KRISTUS TIETEEN ITSEKRIITTISYYDEN PERUSTANA  II

Kristuksen merkitys inhimillisen ajattelun tiedollisena kiintopisteenä kiteytyy erityisesti Raamatun kuvauksessa Kristuksen ristinkuolemasta. Kristus tuomittiin syyttömänä kuolemaan, koska hänelle kateelliset ihmiset toteuttivat oikeusmurhan oman vihansa, kateutensa ja ennakkoluulojensa ohjaamina. Tämä prosessi tarjoaa näkökulman inhimillisen ajattelun ennakkoluuloisuuteen, rajoituksiin ja erehtyväisyyteen.

Ihmisen suurin ongelma ei ole oman rajallisuuden ja katoavaisuuden, vaan oman pahuuden kohtaaminen. Kun Jumalan sanallinen ilmoitus lahjoittaa varmuuden Kristuksesta, joka ristillä sovittaa ihmisen pahuuden, ihminen vapautuu epäilemään itseään, omia motiivejaan ja pyrkimyksiään. Kaikessa kyseenalaistamisessa ja kriittisyydessä tämä on kaikkein olennaisinta. Ihminen vapautuu epäilemään kaikkia inhimillisiä auktoriteetteja ja asiantuntijoita, koska hän tietää, että sydämessään jokainen ihminen on altis itsepetokselle. Ihmisen on vaikea rakastaa totuutta, jos se on ristiriidassa hänen oman kunniansa, menestyksensä, rikastumisensa ja hyvinvointinsa kanssa. Älykkäiden ihmisten arvostelukyky ei ole välttämättä vastaavasti kehittynyt, vaan he voivat syyllistyä alkeellisiin virheisiin. Oppinut ihminen voi nähdä asiat väärässä valossa, jos hänen motiivinsa ovat väärät. Oppineisuus tai älykkyys ei puhdista ihmisen motiiveja eikä korjaa ihmissydämen vääristymistä ja sokeutumista.

Kriittinen ajattelu perustuu siihen, että ihminen pystyy näkemään ja kohtaamaan inhimillisen pahuuden koko syvyyden, erityisesti oman pahuutensa. Tämä mahdollistuu Kristuksen ristinkuoleman tarjoaman anteeksiantamuksen varassa. Tutkijan näkökulmaan ja tulkintoihin vaikuttaa helposti odotus, että hän tutkimustulostensa kautta turvaa oman urakehityksensä, saa vakaan taloudellisen aseman, tulee hyvinvoivaksi, ehkä jopa kuuluisaksi, arvostetuksi ja saa pysyvän aseman ihmisten tietoisuudessa. Tutkijan on vaikea ajattelussaan ja kyseenalaistamisessaan edetä sellaiseen suuntaan, jonka hän tietää tuovan tutkijatovereiden halveksunnan ja ivan, omien uramahdollisuuksien heikkenemisen, ja oman köyhtymisensä.

Kristuksen ristinkuolemassa yhdistyy kunnia ja häpeä tavalla, joka luo pohjan älylliselle rohkeudelle. Voidakseen tuntea totuuden ihminen ei saa pelätä yleistä mielipidettä ja oman kunnian menetystä. Hänen tulee olla valmis omaksumaan käsitys sillä perusteella, että hän on vakuuttunut sen totuudesta, ei siksi, että sen avulla voi saavuttaa ihmisten suosion.

Kristuksen ristinkuolema auttaa ihmistä suhtautumaan tasapainoisesti yksilön ja yhteisön väliseen jännitteeseen. Yhtäältä yksilön on tarkoitus arvioida kaikkia käsityksiä itsenäisesti. Samalla yksilön on kuitenkin vältettävä itseensä sulkeutuminen, mikä estää häntä oppimasta muilta ja avautumasta aitoon vuorovaikutukseen. Yksilön ei tule mukautua yhteisön painostukseen ja omaksua käsityksiä pelkästään siksi, että ne ovat yleisesti hyväksyttyjä. Mutta hänen ei tule myöskään lukkiutua omiin ennakkoluuloihinsa niin, ettei hän pysty korjaamaan käsityksiään toisten tarjoaman kritiikin ja uusien näkökulmien pohjalta. Yksilön ainutlaatuisuuden pohjana on suhde omaan persoonalliseen Luojaansa ja Alkuperäänsä. Samalla Kristus tarjoaa pohjan yhteisöllisyydelle, joka ei perustu samanlaistumiseen.

