EI MINULTA MITÄÄN PUUTU

Martti Luther
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 5/2006

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)

Ensiksi kutsuu profeetta ja jokainen uskova sydän Jumalaa paimenekseen. Vaikka Raamattu antaa Jumalalle monta sydämellistä nimitystä, on kuitenkin profeetan tässä Jumalalle antama nimi erittäin suloinen ja siunattu, kun hän kutsuu häntä paimeneksi, sanoen: ”Herra on minun paimeneni.” On hyvin lohdullista, kun Raamattu kutsuu Jumalaa uskallukseksemme, väkevyydeksemme, kallioksemme, linnaksemme, kilveksemme, toivoksemme, lohdutukseksemme, pelastajaksemme, kuninkaaksemme jne. Sillä Hän osoittautuukin alin omaan omiensa johdatuksessa aivan sellaiseksi, jollaiseksi Raamattu hänet kuvaa. Mutta erittäin lohdullista on, että Häntä tässä ja muuallakin Raamatussa usein kutsutaan paimeneksi; sillä tähän yhteen pieneen sanaan ”paimen” sisältyy yhtä aikaa melkein kaikki, mitä ikinä voidaan hyvää ja lohdullista sanoa Jumalan ylistykseksi.

Profeetta lausuu sen tähden tämän sanan iloisesta, turvallisesta sydämestä, joka on täynnä uskoa ja kuohuu suurta iloa ja lohdutusta. Hän ei sano: Herra on minun väkevyyteni, linnani jne., mikä myös on hyvin lohdullisesti puhuttu, vaan: minun paimeneni. Ikään kuin hän tahtoisi sanoa: jos Herra on minun paimeneni ja minä hänen lampaansa, niin olen hyvässä hoidossa ruumiin ja sielun puolesta. Hän on runsaasti ruokkiva minua, suojeleva ja varjeleva minua onnettomuudesta, pitävä huolta minusta, auttava minua kaikessa hädässä, lohduttava ja vahvistava minua. Sanalla sanoen: Hän on tekevä minulle kaikki, mitä hurskaan paimenen kuuluu tehdä.

Kaikki nämä hyvät työt ja vielä enemmänkin hän sisällyttää tähän yhteen ainoaan pieneen sanaan ”paimen”, niin kuin hän itse sen heti selittää sanoessaan: ”ei minulta mitään puutu”. Sitä paitsi muut nimet, jotka Raamattu antaa Jumalalle, ovat osaksi niin yleviä ja majesteetillisia, että ne synnyttävät kammoa ja pelkoa, kun kuulemme ne mainittavan; esimerkiksi, kun Raamattu kutsuu Jumalaa Herraksemme, Kuninkaaksemme, Luojaksemme jne. Sellainen ei ole tämä pieni sana ”paimen”, vaan sillä on ystävällinen sointu ja se tuottaa hurskaille, sitä kuullessaan ja lukiessaan, samanlaisen luottamuksen, lohdutuksen ja turvallisuuden, kuin sana ”Isä” ja muut senkaltaiset nimet, jotka omistetaan Jumalalle. Sen tähden on tämä kuvaus kaikkein suloisimpia ja lohdullisimpia ja kuitenkin varsin tavallinen Raamatussa, joka vertaa jumalallista majesteettia hurskaaseen, uskolliseen, tai kuten Kristus sanoo ”hyvään paimeneen” ja meitä köyhiä, heikkoja, viheliäisiä syntisiä karitsaan. Mutta parhaiten voi ymmärtää tämän lohdullisen ja suloisen kuvauksen tarkkaamalla luontokappaleita, joista profeetat ovat ottaneet tämän ja muut sellaiset kuvaukset ja ahkerasti oppimalla, millainen on luonnollisen lampaan luonto ja ominaisuus ja millainen on uskollisen paimenen virka, työ ja ahkeruus. Joka siihen kiinnittää huomionsa, kykenee helposti ymmärtämään tämän ja muutkin Raamatun vertaukset paimenesta ja lampaasta ja ne myös tulevat hänelle verrattoman suloisiksi ja lohdullisiksi.

Lammas on kokonaan paimenensa avun, suojeluksen ja huolenpidon varassa. Niin pian kuin se hänet menettää, on se kaikenlaisten vaarojen ympäröimä ja perikadon oma, sillä se ei voi ollenkaan auttaa itseänsä. Minkä tähden? Sen tähden, että se on kurja, heikko ja yksinkertainen pieni eläin, joka ei voi itseänsä ruokkia ja ohjata, ei löytää oikeata tietä eikä suojella itseään vaaroilta ja onnettomuuksilta. Sitä paitsi on se luonnostaan arka, pelkuri ja eksyväinen. Jos se vain vähänkin poikkeaa tieltä ja joutuu pois paimenensa näkyvistä, on sen mahdotonta omin neuvoin palata hänen luoksensa, vaan se joutuu yhä kauemmaksi hänestä. Jos se paetessaan tuleekin toisten paimenten ja lampaiden luo, ei siitä ole sille apua. Sillä se ei tunne vierasten paimenten ääntä, vaan pakenee niitä ja juoksee eksyksissä, kunnes peto sen nielee tai se muuten menehtyy.

