LUKIJOILTA:

BECKILÄISYYDEN KRITIIKKI

Matti Roininen, Nastola 		Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 4/2006

J. T. Beck (1804-78) toimi teologian professorina Tübingenissä. Hän rakensi oppisysteeminsä Raamatun varaan ohittaen kirkolliset oppitraditiot. Hänen koulukuntaansa on tästä syystä nimitetty biblisistiseksi eli raamatulliseksi. Vaikka hän arvosteli pietistejä, on kuitenkin todettu, että hänen raamatullisuutensa oli ”sisäänluettua” pietismiä. Sivistyneistö piti häntä mystikkona ja pietistit speneriläisenä. Hän esitti teologiset periaatteensa teoksessa ”Leitfaden”.


Beckin ihmiskäsitys ei ole raamatullinen, vaan filosofinen. Beckin mukaan ihminen ei kadottanut syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvaa, joka ainoastaan heikentyi. Ihminen ei peri syntiä. Hän on syntinen siinä merkityksessä, että hän ei tee pelkkää hyvää. Hänellä on luontaisesti kyky uskoa ja täyttää lakia, mutta hän tarvitsee vanhurskautuakseen puhdistusta.

Oppi vapaasta tahdosta on beckiläisyydessä verrattavissa hermoratojen solmukohtaan tai linnoituksen lujimpaan torniin. Kun tilanne sitä vaatii, vapaata tahtoa puolustetaan jopa raivokkaasti. Raamatun mukaan ihmisen luontainen tahto on suhteessa Jumalaan synnin turmelema ja toimii Jumalaa vastaan. ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää... (1. Kor. 2:14; vrt. Tunnustuskirjat, Schmalkaldenin uskonkohdat 3 ja Yksimielisyyden ohje, kohdat perisynti ja vapaa tahto).

Beck kielsi ajan hengen mukaisesti Kristuksen suorittaman sijaishyvityksen (satisfactio vicaria). Kristuksen kärsimyksien pitäminen rangaistuskärsimyksenä siinä merkityksessä, että hän olisi ollut Jumalan vihan kohde, on vastoin Raamattua (Beckin mukaan). Jumala ei ole sälyttänyt rangaistusta syyllisen sijasta syyttömälle. Kristus kärsi ainoastaan osallisena maailman kärsimyksestä.

Väite sijaishyvitys-käsitteen epäraamatullisuudesta kumoutuu esimerkiksi Jes. 53. luvussa, jossa Kristuksesta sanotaan: ”Rangaistus oli hänen päällänsä” ( j. 5). Jeesus tuli pyhien kirjoitusten mukaan uhriksi ihmisten syntien tähden, että heillä olisi anteeksiantamus hänen nimessään. Tämä on evankeliumin pääsisältö (1. Kor. 15:lss).

Tunnustuskirjamme esittävät: ”Se vanhurskaus siis, joka Jumalan edessä uskolle eli uskoville sulasta armosta luetaan, on Kristuksen kuuliaisuus, kärsimys ja ylösnousemus, koskapa hän meidän edestämme on hyvittänyt lain ja suorittanut maksun synneistämme.” (TK 486,14)

Beckin väitteet perinteistä sovitusoppia vastaan ovat antikristillisiä. Hän mittasi sovitusta ja vanhurskautta lain mukaan. Vaikka Kristus kärsi ihmisten syntien sovittamiseksi, työ jatkuu, sillä ihmisen on pyhittäydyttävä ja saavutettava sopusointu laissa ilmoitetun Jumalan tahdon kanssa. Vanhurskautus ei siis tapahdu ihmisen ulkopuolella Kristuksen tekona, vaan ihmisessä itsessään. Beck selitti vanhurskauttamisen Room. 4. luvussa tekstiyhteyden vastaisesti. Hänen mukaansa Kristus on herätetty kuolleista ”meidän vanhurskauttamisemme tähden” (j. 25), että me muuttuisimme vanhurskaiksi. Tämä tapahtuu vähitellen pyhityksessä. Kysymys ei tietenkään ole oikeasta pyhityksestä, vaan ulkokohtaisesta ponnistelusta. Beckin käsitys vanhurskauttamisesta on olennaisilta osiltaan yhtäpitävä katolisen opin kanssa niin kuin tämä on esitetty Trenton päätöksissä 1500-luvulla. Molemmissa pyhitys luetaan vanhurskauttamisen osaksi.