Kristuksen merkitys tiedollisia jännitteitä kokoavana ja koossa pitävänä tekijänä tekee ihmiselle mahdolliseksi olla yhtä aikaa kosketuksissa vastakkaisiin tekijöihin ja elää niiden luomassa jännitteessä. Ihminen voi yhtä aikaa säilyttää tietoisuutensa moraalisesta ihanteesta ja silti rehellisesti kohdata oma turmeluksensa, ihminen voi säilyttää uskon tiedon mahdollisuuteen samalla kun hän on valmis kohtaamaan oman erehtyväisyytensä. Tällainen vastakkaisuuksien välinen jännite aktivoi ihmistä henkisesti, mikä on edellytys kriittiselle ajattelulle. Kristus on valo myös siksi, että hän mahdollistaa tämän jännitteen viemisen niin pitkälle, ettei ihminen tyydy pinnallisiin vastauksiin, vaan joutuu perusteellisesti pohtimaan asioita.

Kristuksen tuntemisella on keskeinen merkitys tutkijan itsekriittisyyden kehittymisessä. Koska Kristuksen sijaissovitus tarjoaa ihmiselle anteeksiantamusta, ihminen uskaltaa kohdata oman pahuutensa. Nähdessään itsensä Kristuksen totuuden ja sijaissovituksen valossa, ihminen tulee tietoiseksi intohimoista, jotka vääristävät hänen näkökulmaansa ja harhauttavat hänen ajatteluaan. Omien etupyyteiden tiedostaminen on tärkeä itsekriittinen väline oman ajattelun ennakkoluulojen tunnistamisessa. Anteeksiantamuksen mahdollisuus rohkaisee rehellisesti kohtaamaan omat ennakkoluulonsa.

Franz Pieper esittää teoksessaan Kristillinen dogmatiikka (1991: 5), että ihmisen on vaikea tai mahdoton ymmärtää Raamatun jumalallista luonnetta, jos hän ei ymmärrä Kristuksen sovitustyötä. Se joka kieltää Kristuksen sovitustyön, ei tunne sitä Kristusta, jota Raamattu opettaa. Sikäli kuin ihminen ei tunne Kristusta, hän ei voi ymmärtää Kristuksen sanaakaan.

Pieper (1991) kutsuu minä-teologiaksi kaikkea sellaista teologiaa, mikä ei ota Kristusta ajattelun kiintopisteeksi. Tutkijan itsetuntemus ja itsekriittisyys edellyttää sitä, että hän on syvästi tietoinen omista ennakkoluuloistaan, itsekkäästä eduntavoittelustaan ja suuruudenhulluista kuvitelmistaan, jotka vääristävät hänen näkökulmansa todellisuuteen. Rajallisena olentona ihminen tarvitsee sellaisen kiintopisteen itsensä ulkopuolelta, joka paljastaa hänelle totuuden hänestä itsestään. Kristuksen sovitustyöstä käsin tutkija osaa oikealla tavalla kyseenalaistaa omat tulkintansa ja analyysinsa. Ihminen joka ei ole kosketuksissa Kristuksen sovitukseen, ei ole kosketuksissa omaan turmelukseensa. Kun ihminen ei ole kosketuksissa omaan turmelukseensa, hänen ennakkoluulonsa pääsevät vaikuttamaan tutkimukseen ilman että hän itse sitä tiedostaa. Syntisen ihmisen syvin ennakkoluulo ilmenee hänen pyrkimyksessään torjua Jumalan pyhyys pois tietoisuutensa ulottumattomiin. Jos ihminen ei tiedosta ennakkoluulojaan, hän ei suhtaudu riittävällä itsekriittisyydellä omaan tutkimukseensa.