Vaikka lammas onkin vähäinen, heikko eläin, on sillä kuitenkin se ominaisuus, että se tarkoin pitäytyy paimeneensa, iloitsee hänen avustaan ja suojeluksestansa. Miten tai mihin paimen sitä johdattaakin, se seuraa häntä. Kun lammas vain saa olla paimenen luona, sillä ei ole huolta mistään, se ei myöskään pelkää ketään, se on turvallisella mielin ja iloinen, sillä siltä ei puutu mitään. Sitä paitsi sillä on se jalo avu, joka on tarkoin huomattava (sillä Kristus erityisesti ylistää sitä lampaissaan, Joh. 10:27), että se tarkasti ja varmasti kuulee ja tuntee paimenensa äänen, suuntautuu sen mukaan, ei anna minkään itseään siitä erottaa, vaan seuraa heti sitä. Sitä vastoin se ei ollenkaan välitä vierasten paimenten äänestä. Vaikka nämä kuinka ystävällisesti houkuttelisivat ja viettelisivät, se ei ole millänsäkään, vielä vähemmän se seuraa heitä.

Uskollisen paimenen virkana ei ole ainoastaan hankkia lampailleen hyvää laidunta ja muutakin, mitä tarvitaan, vaan myös varjella niitä kaikesta pahasta. Sitä paitsi hän pitää tarkkaa huolta siitä, ettei hän yhtäkään menettäisi. Mutta jos joku niistä eksyy, niin hän juoksee sen perässä, etsii sitä ja tuo sen takaisin. Nuoria, heikkoja ja sairaita hän kohtelee hellästi, vaalii niitä, nostaa ja kantaa niitä, kunnes ne tulevat vanhoiksi, voimakkaiksi ja terveiksi (Jes. 40:11). Juuri näin tapahtuu hengellisessäkin lammastarhassa, se on kristikunnassa. Luonnollinen lammas ei voi ruokkia, johtaa ja hallita itseään eikä varjella ja suojella itseään vaaroista ja onnettomuuksista, koska se on heikko ja aivan turvaton eläin. Yhtä vähän voimme me köyhät, heikot ja viheliäiset ihmiset ruokkia ja hallita itseämme hengellisesti, vaeltaa ja pysyä oikealla tiellä, suojella itseämme omin voimin kaikesta pahasta, hankkia itsellemme apua ja lohdutusta hädässä ja tuskassa.

Sillä kuinka se, joka on siinnyt ja syntynyt synnissä, (niin kuin me kaikki olemme), on luonnostaan vihan lapsi ja Jumalan vihollinen eikä Jumalasta mitään tiedä, osaisi hallita itseään jumalallisesti? Kuinka me voisimme löytää oikean tien ja sillä pysyä, me, jotka emme voi muuta kuin, kuten profeetta Jesaja sanoo, vaeltaa eksyksissä (Jes. 53:6)? Kuinka olisi mahdollista, että me voisimme puolustautua perkelettä vastaan, joka on tämän maailman ruhtinas ja valtias ja jonka vankeja me kaikki olemme, me, jotka emme kaikella väellämme ja voimallamme voi edes estää pientä lehteäkään säikyttämästä meitä ja kieltää voimatonta kärpästäkään? Miksikä me köyhät, viheliäiset ihmiset tahtoisimme kerskata suuresta lohdutuksesta, avusta ja neuvosta Jumalan tuomioita, Jumalan vihaa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, me, jotka joka päivä ja hetki saamme sekä itsessämme että muissa kokea, kuinka emme vähäisissä, ruumiillisissa tuskissa voi itseämme neuvoa, auttaa eikä lohduttaa.

Tee siis tällainen johtopäätös: luonnollinen lammas ei voi vähimmässäkään määrässä auttaa itseään, vaan sen täytyy odottaa paimeneltaan kaikkea hyvää. Vielä vähemmän voi ihminen autuuden asiassa hallita, lohduttaa ja neuvoa itseänsä, vaan hänen täytyy odottaa kaikkea Jumalalta, paimeneltaan, joka on tuhat kertaa halukkaampi ja innokkaampi tekemään lammastensa hyväksi, mitä suinkin tehdä voi, kuin konsanaan hyvä, luonnollinen paimen.