Paavalin kirje galatalaisille on kokonaisuudessaan todistus tekojen vanhurskauttamisoppia vastaan. Jo yhden ainoan teon lisääminen Kristuksen työhön vanhurskauttamisen ehdoksi väärentää evankeliumin ja aiheuttaa kiroustuomion.

Laki vaatii ihmiseltä vanhurskautta, mutta ei anna sitä kenellekään ansiottomasti. Evankeliumi antaa Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden ihmiselle lahjaksi ilman tämän omia ansioita. ”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; silla ei ole yhtään erotusta... Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta ilman lain tekoja.” (Room. 3:21-28)

Kun beckiläinen vanhurskauttamisoppi tarkoittaa vanhurskautumista tekojen kanssa, se alistaa evankeliumin laille. Vanhurskautuminen riippuu perimmältään siitä, että täytetään Jumalan laki. Paavalin käyttämät lyhyet ilmaisut, joilla laki ja evankeliumi erotetaan, tulivat kerralla poispyyhkäistyiksi niin kuin jokin tiedosto napin painalluksella (kts. particulas exclusivas, Tunnustuskirjat, s. 490-93).

Edellä olevaan voidaan huomauttaa, että myös Beck opetti Jumalan antavan uskon lahjaksi sanan ja Pyhän Hengen kautta. Jumala ei hänen mukaansa kuitenkaan vaikuta uskoa ilman ihmisen vapaaehtoista hyväksyntää ja myötävaikutusta. Tällä tavoin syntynyt usko luetaan vanhurskaudeksi sen ”sisäisen olemuksen” seurauksena. Tämä tarkoittaa käytännössä niin kuin beckiläiset opettavat, että vanhurskauttaminen edellyttää uskoa, joka on itsessään vanhurskauttamisen peruste. Juuri tästä kohdasta löytyy ”heränneellä tunnolla” olevien kipupiste.

Kun vanhurskautus alkaa Beckin mukaan katumuksella, tulee ratkaistavaksi kysymys siitä, milloin katumus on riittävä ja mitä siihen sisältyy. Kun ihminen joutuu avuttomuudessaan suureen ahdistukseen, Jumala tulee avuksi ja laskee häneen valtakuntansa voiman. Tämä koetaan uudestisyntymiseksi. Asiassa on se tavaton ristiriita, että kyseisen oppisuunnan mukaan ihminen ei alun alkaenkaan ole hengellisesti kuollut. Siksi uudestisyntymisen kokemuksen täytyykin tarkoittaa sielun virvoittamista armon vuodatuksella (gratia infusa, vrt. Pieperin dogmatiikka, Pelastava usko s. 346-349). Tällöin pelastava usko käsitetään kohdistuvaksi ihmisessä olevaan Kristukseen eikä ylhäällä Isän luona olevaan Vanhurskauttajaan (vrt. Joh. 6:10). Oikean käsityksen mukaan ”Kristus puolestamme” kuuluu vanhurskauttamiseen, ”Kristus meissä” pyhitykseen. Kristuksen täytyy tulla ensiksi sisään voidakseen asettua asumaan. Järjestyksen vaihtaminen päinvastaiseksi merkitsee sekavuustilaa.

Koska ihminen Raamatun mukaan on luonnostaan langenneen Aadamin perillinen, hän on synteihinsä kuollut. Hänen eläväksi tekemisensä on kokonaan Jumalan tekoa niin kuin kuolleiden herättäminen (Room. 5). Se vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, on kokonaan Kristuksen aikaansaamaa. Se on Jumalan lahja, joka otetaan vastaan ja omistetaan Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla. Tätä tarkoittaa apostolien opetus armosta ja pelastuksesta. Pelastumisesta puhutaan tapahtuneena tosiasiana. Uusi elämä pyhityksessä on vanhurskautetun ja pelastetun kuuliaisuutta (Ef. 2 ja Room. 6).

Tunnustamme katekismuksen sanoin kolmannessa uskonkappaleessa Pyhästä Hengestä: ”Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin kautta.”

Puhaltakoon Pyhä Henki pietismin synkkiä pilviä kansamme yltä, että armon aurinko loistaisi täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla!