Jos ihminen ei pidä sanan ilmoittamaa Vapahtajaa, Kristusta, ajattelunsa kiintopisteenä, hän tekee ajattelunsa kiintopisteeksi oman itsetajuntansa. "Uudemmat teologit, jotka panevat Raamatun tilalle teologian lähteeksi ja ohjeeksi oman hurskaan itsetajuntansa, väittävät, kuten tunnettua, että juuri heidän hurskas itsetajuntansa ja heidän uudemman tieteen ansiosta teräväksi kehittynyt todellisuudentajunsa estävät heitä samastamasta Raamattua ja Jumalan sanaa." (Pieper 1991: 4.)

Tämä "tieteen terävöittämä itsetajunta" voidaan ymmärtää eri tavoilla. Näille eri tavoille on yhteistä, että niissä unohdetaan sekä ihmisen rajallisuus että hänen syntisyytensä. Positivistisessa muodossaan se ymmärretään kyvyksi tehdä täysin objektiivisia havaintoja todellisuudesta. Postmodernissa muodossaan se ymmärretään ihmisen kyvyksi ymmärtää kaiken tiedon suhteellisuus. Väittäessään, että kaikki tieto on suhteellista, ihminen samalla paradoksaalisesti olettaa olevansa kaikkitietävä. Näin ylioptimistinen käsitys ihmisen älyllisistä kyvyistä perustuu itsepetokseen. "Raamattua pakenevat uudemmat teologit sen sijaan liikkuvat itsepetoksen maaperällä ja kulkevat ohi totuuden tuntemisen, koska he irrottavat uskon siltä pohjalta, jolla se syntyy ja jolle sen tieto perustuu, ollen sitä mieltä, että se nousee välittömästi heidän omasta sisimmästään." (Pieper 1991: 4.)

Itsepetoksen ongelmaa ei Pieperin mukaan ole mahdollista ratkaista muuta kuin Kristuksen sovitustyön avulla. Kristuksen uhrin valossa ihminen uskaltaa kohdata oman pahuutensa, joka muuten jää häneltä tiedostamatta. Tiedostamattomana se tekee hänen tieteellisestä tutkimuksestaan ennakkoluuloista, niin että ihminen ei pysty tekemään oikeutta Kristuksen sanalle. Jokaisen ihmisen sydämessä on syntiinlankeemuksen seurauksena Jumalaan kohdistuva vihamielisyys, joka ohjaa ihmisen ajattelua, myös tieteellistä tutkimusta. Siksi ihminen ei pysty tekemään oikeutta Jumalan ilmoitukselle, jos hän ei tunne Kristuksen sovitustyötä.

Syntiinlankeemuksen tähden ihminen ei pysty ymmärtämään itseään totuudenmukaisesti pelkästään omassa varassaan. Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa: "Ihmisen itseymmärryksen epätotuus voidaan nähdä selvästi vain ilmoituksen ja sen totuuden pohjalta, kun ilmoitus on toteutunut ja uskottu. Jos näin ei olisi, ilmoitus itse vedettäisiin mukaan itseymmärryksen epätotuuteen inhimillisen ajattelun viimeisenä lähtökohtana. Oman olemassaolonsa lähtökohdista käsin ihminen ajattelee voivansa arvioida itseään oikein ja asettaa itsensä totuuteen. Mutta tämä on jotakin sellaista, minkä vain ilmoitus voi toteuttaa, jos se oikein ymmärretään sellaiseksi. Sen tähden, vain ne jotka on asetettu totuuteen, voivat ymmärtää itsensä totuudessa." (Bonhoeffer 1996: 81.)