Mutta tämä paimen, josta profeetta on ennustanut jo kauan ennen, on Kristus, rakas Herramme, joka on toisenlainen paimen kuin Mooses, joka on kova ja tyly lampaillensa ja ajaa ne korpeen, jossa niillä ei ole laidunta eikä vettä, vaan ne kärsivät puutetta (2. Moos. 3:1). Kristus taas on hyvä, ystävällinen paimen, joka rientää korpeen nääntyvän ja kadonneen lampaan perässä, etsii sitä, ja löydettyään panee sen iloiten hartioilleen (Luuk. 15:4-5), vieläpä antaa henkensäkin lammasten edestä (Joh. 10:15). Tämäpä vasta on ystävällinen paimen. Kuka ei mielellään tahtoisi olla hänen lampaansa?

Tämän paimenen ääni, jolla hän puhuttelee ja kutsuu lampaitaan, on pyhä evankeliumi, joka opettaa meille, kuinka saavutamme armon, syntien anteeksiannon ja iankaikkisen autuuden. Niitä emme saavuta Mooseksen lain kautta, joka tekee meidät, jotka jo ennestään olemme liian arkoja, pakenevia ja pelästyneitä, vielä aremmiksi, eksyväisemmiksi ja epätoivoisemmiksi, vaan Kristuksen kautta, joka on sielujemme paimen ja kaitsija (1. Piet. 2:25). Hän on etsinyt meitä kurjia, kadonneita lampaita, tuonut pois korvesta, ts. lunastanut meidät lain, synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta sekä iankaikkisesta kadotuksesta. Antamalla henkensä meidän edestämme hän on ansainnut meille armon, syntien anteeksiantamuksen, lohdutuksen, avun ja voiman perkelettä ja kaikkea onnettomuutta vastaan ja sen lisäksi iankaikkisen elämän. Tämä on Kristuksen lampaille suloinen, ihana ääni, jota he sydämen halulla kuuntelevat, hyvin tuntevat ja sen mukaan ojentautuvat, mutta vierasta ääntä, joka kuuluu toisenlaiselta, ne eivät tunne eivätkä kuuntele, vaan karttavat ja pakenevat sitä (Joh. 10:5).

Laidun, jolla Kristus paimentaa lampaitaan, on kallis evankeliumi. Se ravitsee ja vahvistaa sielut, varjelee erhetyksiltä, lohduttaa kaikissa ahdistuksissa ja murheissa, torjuu perkeleen kavaluuden ja väkivallan ja viimein pelastaa kaikesta hädästä.

Vaikka kaikki hänen lampaansa eivät ole vahvoja, vaan osa on kadonneita, harhailevia, haavoitettuja, sairaita, nuoria ja heikkoja, niin hän ei niitä sen vuoksi hylkää, vaan ottaa vaarin ja huolehtii niistä enemmän, kuin toisista, joilla ei ole näitä vikoja. Sillä niin kuin profeetta Hesekiel (Hes. 34:16) sanoo, hän etsii kadonneita, tuo takaisin eksyneet, sitoo haavoitetut, hoitaa sairaita. Vastasyntyneet heikot karitsat hän – niin kuin Jesaja (Jes. 40:11) sanoo – kokoaa syliinsä ja kantaa ne, etteivät ne väsyisi, ja emälampaita hän johdattaa varovasti. Tätä kaikkea toimittaa Kristus, rakas paimenemme saarnaviran ja pyhien sakramenttien kautta, niin kuin muualla usein ja monin sanoin on opetettu. Kävisi tässä liian pitkäksi selittää tätä perinpohjin sanoin, varsinkin kun profeetta tässä psalmissa myöhemmin puhuu siitä.

Tästä voi nyt hyvin huomata, kuinka häpeällisesti meitä on paavin vallan aikana johdettu harhaan. Sillä Kristusta ei ole kuvattu meille niin ystävälliseksi, kuin rakkaat profeetat, apostolit ja Kristus itse tekevät, vaan hän on kuvattu meille niin hirmuiseksi, että olemme pelänneet häntä enemmän kuin Moosesta ja luulleet Mooseksen oppia helpommaksi ja suloisemmaksi kuin Kristuksen oppia. Sen tähden emme osanneet pitää Kristusta muuna kuin vihaisena tuomarina, jonka vihaa meidän piti sovittaa hyvillä töillämme ja pyhällä elämällä ja jonka armo meidän piti saavuttaa rakkaiden pyhimysten ansioilla ja esirukouksella. Näin ei ainoastaan häpeällisesti valehdella ja surkeasti petetä omatuntoraukkoja, vaan myös häväistään mitä kauheimmalla tavalla Jumalan armoa, kielletään Kristuksen kuolema, ylösnousemus, taivaaseenastuminen ym. kaikkine hänen sanomattomine hyvine töineen. Hänen pyhää evankeliumiansa parjataan ja tuomitaan, usko tuhotaan ja sen tilalle asetetaan pelkkää kauhistusta, valhetta, erehdystä ym.

