AITO LUTERILAISUUS PITÄÄ RAAMATULLISEN SYNTIOPIN VESITTÄMÄTTÖMÄNÄ

 

 

Luterilainen oppi synnistä keskittyy perisyntiä koskevaan artiklaan ja kuvaa ihmisen langennutta, syntistä luontoa, ei niinkään artiklaan tekosynneistä, joita ihminen päivittäin tekee. Itse asiassa luterilaisissa tunnustuksissa ei ole mitään erityistä artiklaa tekosynneistä. Synnin alkuperä on todellisessa historiassa. "Aadamin lankeemuksen tähden kaikki ihmiset ovat luonnostaan syntisiä ja syntyneet synnissä" (CA II,1). Kaikki ihmiset ovat siksi perisyntisiä. Mikä on ihmisen sisäisen syntisyyden luonne? Negatiivisesti: ihminen on ilman Jumalan pelkoja ilman luottamusta Jumalaan. Rooman Kumoamus (roomalaiskatolilaisten Confutatio, joka oli vastaus Augsburgin tunnustukseen, toim. huom.) oli eri mieltä tämän määritelmän kanssa. Kumoamus piti kiinni siitä, että olla ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan on aikuisen tekosynti ei pikkulapsen, joka ei pysty täyteen järjen käyttöön. Positiivisesti: Melanchthon määritteli perisynnin Augsburgin tunnustuksessa pahana himona (concupiscentia), aktiivisena taipumuksena pahaan:

"Paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä Häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa...Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumusta, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista" (Apol. II,24. TK 1990,88).

Jälleen vastustajat, seuraten keskiajan skolastista teologiaa, torjuivat tämän. He sanoivat, ettei paha himo ole itsessään synti, vaan sen sijaan vain synnin rangaistus. Yksi synnin tuloksista ja hedelmistä on himo:

"Tästä himosta, jota Apostolijosku nimittää synniksi, pyhä synodi selittää, ettei katolinen kirkko ole koskaan ymmärtänyt tätä syntiä siten, että himo uudestisyntyneissä olisi todellinen ja varsinainen synti, vaan että tämä himo on synnistä peräisin ja taivuttaa ihmistä syntiin. Jos joku ajattelee päinvastoin: hän olkoon erotettu [oik. kirottu]" (Trento, Istunto V Luku 6).

Melanchthon vastaa: tietysti sekä perisynnin vajavuutta, nimittäin jumalanpelon ja luottamuksen puutetta, että perisynnin aiheuttamaa himoa voidaan aivan oikein kutsua synnin rangaistukseksi (Apol. II,47), mutta ne ovat myös synti Jumalaa vastaan. Melanchthon oli ilmaissut kantansa havainnon omaisesti jo teoksessaan Loci Communes vuonna 1521:

"Perisynti on erityisen eloisa vaikutus koko ihmisessä. Se tuottaa alati hedelminään paheita. Koskapa ei ihmisen sielu kuohuisi pahoissa himoissa, joista pahimpia ja häpeällisimpiä ei edes kyetä havaitsemaan. Kaikki ihmiset tuntevat joskus ahneutta, kunnianhimoa, vihaa, kaunaa, kateutta, himon poltetta ja suuttumusta. Mutta harvempi on tietoinen röyhkeydestä, kopeudesta, farisealaisesta tekopyhyydestä, Jumalan halveksimisesta, epäluottamuksesta Jumalaa kohtaan, jumalanpilkasta ja nämä viimeksi mainitut ovat hallitsevimpia mielenliikkeitä. On sellaisia ihmisiä, jotka ulospäin elävät hyvin kunniallisesti. Paavali sanoo eläneensä ennen kuin oppi tuntemaan Kristuksen siten, ettei häntä voitu mistään moittia. Tällaisilla ihmisillä ei kuitenkaan ole mitään kunnian aihetta, sillä heidän sielunsa on niiden mitä pahimpien ja surkeimpien mielenliikkeiden vallassa, joita he eivät itse tiedosta" (Melanchthon, Ydinkohdat 1986,39).

Melanchthonille ja toisille luterilaisille uskonpuhdistajille perisynti on aktiivinen halu, voima, joka on kokonaan turmellut meidän ihmisluontomme (FC SD I,5). Se on tila. Luther kutsuu sitä pääsynniksi. Se on kaikkien vastoin kymmentä käskyä olevien pahojen tekojen lähde (SA III,12), voima, joka ei koskaan ole passiivinen ja levossa.