Bonhoeffer lähtee siitä, että ihminen ei ole totuudenmukainen. Koska ihmisellä on syntiinlankeemuksen tähden taipumus itsepetokseen, hänellä ei ole mitään mahdollisuutta löytää totuudenmukaista lähtökohtaa. Vain ulkoapäin tuleva ilmoitus voi paljastaa ihmiselle totuuden hänestä itsestään. Näin ihmisen itsepetostaipumukseen tulee niin merkittävä särö, että hän joutuu kohtaamaan itsessään myös sellaisia puolia, joita hän pyrkii luonnostaan torjumaan tietoisuuden ulottumattomiin. Bonhoeffer korostaa sitä, että ilmoitus on elävä Persoona, Kristus. Ihminen voi perimmältään tuntea itsensä vain elävässä persoonallisessa suhteessa Kristukseen. Itsetuntemus edellyttää Kristuksen tuntemista. (T. Laato 2006: 38-40.)

Tiedollinen aktivoituminen perustuu siihen, että ihminen ei salaa itseltään oman epäuskonsa ja epäilyksensä juuria eikä jää niiden vangiksi, vaan uskaltaa epäillä epäilyksiään ja olla epäuskoinen omaa epäuskoaan kohtaan. Ihminen uskaltautuu jännitteeseen uskon ja epäilyksen, tiedon varmuuden ja kaiken kyseenalaistamisen, inhimillisen erehtyväisyyden ja tiedon mahdollisuuden välillä.

Aikamme tiedeyhteisössä on vallitsevana näkemys, joka pyrkii tekemään ateismista tai agnostismista osan tieteen määritelmää. Tällä tavalla tieteestä pyritään tekemään yhden uskonnollisen lähtökohdan yksinoikeus. Tällaisen lähestymistavan epäkriittisyys on niin ilmeistä, että jopa jotkut ateistiset ajattelijat kritisoivat sitä. Ateistifilosofi Thomas Nagel (2008) kiinnittää huomiota siihen, että sulkiessaan kaikki luomisteorian muunnelmat tieteellisen keskustelun ulkopuolelle aikamme tieteentekijät sitoutuvat oikeaoppisen (ateistiseen tai agnostiseen) uskonnollisuuden muotoon ja tekevät oman kantansa immuuniksi vastakkaiselle todistusaineistolle. Näin on syntynyt älyllisesti epäterve tilanne, jossa ei olla valmiita koettelemaan naturalistisia vakaumuksia kokemusperäisten tosiasioiden pohjalta. Samalla kun naturalistit kritisoivat luomisteorian kannattajia haluttomuudesta koetella perustavia vakaumuksiaan tosiasioiden valossa, jotkut heistä kieltävät naturalististen perususkomusten kyseenalaistamisen ja kritisoimisen.

Tieteen itsekriittisyys edellyttää moniäänistä dialogia, jossa erilaisia lähtökohtaoletuksia testataan ja koetellaan tasavertaisessa argumentoinnissa. Aidon dialogin tarkoituksena on käsitysten todenmukaisuuden koetteleminen ja totuuden etsiminen. Aitoa dialogia motivoi pyrkimys löytää totuus, joka on riippumaton ihmisten vaihtelevista mielipiteistä.

Moniäänisen dialogin ideaa on kehitellyt Mihail Bahtin (1895–1975), kristitty ajattelija, joka vangittiin vuonna 1929 Neuvostoliitossa ja tuomittiin "maanalaisen uskonnollisen toiminnan takia" takia Solovetskin vankileiriin. Bahtinin dialogiajattelun kehitys voidaan nähdä häntä ympäröineen totalitarismin taustaa vasten. Neuvostovaltio edusti monologista "totuutta", joka ei sallinut aitoa dialogia, kyseenalaistamista, mielipiteiden vaihtoa, uusien ajatusten kehittelyä, moniäänisyyttä. Bahtin koki voimakkaasti oman äänensä erilaisuuden suhteessa ateistisen valtion viralliseen ääneen. Totalitaarinen valtiokoneisto rajoitti Bahtinin ilmaisumahdollisuuksia. Hänellä oli edessään joko alistuminen valtion yksipuoliseen ideologiseen komentoon tai kuulustelut, vankileirit ja karkotukset.