Ellei tämä ole pimeyttä, niin en tiedä, mikä sitten lienee pimeyttä. Tähän saakka ei kukaan ole sitä huomannut, vaan jokainen piti sitä sulana totuutena ja vielä tänäkin päivänä paavilaiset pitävät sitä oikeana ja vuodattavat sen tähden paljon viatonta verta. Rakkaani, jos me itse voimme itseämme ruokkia ja hallita, varjeltua erehdykseltä, saavuttaa omalla ansiolla armon, syntien anteeksiantamuksen, torjua perkeleen ja kaiken onnettomuuden, voittaa synnin ja kuoleman, niin kukistuu koko Raamattu, joka todistaa meidän olevan kadonneita, eksyneitä, haavoitettuja, heikkoja ja turvattomia lampaita. Niin emme myöskään tarvitse Kristusta paimeneksemme, joka meitä etsii, kokoaa, johdattaa, sitoo, hoitaa ja vahvistaa perkelettä vastaan. Niin hän on myös suotta antanut henkensä meidän edestämme. Sillä koska me omilla voimillamme ja hurskaudellamme voimme toimittaa ja saavuttaa kaiken tämän, emme ollenkaan tarvitse Kristuksen apua.

Mutta tässä sinä kuulet aivan päinvastoin, ettet sinä, kadonnut lammas voi itse löytää paimentasi. Harhailla yksinäsi sinä kyllä osaat, ja ellei Kristus, sinun paimenesi etsisi ja palauttaisi sinua, niin sinä muitta mutkitta joutuisit suden suuhun. Mutta nyt hän tulee, etsii, löytää ja palauttaa sinut laumaansa, ts. kristikuntaan sanan ja sakramenttien kautta, antaa henkensä sinun edestäsi, pitää sinut jatkuvasti oikealla tiellä, ettet joudu mihinkään eksymykseen. Tässä et kuule mitään omista voimistasi, hyvistä töistäsi ja ansioistasi, jos et tahtone kutsua harhailemistasi, turvattomana ja kadotettuna olemistasi voimaksi, hyviksi töiksi ja ansioksi. Kristus yksin tässä vaikuttaa, ansaitsee ja osoittaa voimaansa. Hän etsii, kantaa ja johdattaa sinua, hän ansaitsee kuolemansa kautta sinulle elämän, hän yksin on voimallinen ja varjelee sinua, ettet huku eikä kukaan ryöstä sinua hänen kädestään (Joh. 10:28). Tähän kaikkeen et voi muuta tehdä, kuin avata korvasi, kuunnella ja kiitoksella vastaanottaa tuon sanomattoman aarteen, oppia hyvin tuntemaan paimenesi äänen, seurata häntä ja välttää vieraan ääntä. Jos siis tahdot saada sekä ruumiille että sielulle hyvää hoitoa, niin ota ennen kaikkea tarkoin vaari tämän paimenen äänestä. Kuule, mitä hän sanoo sinulle! Anna hänen ruokkia, hallita, johtaa, suojella ja lohduttaa sinua, se on: pitäydy hänen sanaansa, kuule ja opi sitä mielelläsi, niin varmaan saa sekä ruumiisi että sielusi hyvää hoitoa.

Tästä nyt sanotusta voi toivoakseni helposti ymmärtää nämä sanat: ”Herra on minun paimeneni”, vieläpä koko psalmin. Sanat ovat lyhyet: ”Herra on minun paimeneni”, mutta hyvin painavat ja oivalliset. Maailma kerskaa ja pöyhkeilee kunniasta, vallasta, rikkaudesta, ihmissuosiosta jne., hän taas ei kerskaa mistään sellaisesta, sillä se on kaikki epävarmaa ja katoavaa. Hän sanoo lyhyesti ja kauniisti: ”Herra on minun paimeneni.” Näin puhuu luja ja varma usko, joka kääntää selkänsä kaikelle ajalliselle ja katoavalle, olkoon se kuinka korkeata ja kallisarvoista tahansa ja heti kääntää kasvonsa ja sydämensä Herran puoleen, joka yksin on ja tekee kaikki. Tämä – sanoo hän – eikä kukaan muu, olkoon kuningas tai keisari, on minun paimeneni.

Paimen ja lammas. Helsinki 5.p. 1929, s. 10-19. Kieliasua varovasti korjailtu.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus