OPETUKSIA KIRKOLLISESTA VIRASTA

Tässä lehdessä on julkaistu tämän vuoden numeroissa pastori Sten Rydhin laajahko artikkeli Valentin Ernst Löscheristä. Suomalainen lukija voi tutustua Löscherin opetuksiin viime vuonna julkaistussa teoksessa Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa. Ohessa julkaisemme pienen palan tuosta laajasta teoksesta. Siinä Löscher puhuu kirkollisesta virasta, saarnavirasta. 

”Haluan esittää asian niin selvästi ja perusteellisesti kuin mahdollista on, ja selviytyä noista moninaisista harhoista. Sikäli kuin meidän täytyy tunnustaa Jumalan sanan ja tunnustustemme mukaan ehdollisesti jumalattomien sananpalvelijoiden virka, täytyy meidän myös uskoa yleiseen sananpalvelijan- tai viran armoon, joka koskee myös jumalattomien palvelusvirkaa, koska he kuuluvat viran luonteen ja olemuksen piiriin. Se, joka hallelaiseen tapaan kieltää virka-armon, se ei voi rajoittua kieltämään vain sydämissä hyväksymästä jumalattomien sananpalvelusvirkaa, vaan tekee samalla itsensä perustellusti epäilyksen alaiseksi, että hän ei ylipäänsä usko eikä opeta oikein saarnaviran luonteesta. Ehtoolliselle osallistuvat syövät Kristuksen ruumiin. Augsburgin Tunnustuksen selvät sanat: ’Kirkkomme tuomitsevat donatistit ja muut sen kaltaiset, jotka ovat kieltäneet sallimasta kelvottomien saarnavirkaa kirkossa ja ovat sitä mieltä, että kelvottomien hoitama saarnavirka on hyödytön ja tehoton.’ (CA VIII) Schwenckfeldiläisten harhaava uskonkappale sanoo, että ’kirkon sananpalvelija ei voi hedelmällisesti opettaa eikä jaa tosi sakramentteja muille ihmisille, ellei hän itse ole todellisesti uudesti syntynyt’ (FC Ep XII).” (s. 93)

”Tämä oppi, joka vanhassa kirkossa laadittiin vastaan sanojien torjumiseksi jo kauan sitten, perustuu Jumalan lupaukseen, että Jumala tulee yhdistämään saarnaviran asetuksenaan sanansa kanssa, niin kuin henkilön asian kanssa, ja saarnaviran perusteen sen hoitajiin ja myös, missä hänen sanansa vielä puhtaana opetetaan ja tunnustetaan, tulee pitämään yllä saarnaviran, vaikkapa aivan kelvottomien ihmistenkin keskuudessa. Tällainenhan on tilanne Fil. 1:15-18; jonka mukaan myös epäpyhät voivat saarnata Kristusta siten, että asia toimi juutalaisten kelvottoman papiston kautta, ja jopa apostolina olevan kavaltaja Juudaankin kautta. Tämä oppi tulee kirkon myös säilyttää huolellisesti sen tähden, että muutoin ei kukaan voisi olla varma, että Jumala toimii hänen kanssaan, että hän on kastettu, kuulee Jumalan sanaa, ja saa syntien anteeksiantamuksen. Inhimillinen arvio hurskaudesta on aivan liian lavea ja vaihteleva, jotta sen varaan voitaisiin rakentaa niin tärkeää asiaa saattamatta omiatuntoja suureen vaaraan.” (s. 93)

”Kuitenkaan ei epäpyhillä opettajilla sen enempää kuin kelvottomilla kuulijoillakaan, jotka haluavat kiinnittää enemmän huomiota elämään kuin oppiin, ole meidän tunnustuksestamme jumalattomien saarnavirasta eikä siihen kuuluvasta virka-armosta etua eikä aihetta vetää siitä johtopäätöstä, että edustaisimme hillittömyyttä. Mehän opetamme ja tunnustamme nimenomaan, että tulisi karttaa niitä opettajia, jotka opettavat itse asiassa väärin ja pahennusta herättävästi kristikunnan käytännöstä (praxi). Me opetamme ja tunnustamme, että sellaiset opettajat, jotka eivät tosin opeta uskosta eivätkä elämästä väärin, mutta elävät pahennusta herättävästi, aiheuttavat varsin suurta vahinkoa elämäntavallaan. Täten heidän esimiestensä tulisi nähdä vaivaa asian korjaamiseksi, tai, missä pahennus on liian karkea, eikä korjausta tapahdu, tulisi heidät poistaa virasta. ” (s. 93)

”Tosiasiassa ei kuitenkaan ole kylliksi, että myönnetään sanan ja sakramentin voima epäpyhän opettajan hoidellessa niitä ulkonaisesti, mutta hyväksyvät tämän viralle vain tilapäisen ja epäsuoran vaikutuksen. Jumala on kuitenkin ensinnäkin täsmällisesti sitonut tosi välineet (Organa realia), sanan ja sakramentit henkilövälineisiin, kirkon palvelijoihin asettaessaan sakramentit ja saarnaviran.

