EVOLUUTIOAJATTELUN
HISTORIAA
Lennart Saari,
dosentti, Turku
Evoluutio
ajatuksena ei suinkaan ole mikään uusi. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että
evoluutioajatus on lähes yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Ilmeisesti jo “alusta”
lähtien on elämän synnylle ollut kaksi rinnakkaista selitysmallia: erityinen
kertakaikkinen luominen tai hidas asteittainen kehitys. Vanhimmat meidän
päiviimme säilyneet tekstit ovat evolutionistisia: niissä kuvataan alkuperäinen
kaaos tai jonkinlainen alkuperäinen järjestelmä, johon “jumalat” tai
luonnonvoimat alkoivat vaikuttaa saattaakseen maailman asukkaineen nykyiseen
tilaansa. Näitä tarustoja on esimerkiksi Babyloniasta, Kreikasta, Egyptistä tai
Intiasta, mutta myös oma Kalevalamme on evolutionistinen. Käsitys, että
maailmankaikkeus on Jumalan tyhjästä luoma, oli täysin vieras antiikin
kansoille heprealaisia lukuun ottamatta. Uskonnoista vain juutalaisuus,
kristinusko ja islam ovat luomisuskontoja. Vielä nykyäänkin ovat lähes kaikki
liikuttavan yksimielisiä siitä, että nämä ovat edelleenkin ainoat vaihtoehdot:
asteittainen kehitys tai kertakaikkinen luominen. Yritykset sovittaa nämä
näkemykset ovat järjestään epäonnistuneet.
Antiikin filosofit esittivät joukon
evolutionistia ajatuksia kuten Anaksimandos, Empedokles, Thales, Epikuros,
Lukretius ja Aristoteles. Viimeksi mainittu esitti, että eliöt muodostavat
jatkuvan sarjan alemmista korkeampiin päätyen ihmiseen ja että tämä
evolutiivinen järjestys syntyi sisäisen täydellistymispyrkimyksen kautta.
Renessanssin
aikana kiinnostus antiikin aikaan heräsi uudestaan ja evolutionistiset
ajatukset saivat uutta vauhtia. Euroopassa oli vallalla kristinuskon mukainen
luomiskäsitys, vaikka kirkonkin piirissä esiintyi evolutionistisia ajatuksia.
Varhaisimpia
evoluutioajattelijoita uuden ajan aikana olivat mm. G.W. Leibniz, Immanuel
Kant, F.W. von Schelling, G.W.F. Hegel, J. Swammerdam, D. Diderot ja P.L.
Moreau de Mapertius. Benoit de Maillet oli laatinut kehitysopin joka muistutti
Lamarckin oppia. Myös Erasmus Darwin ja Georges Buffon kannattivat
(rajoitetusti) kehitysoppia. Kuitenkin vasta Jean Babtiste de Lamarck
(1744-1829) esitti kokonaisvaltaisen kehitysteorian (hankitut ominaisuudet
periytyvät).
Varsinaisesti evoluutioteorian
läpimurtoon johti Charles Darwinin kirja Lajien synty vuodelta 1859. Kuitenkin
jo A.R. Wallace kehitti samanlaisen teorian samoihin aikoihin (1858).
Sosiaalidarvinismin perustaja Herbert Spencer oli jo ennen Lajien syntyä
soveltanut evoluutioajatusta yhteiskunnallisen elämän alueella ja Robert
Malthus oli julkaissut teoksen, jonka mukaan väestö kasvaa geometrisessa
sarjassa, mutta elintarviketuotanto aritmeettisessa. Myös geologi Charles Lyell
oli esittänyt ajatuksia, joiden mukaan ainoa avain muinaisuuden ymmärtämiseen
on nykyisin vaikuttavat voimat ja nopeudet.
Darwinin
ajatuksille tuntui olevan sosiaalinen tilaus ja ne levisivät hyvin nopeasti
kirkon katkerasta vastustuksesta huolimatta. Darwinilla oli lisäksi vahvoja
puolestapuhujia kuten Ernest Haeckel, T.H.Huxley ja Asa Grey.
On kuitenkin
syytä muistaa, että suuri osa ns. modernin tieteen perustajista uskoivat
erityiseen luomiseen kuten Newton, Faraday, Maxwell, Kelvin, Boyle, Pascal,
Ray, Linné, Mendel, Pasteur, Steno, Woodward, Brewster, Herschel ja Maunder.
Yleisesti hyväksytty ajatus on myös Whiteheadin ja Oppenheimerin esittämä
teoria, ettei moderni tiede olisi voinut syntyä muualla kuin kristinuskon
ilmapiirissä, koska vain täältä löytyi “rationaalinen” Jumala, jonka tekoja
voitiin järjen avulla tutkia.
Yhdysvalloissa
evoluutioajatus levisi hitaammin kuin Euroopassa. Ratkaiseva käänne oli ns.
Scopes-oikeudenkäynti vuonna 1925 Daytonissa Tennesseen osavaltiossa, jossa
eräs jalkapallovalmentaja tunnusti (totuuden vastaisesti) opettaneensa
evoluutiota vastoin lakia. Tästä seuranneesta vähintäänkin värikkäästä
oikeudenkäynnistä evoluution vastaiset lait kumottiin asteittain Yhdysvalloissa
(viimeisenä Mississippi vuonna 1970).