Naturalistinen tiedekäsitys rikkoo aidon dialogin periaatteita pyrkiessään sulkemaan Kristuksen itseilmoitukseen perustuvan tutkimuksen tieteen ulkopuolelle. Tällaista maailmankatsomuksellisesti motivoitua rajaamista ei kuitenkaan ole mahdollista perustella älyllisesti kuten olen yksityiskohtaisesti perustellut kirjassani Usko, tiede ja evoluutio (Uusi Tie 2008). Siksi kristittyjen tutkijoiden ei ole syytä kritiikittömästi toimia vallitsevan naturalistisen ideologian ehdoilla.

Kristityt tieteentekijät eivät voi toimia irrallisina yksilöinä erillään tieteellisestä yhteisöstä. Kuitenkaan he eivät voi ottaa tieteen omaksumaa kehityssuuntaa itsestään selvyytenä. Sen sijaan heidän kutsumuksenaan on alistaa sen kehityssuunta jatkuvalle kritiikille raamatullisen ja kristillisen näkemyksen pohjalta. "Tarkoituksena ei ole sovittaa tieteen tuloksia ulkoisesti kristilliseen uskoon. Sen sijaan tarkoituksena on tieteellisen todellisuuskäsityksen ja ihmiskäsityksen sisäinen muutos, niin että molemmat voidaan jälleen kerran nähdä niiden todellisesta keskuksesta ja Alkuperästä lähtien. – – Kuka tahansa pyrkii sulkemaan tieteen alueen ulkopuolelle Kristuksen Jeesuksen, joka on Jumalan ilmoituksen täyteys, käyttää väärin Jumalan lahjaa ja on ajattelussaan Totuuden ulkopuolella." (Dooyeweerd 1997: 104.)

Naturalismille ominainen pyrkimys sulkea Kristuksen itseilmoituksen varaan rakentuva filosofinen ja tieteellinen ajattelu tieteen ulkopuolelle on luonteeltaan älyllisesti sulkeutunutta. "Ajalliseen näkökulmaan rajoittuva naturalistinen filosofia on väittänyt edustavansa tieteellistä näkemystä. Se on tähän asti olettanut, että Jumalan ilmoitukseen perustuva filosofinen ajattelu voidaan turvallisesti siirtää sivuun epätieteellisenä. Sen dogmaattisena argumenttina on ollut, että filosofia ei perustu uskoon vaan on luonteeltaan täysin tieteellistä." (Dooyeweerd 1955: 574–575.) Puhtaasti älyllisillä perusteilla on kuitenkin mahdotonta pitää kaiken tieteellisen tutkimuksen välttämättömänä lähtökohtaoletuksena näkemystä, jonka mukaan tieteellinen tutkimus on luonteensa puolesta riippumatonta Jumalan ilmoituksesta. Kyseessä ei ole tieteellisen tutkimuksen välttämätön lähtökohtaoletus vaan tietystä kiistanalaisesta uskonnollisesta lähtökohdasta muodostettu ennakkoluulo. Jos naturalistinen filosofia kieltäytyy pohtimasta kaikkein perustavimpia oletuksiaan, samalla kun se väittää edustavansa neutraalia tieteellistä tutkimusta, se rikkoo kaikkein perustavinta tieteellistä periaatetta, itsekriittisyyttä, vastaan.