Saarnaviralla on näet johdonmukaisuutensa (Consistenz) sinänsä annetussa kutsussa (vocatione rata, einem zureichenden Beruff), ja opin puhtaudessa, sekä Kristuksen asetuksen mukaan suoritetussa sakramenttien jakamisessa. Se ei ole suinkaan ohimenevä ilmiö, joka tulisi hurskauden mukana ja taas häipyisi. Niin on välttämätöntä uskoa yleinen virka-armo, gratia ministerialis, joka annetaan kaikille, jotka ovat riittävästi, rite, (riittävässä määrin, oikealla tavalla), kutsutut, oikein opettavat ja jakavat sakramentit oikein (rite). Näille annetaan kutsua käyttäen virkaanvihkimys ja vahvistus, ja niin kauan kuin he ovat kirkon palvelijoita, täytyy myös viran sisäisen muodon olla heillä. Päinvastaisessa tapauksessahan ei saarnaviralla olisi mitään riittävää eikä johdonmukaista sisäistä muotoa. Se olisi välttämättä riippuvainen hurskaudesta, ja oikealla tavalla välttämätön armonvälineiden hoito, jonka pitäisi tapahtua sananpalvelijoiden kautta (vaikkapa he olisivat epäpyhiä, mikäli hurskaita ei olisi), olisi tarpeetonta, tyhjää tekemistä, pahimmassa tapauksessa jopa joutava toimitus (actio nugatoria), häpeällinen omantunnon pakko ja tungetteleva tilaisuus vastustajan niin täysin hylkäämään välinepalvontaan (Organolatria). Tällöin tuskin koskaan tiedettäisiin, olisiko Kaste antanut syntien anteeksiantamuksen. Miksi pitäisi kuulijan, joka olisi mielestään todella hurskas, olla velvollinen antamaan lapsensa kastettavaksi pastorille, jota hän pitäisi jumalattomana tai ei ainakaan riittävän pyhänä, tai ottamaan Pyhän Ehtoollisen hänen käsistään?” (s. 95)

”Kaikessa tässä eksytyksessä auttaa kuitenkin Jumalan sanaan perustettu viran armo, sisäisenä viran muotona. Sen sisältö on se, että Jumala toimii johdonmukaisesti säädöksensä tähden kirkon palvelijan välityksellä. Samoin saarnaviran ulkonainen muoto on riittävässä huolenpidossa (rite facta & rati habita vocatione, ordinatione & confirmatione), joka koostuu puhdasoppisesta, ts. riittävästi ja tarjoavasti (rite & rate) tapahtuvasta viranhoidosta. Viran armo perustuu Pyhän Raamatun selkeisiin todistuksiin. Kun Paavali puhuu 1. Kor. 15:10s. erityisesti saarnavirastaan (Hänellähän oli juuri niin tavallinen kuin epätavallinenkin apostolinen opetusvirka), hän ei sano vain ”Xariti Theos eimi o eimi”, ”Jumalan armosta minä olen se, mikä olen”, ettei hän ollut minkään muun kuin tämän viran armon kautta varsinaisesti oikea opettaja, vaan hän erottaa myös yhtä tarkasti tämän virkansa itsestään, hurskaudestaan, ahkeruudestaan yms. Näin hänellä on tarkoituksenaan sanoa aivan määrätyssä mielessä siitä suuresta ahkeruudesta, jota hän uskollisesti osoitti, että mitä hengellistä hyvää tulikin saaduksi aikaan, sitä hän ei ollut tehnyt, ajateltaessa sitä sellaisenaan, vaan armo, joka oli ollut hänen kanssaan ja toiminut, hänelle annettu viran armo.” (s. 95)

”Jotta tämän viran armon ei käsitettäisi liittyvän vain apostoliin hänen saamansa erikoisaseman tähden, Paavali mainitsee saman asian kahdesti opettajan yhteydessä, joka oli tavalliseen tapaan asetettu virkaan virkaanvihkimyksen kautta, nimittäin Timoteuksen. Paavali kirjoittaa ensiksi 1. Tim. 4:14:ssä: ”Mee ... tuu presbyteriuu” (koko jae suomeksi: ”Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi.”). Hän panee täten perusteeksi viran armon, joka oli annettu kätten päälle panemisen kautta sananpalvelijan virkaan ordinoidulle Timoteukselle, ja johtaa lahjan, ”kharisman”, siitä. [...] Toiseksi Paavali ottaa esiin 2. Tim. 1:6:n (”Siitä syystä minä sinua muistutan virittämään palavaksi Jumalan armolahjan, joka sinussa on minun kätteni päällepanemisen kautta.”), jossa vielä siteerataan ”kharismaa”, jonka Timoteus on saanut ordinaation kautta. Tähän kuuluu myös armo ja apostolin virka, jotka ensimmäiset evankeliumin sanansaattajat olivat saaneet (Room. 1:5). Varsin perustellusti puhutaan tästä viran armosta, ”kharis dotheisa”, 1. Kor. 3:10:ssä, Gal. 2:9:ssä ja Ef. 3:2,7,8:ssa.” (s. 96)

Sitaatit teoksesta Valentin Ernst Löscher, Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa. Tampere 2007. Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko.