolusta nykyistä monioppisuutta. Päinvastoin ne opettavat meitä: “Kun
totuus on tämä, pysykööt kaikki kristityt tarkoin erillään paavin
jumalattomasta opista, rienauksesta ja rikollisesta julmuudesta. Heidän tulee
sanoutua jyrkästi irti paavista ja hänen joukkokunnastaan kuten ainakin
Antikristuksen valtakunnasta. Kristushan käskee: ’Kavahtakaa vääriä
profeettoja’. Ja Paavali käskee karttamaan jumalattomia opettajia ja kiroamaan
heidät. Vielä hän sanoo (2 Kor 6): ’Älkää pitäkö yhtä epäuskoisten kanssa. Mitä
olisi valon ja pimeyden liitto?’ Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan
yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan
käsky velvoittaa kaikkia” (Paavin valta ja johtoasema 41-42).
Tunnustuskirjat opettavat
selvästi vihkimisoikeuden pysyvän seurakunnalla. Meidän ei tarvitse jäädä ilman
pappeja, jos piispat ovat kerettiläisiä. Tämän myös Luther on selvittänyt
kirjasessaan böömiläisille veljille (Miten tulee valita ja asettaa
seurakunnanpalvelijoita 1523; julkaistu nimellä Paimenkirje Böömin veljille).
Tällöin voi vastuu vihkimisestä siirtyä myös maallikoille. Kirkko kun ei voi
olla ilman virkaa. Luemme tunnustuskirjoissa olevasta traktaatista Paavin
vallasta ja johtoasemasta: “Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että
seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis
piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan,
silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa
välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viranhoitajia. Tämän väitetyn
hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja
tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat
jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina (Paavin valta ja
yliherruus 72).
Huomaamme, että nykytilassa ns.
tunnustukselliset ainoastaan miettivät sitä, että Ruotsin piispat kieltäytyvät
vihkimästä periaatteessa täydellisesti, ja meillä myöskin voi olla tiettyjä
vaikeuksia. Mitä ei ajatella samalla tavalla – mutta minkä Tunnustuskirjat
mainitsee ensimmäisenä – on kerettiläisyys. Ei ole oikein yhtyä kerettiläiseen
hengelliseen yhteyteen.
Usein virkateologian suhteen
tehdään se virhe, että sekoitetaan synti ja kysymys validiteetista eli viran
pätevyydestä. Sakramenttiteologia auttaa meitä tässä kohdin ymmärtämään sekä
pätevyyskysymyksen että kysymyksen synnistä. Kerettiläisen toimittama kaste on
pätevä, jos se vain on toimitettu oikein eli käyttäen vettä ja Kolmiyhteisen
Jumalan nimeä. Silti ei kristittyjen koskaan pidä kutsua harhaoppista
toimittamaan pyhiä toimituksia. Sillä se on synniksi sille, joka tietoisesti
tekee tällaisen valinnan, että sakraalisesti on yhdessä harhaoppisten kanssa.
Mutta jälkeenpäin katsottuna täytyy tunnustaa, että missä ulkonaiset kriteerit
on täytetty, on pyhä toimitus pätevä. Tosin tässäkin on rajansa. Jos on
tarkoitettu Isän, Pojan ja Pyhällä Hengen nimellä jotakin aivan toista, kuin
mitä Raamattu tarkoittaa, niin tällaista kastetta ei voida tunnustaa.
Esimerkiksi mormoonien kastetta ei voida pitää kristillisenä kasteena, vaikka
he käyttävät Kolmiyhteisen Jumalan nimeä.
Sama koskee virkaa. Jos
esimerkiksi joku on tullut vihityksi naispiispan toimesta, joka puhuu taivaan
äidistä, sofiasta ja hengestä, niin tämä kutsu pitää välttämättömästi jotenkin
uudistaa. Uutta kätten päällepanemista voidaan pitää suositeltavana, jos
tällainen pappi siirtyy oikein opettavaan kirkkoon.
Täytyy aina muistaa, että Jumala
on ihmisiä suurempi, ja hän voi suvereenisi käyttää valtakuntansa hyväksi
myöskin niitä yhteisöjä, joissa on harhoja. Sen vuoksi voi merkillisiä ja
positiivisia asioita tapahtua myöskin siellä, missä ei pitäydytä oikeaan oppiin.
Varhaiskirkon aikana olivat usein lahkot menestyksellisempiä kuin oikea
katolinen kirkko. Muistakaamme silti, että Jumala monella tavalla voi juuri
haastaa ja kokeilla meidän rakkauttamme. Jumala on sitonut meidät sanaansa eikä
meillä ole
käytännöllisistä tai muista
syistä oikeutta poiketa Jumalan sanasta. “Joka siis ymmärtää tehdä sitä,
mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi” (Jaak. 4:17).
Meidän on syytä jyrkästi torjua
ne käsitykset, joita liikkuu näinä kriisiaikoina, kun ns. tunnustuksellista
taholta halutaan perustella, että nyt tämän päivän kriisissä ja hädässä on
sellainen luvallista, mitä ei ns. parempina aikoina tehtäisi. Sopii miettiä
sitä, mitä tietyt luterilaiset papit Wilhelm Löhen johdolla tunnustivat
suhtaumisestaan bayerilaiseen protestanttiseen maakirkkoon vuonna 1851
(Schwabacher Erklärung): “Ei ole olemassa sellaista hätätilaa, joka vaatisi
sekoitettua yhteyttä (gemischte Kommunion). Me väitämme: sellaista ei voi edes
olla olemassakaan. Hätä ei tunne lakia, mutta Jumalan käsky tuntee hädän, ja
Jumalan sana on kaiken hädän yläpuolella. Jumalan sana kieltää
ehtoollisyhteyden niiden kanssa, joilla on vieras oppi eivätkä siitä luovu,
sillä tämä sana kieltää kaiken lähemmän yhteyden heihin.”
Esitelmä
ordinaatio-seminaarissa STI:ssä Helsingissä 18.3.1999.
-
Halvar Sandell: Ordinaatio ja
kirkollinen yhteys (2/99)