Tämä kauhea kuvaus ihmisen tilasta ei ole jokin akateeminen kohta luterilaisessa teologiassa, vaan se vaikuttaa uskonkohtiin parannuksesta, vanhurskauttamisesta j a sakramenteista samoin kuin muihin uskonkohtiin. Itse asiassa se vaikuttaa kristityn koko uskonelämän kulkuun. Jumalan lapsi ei voi koskaan vapautua perisynnin liekehtivistä sytykkeistä ja himosta. Kasteessa annetaan anteeksi perisynti ja syntisyys, mutta sitä ei juurruteta pois. Jumalan lapsi on yhä syntinen luonnoltaan. Tässä elämässä hän ei koskaan vapaudu himosta (Apol. IV,169). Luther korostaa sitä, että kun syntinen vanhurskautetaan, hänen syntiään j a lihaansa ei juurruteta pois, vaan sen sijaan ne annetaan anteeksi eikä niitä lueta häntä vastaan. Luther ilmaisee asian ytimekkäästi Schmalkaldenin opinkohdissa käsitellessään vanhurskauttamisoppia. Hän sanoo:

"En näe mitään syytä muuttaa tähän asti alituiseen toistamaani opetusta: Uskon kautta me saamme, kuten pyhä Pietari sanoo, aivan uuden puhtaan sydämen ja Kristuksen, Välittäjämme, tähden Jumala tahtoo pitää j a pitääkin meitä täysin vanhurskaina ja pyhinä. Vaikka synti ei vielä ole lihastamme kokonaan poissa tai kuollut, Jumala ei kuitenkaan tahdo sitä ottaa lukuun eikä siitä tietää" (Schmalkaldenin opinkohdat III,3,13).

Jumalan anteeksiantamus kasteessa, ehtoollisessa, synninpäästössä ja evankeliumin sanassa ottaa pois syyllisyyden ja synnin rangaistuksen, mutta synnin voima ei koskaan murru kokonaan tässä

elämässä. "Kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, vaikkakin himo jää" (Apol. II,3S). Siksi vaikka jokainen kristitty saa anteeksi, on pelastettuja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana.

 

 

Sidottu ratkaisuvalta

 

 

Luterilainen teologia opettaa luterilaisen perisyntiopin mukaisesti sidottua ratkaisuvaltaa, jonka Luther esitti tunnetussa kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta. Tässä kuuluisassa teoksessaan Erasmusta vastaan Luther käsittelee luonnollisen ihmisen vapaan tahdon kysymystä siitä näkökulmasta, jonka raamatullinen oppi synnistä antaa, ei minään filosofisena mietiskelynä. Tunnustuksellinen luterilainen kanta on määritelty painokkaasti seuraavaan tapaan:

"Tämän perusteella on selvää, että vapaa tahto omine luonnollisine kykyineen ei ainoastaan ole täysin kykenemätön vaikuttamaan tai myötävaikuttamaan ihmisen omaan kääntymiseen, vanhurskauteen ja pelastukseen sekä seuraamaan, uskomaan armoa ja pelastusta, vaan synnynnäisen pahan ja uppiniskaisen luontonsa perusteella ihminen jopa sotii Jumalaa ja Hänen tahtoansa vastaan, ellei Jumalan Henki häntä valaise ja hallitse. Tämä asia on selitetty seikkaperäisemmin perisyntiä käsittelevässä opinkohdassa, johon esitystä supistaaksemme viittaamme" (FC SD II,l8).

Ei voi olla havaitsematta, että sidottua ratkaisuvaltaa koskeva uskonkohta vastaa sekä negatiiviselta että positiiviselta puoleltaan luterilaista oppia perisynnistä. Tosiasiassa niin täysin on perisynti meidät myrkyttänyt, että olemme "kiireestä kantapäähän perisynnin myrkyn myrkyttämiä" (FC SD I,62), niin täysin on ihminen ennen ja jälkeen kääntymyksensä pahan himon valtaama (Apol. II,26; XVIII,S), joka pysyy hänessä kasteen ja kääntymyksen jälkeen (Apol. II,3S), että "koko ihmisvanhurskaus on pelkkää teeskentelyä Jumalan edessä" ja loukkaa Kristuksen kunniaa (Apol. IV,24). Edelleen, jopa uskovan hyvät teot ovat epätäydellisiä ja epäpuhtaita (FC SD IV,2l, vrt. CA XX,4O).

Tunnustuksellinen luterilainen oppi perisynnistä, jonka Apologia ja Luther Schmalkaldenin opinkohdissa ilmaisivat, esitettiin tietoisena vastaväitteenä skolastiikan ja tuon ajan yleisen roomalaiskatolisen teologian opetusta vastaan. Rooma reagoi välittömästi. Mutta lopullisen vastauksen antoi Trento (Istunto 5); Trenton kuudes istunto vanhurskauttamisesta tuomitsi yksimielisesti luterilaisen opin uudestisyntymättömän ihmisen sidotusta ratkaisuvallasta (Trento Istunto 6, Kaanon 4). Niin tuomittiin myös Lutherin oppi, että kääntymyksessä ihmisen tahto on täysin passiivinen (FC SD II,8S), kohta, joka on perustava Lutherin opille. Sitä paitsi, tunnustuksellinen luterilainen usko, että arvokkaimmatkin epäuskoisen teot ja yritykset miellyttää Jumalaa ovat kauhistus ja loukkaavat Kristuksen kunniaa, tuomittiin Trentossa.