Kristillinen peruslähtökohta johtaa radikaaliin kriittiseen analyysiin tieteellisen tutkimuksen edellytyksistä. Tällainen analyysi selventää eroa varsinaisten tieteellisten väitteiden ja tieteen rajat ylittävien mutta tieteen mahdollisuuden perustana olevien väitteiden välillä. Tästä syystä ei ole mahdollista älyllisesti perustella sitä, että jokin tietty filosofinen suuntaus voitaisiin sulkea filosofisen yhteisön ulkopuolelle oman lähtökohtansa takia. "Kristillinen lähestymistapa paljastaa tieteellisen dogmatismin kaikki muodot, jotka korottavat omat uskonnolliset lähtökohtansa kriteeriksi sille, mitä voidaan pitää tieteenä, ja jotka pitävät niin kutsuttua tieteen itseriittoisuutta tieteellisenä itsestäänselvyytenä, ilman että ne ovat koskaan kriittisesti analysoineet tieteellisen ajattelun rakennetta. Kristillinen perusmotiivi leikkaa juurineen sellaisten koulukuntien ylpeyden, jotka pitävät kiinni harhakuvasta, että heillä on yksinoikeus tieteeseen ja jotka eivät siksi koskaan aidosti osallistu tieteelliseen keskusteluun niiden kanssa, joilla on erilainen lähtökohta." (Dooyeweerd 2004: 29.)

Yksi tieteen rajoja koskevan keskustelun hämmentävistä piirteistä on ollut, että naturalismi asettaa oman uskonnollisen lähtökohtansa kriteeriksi sille, mitä voidaan pitää tieteenä. Se pitää dogmaattisesti kiinni siitä harhakuvasta, että sillä on yksinoikeus tieteeseen eikä se siksi aidosti osallistu tieteelliseen keskusteluun niiden kanssa, joilla on erilainen lähtökohta. Tällainen keskustelusta kieltäytyminen on vastoin tieteellisen itsekriittisyyden periaatetta.

Dooyeweerdin mukaan ei-kristilliset lähestymistavat eivät koskaan voi hyväksyä kristillistä lähtökohtaa tieteessä, koska syntiinlankeemuksen tähden ihminen välttämättä vastustaa Jumalan ilmoitusta kaikilla elämän alueilla. Siksi naturalistiset lähestymistavat pyrkivät jatkuvasti sulkemaan raamatullisen lähestymistavan hengellisen voiman länsimaisen kulttuurin älyllisen yhteisön ulkopuolelle. Ne pyrkivät jatkuvasti rajaamaan älyllisen yhteisön siten, että sen piiriin kuuluvat vain niiden oletetut tai todelliset kannattajat. "Siksi ne välttämättä asettavat kristillisestä lähtökohdasta filosofiaansa harjoittavat tutkijat valinnan eteen, joko mukauttaa filosofinen ajattelunsa siihen Jumalasta luopuneeseen perusmotiiviin, joka kulloinkin hallitsee länsimaista kulttuuria, tai tulla suljetuksi älyllisen keskustelun ulkopuolelle. Koska näiden perusmotiivien kannattajat eivät koskaan onnistu tekemään pohjaan saakka menevää analyysia tieteellisen ajattelun edellytyksistä, he syyllistyvät jatkuvasti dogmaattiseen asenteeseen, jossa he samaistavat omat perusolettamuksensa tieteellisten aksioomien kanssa. Heillä on jatkuvasti vaarana tulkita länsimainen filosofia alusta asti omien modernien perusmotiiviensa ehdoilla." (Dooyeweerd 2004: 31.)

Ei-kristillisten perusmotiivien innoittamat tutkijat haluavat mielellään sulkea tieteen ulkopuolelle tieteellisen tutkimuksen, joka pitää Kristusta tiedollisena kiintopisteenään. Tämä vie tieteellistä keskustelua älyllisesti sulkeutuneeseen suuntaan: naturalismi hyväksyy älyllisen yhteisön piiriin vain omat kannattajansa. Sulkeutunut keskusteluavaruus johtaa välttämättä tieteellisyyden tason laskuun. Koska tutkimuksen peruslähtökohtia ei kriittisesti kyseenalaisteta, hyvin heikotkin naturalistiset teoriat voivat saada tiedeyhteisön hyväksynnän.