Noin 100 vuotta
Darwinin Lajien synty -kirjan jälkeen luomiskäsitys näytti kärsineen tappion
toisensa jälkeen ja alettiin puhua ivalliseen sävyyn “aukkojen Jumalasta”, joka
sijoitettiin niihin aukkoihin, joita tiedossa vielä oli, kunnes nekin
täytettiin. Käänteen tekevänä tapauksena voitaneen pitää Morrisin ja Whitcombin
kirjaa The Genesis Flood vuodelta 1961, jossa esitettiin, että fossiiliaineisto
pikemminkin viittaa maailmanlaajuiseen katastrofiin kuin hitaaseen kehitykseen.
Ennen evoluutioteorian valtaantuloa katastrofismi oli yleisesti hyväksytty
periaate. Takaa-ajajan ja takaa ajettavan roolit olivat vaihtumassa.
Suomessa etenkin
Yhdysvalloissa virinnyttä evoluutiokeskustelua luonnehdittiin lähinnä
uskonnollisten piirien katalaksi yritykseksi saada uskonnonopetusta kouluihin
ja konservatiivipoliitikkojen (mm. eräs R. Reagan) vaalipropagandaksi.
Historian ivana voidaan pitää, että paikoin Yhdysvalloissa evoluution
opettaminen biologian tunneilla on nykyisin kielletty (sitä saa opettaa esim.
filosofiana).
Suomessa evoluutioteoria oli
tieteessä ja uskonnossa vallitseva käsitys aina 1970-luvulle saakka. Ainoastaan
Uuras Saarnivaara tuntui ennen tätä olevan toista mieltä. Keskustelu leimattiin
täälläkin lähinnä uskonnolliseksi propagandaksi. Merkittävänä tapauksena oli
A.E. Wilder-Smithin vierailu Suomessa vuonna 1980, jolloin jopa kirkon piiristä
keskustelua pyrittiin vaimentamaan ns. ulkopolitiikan kortilla. Keskustelun
laineet kävivät tuolloin korkeina, sen sijaan Pekka Reinikaisen kirja Unohdettu
Genesis vuodelta 1991 herätti yllättäen paljon vähemmän (ainakaan julkisia)
intohimoja. Kritiikki tuntuu vihdoinkin saavuttaneen hovikelpoisuuden, josta
Helsingin yliopistolla keväällä 1999 järjestetty seminaari ’Evoluutio ja
maailmankatsomus’ on osoituksena. Kritiikkiä ei enää voi olankohautuksella
sivuuttaa.
Darwinin teorian
läpimurrolla on monta selitystä. Eräs tärkeimmistä lienee se, että hänen
kirjansa vetosi haluun selittää kaikki asiat luonnollisella tavalla. Samaan
aikaan monet vaikutusvaltaiset liikkeet vaativat, että tieteen tulee vedota
vain fysikaalisiin syihin, eikä yliluonnollisiin voimiin. Myös 1800-luvun
edistysajatukset, joiden mukaan vain vapaassa kilpailussa – kaikilla
mahdollisilla alueilla – syntyvät parhaat tulokset. Mutta nämä eivät yksin
riitä selittämään evoluution läpimurtoa. Darwin pystyi, toisin kuin
edeltäjänsä, perustelemaan teoriansa monin esimerkein. Hän kykeni esittämään
yksinkertaisen mekanismin: valintateorian. Lähtiessään Beagle-laivalla
1831-1836 Darwin itse ilmeisesti uskoi lajien muuttumattomuuteen. Tämä usko
häneltä tuhoutui ja hän ajautui toiseen äärimmäisyyteen, että lajit voivat
muuttua ilman rajoja. Tätä helpotti se, että perinnöllisyystieteen mekanismit
olivat täysin tuntemattomia. Darwin havaitsi vähäistä muuntelua, josta hän teki
johtopäätöksen, että mikä tahansa muutos on mahdollista. Mendelin (1865)
perinnöllisyyssäännöt jäivät 1900-luvun alkuun lähes huomiotta. Darwinin
valintateoria joutui silloin kriisiin, vaikka itse evoluutioteoriaa ei enää
kyseenalaistettu.
Evolutionististen
ajatusten juuret ovat esikristillisissä filosofioissa ja uskonnoissa.
Evolutionismin läpimurtoon vaikutti kaksi päätekijää: erilaisten filosofioiden
läpitunkema henkinen ilmapiiri, sekä Darwinin että muiden luonnontutkijoiden
rikas, vaikkakin yksipuolisesti tulkitsema havaintoaineisto.
Luonnontieteelliset tulokset eivät pakottaneet evoluutio-opin muodostamista.
Väärä on myös käsitys, että Darwinin havainnot johtivat luomisopin kumoamiseen.
Kuitenkin tietyt luomisteoreettiset näkemykset (lajien muuttumattomuus)
osoitettiin vääriksi.
Evoluutio ja
maailmankatsomus -seminaari. Helsinki 29.5.1999
Lennart Saari:
Evoluutioajattelun historiaa (4/99)