 

 

Parannus

 

 

Realistinen oppi perisynnistä - Melanchthon väittää Augustinuksen kanssa, että taipumus pahaan ei ole jokin neutraali asia, vaan se on todella synti (Apol. II,42) - johtaa luterilaiset uskonpuhdistajat uuteen ja täysin erilaiseen käsitykseen ja käytäntöön parannuksen opinkohdassa,  vallankumoukselliseen käsitykseen, jonka Luther ilmaisi jo 95 teesissään ja joka oli välitön syy paavi Leo X suorittamaan Lutherin kirkosta erottamiseen vuonna 1520. Luterilaiset tunnustukset kehittävät ja puolustavat tätä uutta oppia parannuksesta, joka merkitsee paluuta oikeaan käsitykseen Uuden testamentin tarkoittamasta metanoiasta (kreik. metanoia = mielenmuutos, toim. huom.].

Millainen siis on luterilainen oppi ja käytäntö parannuksen kohdalla? Luther selvittää tätä Schmalkaldenin opinkohdissa heti käsiteltyään syntiä (perisyntiä) ja lakia:

"Lain tärkein tehtävä ja vaikutus on , että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut, tarvitseehan hän lakia sanomaan, että hänellä ei ole Jumalaa, vaan hän palvoo vieraita jumalia; sitä hän ei ennen lain tuloa ja ilman lakia olisi ikinä uskonut. Näin hän kauhistuu, nöyrtyy, menettää rohkeutensa, joutuu epätoivoon, ottaisi mielellään avun vastaan mutta on aivan neuvoton, alkaa vihastua Jumalalle ja nurista. Tätä tarkoittaa Room. 4: 'laki saa aikaan vihaa' ja Room. 5: 'laki tekee synnin suuremmaksi"' (SA III,2,4-5).

Tämä on lain työ niin jumalatonta kuin uudestisyntynyttä kohtaan Lutherin mukaan. Melanchthon yhtyy tähän tuomioon Apologiassaan sanoessaan uudelleen ja uudelleen, että laki syyttää aina (Apol. IV, 38, 62, 103, 128, 167, 179, 204, 260; XII,34,88; vrt. FC SD I,6,31,32). Laki syyttää aina, paljastaa Jumalan vihan syntiä ja syntistä kohtaan, tuomitsee syntisen ja kauhistuttaa häntä (Apol.

IV,38,131,144,257,260; XII). Luther ja Melanchthon puhuvat tässä siitä, mitä Luther kutsuu passiiviseksi katumukseksi. "Todellinen sydämen suru, kuoleman kärsimys ja tuska", ei paavilaisten "keinotekoiset murheet". Luther päättelee, että paavilaiset ovat vesittäneet synnin. Niinpä he vesittävät parannuksenkin. He eivät tiedä, mitä synti on, nimittäin perisynti kaikkine seuraamuksineen. Tämän seurauksena he opettavat ja harjoittavat väärää parannusta, jossa syntisraukkojen tulee tunnustaa kaikki kuolemansynnit papille ennen kuin he voivat saada anteeksi. Hänelle opetettiin, että mitä puhtaampi ja täydellisempi hänen tunnustuksensa oli, sitä paremmin hän voi suorittaa hyvityksen synneistään ja hankkia "armon Jumalan edessä". Sellainen käytäntö, jossa ei välitetty uskosta ja Kristuksesta, ruokki epävarmuutta. Luther kuvaa tätä käytäntöä: "näin tehtiin lakkaamatta parannusta, mutta parannusta ei saatu ikinä tehdyksi" (SA III,3,23). Vastoin tätä osittaista ja paloittaista parannusta tekosynneistä Luther esittää todellisen parannuksen, jota Johannes Kastaja ja apostolit saarnasivat. Tässä parannuksessa ei kinastella "siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi" (SA III,3,36).

 

Robert Preus: vanhurskauttamisoppi.

 

Käytetyt lyhenteet: CA = Augsburgin tunnustus; Apol. - Augsburgin tunnustuksen puolustus; SA = Schmalkaldenin opinkohdat; FC = Yksimielisyyden ohje; SD = Täydellinen selitys; TK - Tunnustuskirjat

 

 Sisältyy teokseen Syttyneitä sydämiä. Concordia 1996.