Ajattelun ja tieteen vapaus toteutuu parhaiten tilanteessa, jossa avoimesti tuodaan esille kristilliseen perusmotiiviin sisältyvä vastakkainasettelu syntisen ihmisen ja Jumalan ilmoituksen välillä, koska tämä vastakkainasettelu antaa realistisen käsityksen niistä suurista mielipide-eroista, jotka ovat vallalla tieteellisen tutkimuksen lähtökohtaoletusten osalta.

Kristuksen kautta tullut ilmoitus luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta luo perustan aidolle älylliselle yhteisölle, koska se paljastaa, että ihmiskunta muodostaa uskonnollisen yhteisön, joka on riippumaton kaikista rodullisista ja kulttuurisista eroista. Kristinuskon mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Niinpä ihmisiä yhdistää kaikille yhteinen olemus, joka ylittää kaikki uskonnolliset, kulttuuriset ja kansalliset raja-aidat. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, langennut syntiin ja Kristuksen lunastuksesta riippuvainen. Tämä yhteisyys luo pohjan myös filosofisen ja tieteellisen ajattelun yhteisölle. Kristillinen oppi syntiinlankeemuksesta ei hajota tiedeyhteisöä vaan vahvistaa sitä, koska se selittää tutkijoiden välillä vallitsevat suuret mielipide-erot perususkomusten osalta ja antaa perustan itsekriittiselle ja avoimelle tiedekeskustelulle. "Sillä kristillinen perusmotiivi ei irrota otettaan syntiinlangenneesta ihmisestä eikä vapauta häntä vastuusta vaan etsii häntä jatkuvasti. Sen asettama ehdoton vastakkainasettelu on ehdoton ehto filosofisen ajattelun yhteisön pysyvyydelle synnillisen yhteiskuntamme sisällä. – – Siksi on vain näennäisesti paradoksaalista sanoa, että kristillisen uskon luoma radikaali vastakkainasettelu on ainoa tae älyllisen yhteisön yhtenäisyydelle." (Dooyeweerd 2004: 29–31.)

Älyllisesti sulkeutunut keskustelukulttuuri ja sille ominainen tapa rajata tieteellinen keskustelu tietyn maailmankatsomuksen yksinoikeudeksi kertovat siitä, että tieteellisen käsitteenmuodostuksen rakenne ymmärretään puutteellisesti. Jos tieteellisen yhteisön saa valtaansa epäkriittinen näkemys tieteellisen ajattelun luonteesta, se päätyy helposti pitämään omia uskonnollisia vakaumuksiaan itsestään selvyyksinä, joita ei enää olla valmiita asettamaan kyseenalaiseksi.

Bahtin, Mihail (1991) Dostojevskin poetiikan ongelmia. Kustannus Oy Orient Express.

Bonhoeffer, D. (1996) Act and Being. Transcendental Philosophy and Ontology in Systematic Theology. Dietrich Bonhoeffer Works vol 2. Minneapolis.

Dooyeweerd, Herman (1953) A New Critique of Theoretical Thought I. P & R Publishing Co.

• (1955) A New Critique of Theoretical Thougth II. P & R Publishing Co.

(1997) Christian Philosophy and the Meaning of History. Lewiston: The Edwin Mellen Press.

• (2004) Reformation and Scholasticism in Philosophy, Vol I: The Greek Prelude. Lewiston: The Edwin Mellen Press.

Laato, Timo (2006) Romarbrevets hermeneutic. En lärobok för teologer om vetenskaplig metod. Göteborg: Församlingsförlaget.

Nagel, Thomas (2008) "Public Education and Intelligent Design", Philosophy and Public Affairs 36, no. 2: 187-205.

Pieper, Franz (1991) Kristillinen dogmatiikka. Helsinki: Sley-kirjat.

Puolimatka, Tapio (2008) Usko, tiede ja evoluutio. Helsinki: Uusi Tie.