Beckiläisyys tuli Suomeen herännäisyyden murrosvaiheessa 1800-luvun puolivälissä. Hedberg oli armonopin tähden sanoutunut irti herännäisyydestä ja liittynyt Lutherin opetuksiin. Malmberg oli romahtanut moraalisesti. Ukko-Paavo eli ”viimeisissä kiusauksissaan”. Siihen aikaan nuori pappi Alfred Kihlman kirjoitti Saksasta kokemuksiaan Beckistä. Hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin paheksunut aikeita typistää kirkon tunnustusta. Hän koki Beckin oppilaana sellaisen aivopesun, että hän alkoi pitää Tunnustuskirjojen luterilaisuutta valeluterilaisuutena. Kihlmanin kirjeet tulivat kuin tilauksesta pappisryhmälle, joka muutenkin oli harkinnut irtautumista heränneistä. Näin beckiläisyys tuli Suomeen.

Beckiläisille lankesi erityinen osuus tunnustuspykälän (KL 1 §) muuttamisessa v. 1869. Essen laati lopullisen muodon, jonka mukaan kirkko luopui tunnustuskirjojen oppiin sitoutumisesta. Tarkoituksena oli saada beckiläiselle opille luterilainen status. Kun siinä onnistuttiin, alkoi yliopiston oppituolien valtaus ja kirkon johtavien virkojen miehittäminen. Ensimmäinen oppimestari yliopistossa oli A. V. Ingman.

Kun Lavian kirkkoherra Th. Gestrin ryhtyi arvostelemaan beckiläisyyttä, hän marssitti esiin joukon huomattavia ulkomaisia jumaluusoppineita lausuntoineen (Wittnesbörd v. 1877). Hän oli vuosisadan lopulla epäilemättä huomattavin luterilaisuuden puolustaja. Hän väitteli vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä vanhurskauttamisopista beckiläisen piispan Gustaf Johanssonin kanssa.

Johansson julisti, että Beck oli oikea luterilainen ja hänen arvostelijansa vääriä. Mikään vastapuolen antama kirjallinen näyttö ei tehonnut häneen. Hän käytti Raamattua murjovalla tavalla lyömäaseena. ”Raamattu sanoo” oli kirjaimellisesti hänen iskulauseensa. Hän esitti häikailemättä beckilaistä vanhurskauttamisoppia siihen tyyliin, että vanhurskauttaminen kehittyy ihmisessä pyhitykseksi. ”Kun ihminen uskossa omaa vanhurskauden lahjan, saapi hän Jumalan vanhurskauden lahjan, jolla on kehitysvoima” (Kristillinen uskonoppi. s. 309). ”Vanhurskauttaminen on Jumalan vaikutus ja toimi ihmisessä, joka semmoisena uskovassa kehittyy... Se on siis pitkittyvä toimi” (m.t. s.323).

Johansson kävi 1900-luvun alussa suuren ehtoollispakkokiistan, jonka toista osapuolta edusti Herman Råbergh. Kiista alkoi siitä, että eräät vaikutusvaltaiset sekularisoituneet kirkon jäsenet halusivat laistaa konfirmaation ja ensimmäisen ehtoollisenvieton. Råbergh puolusti vanhaa käytäntöä, joka oli kirkon jäsenille säädetty velvollisuus. Kun Johansson tuli keskustelussa jälleen julistaneeksi Beckin luterilaiseksi, Råbergh osoitti, ettei Beck edes yrittänyt olla sakramenttiopissaan luterilainen. Oliko sitten ihme, että häntä seurannut piispa ei pitänyt ehtoollista siinä arvossa kuin luterilaiselle kuului? Johansson voitti ehtoollispakkokiistan. Toinen asia, jossa hän taittoi peistä, kylläkin pelosta, oli sortokaudella suostuminen Venäjän asevelvollisuuslain täytäntöönpanoon. Voimme vain kysyä, olisiko Suomesta jäänyt mitään jäljelle, jos Johanssonin kanta olisi tullut yleiseksi käytännöksi.

Beckiläisillä on ollut oppi-isäänsä seuraten erityinen tarve puhua Luther puolelleen. He loivat itsepäisesti kiilaa Lutherin ja Tunnustuskirjojen toisten kirjoittajien välille. Menettely oli varsin epähistoriallinen, kun otetaan huomioon Tunnustuskirjojen latinankielinen nimi ”Concordia” (Yksimielisyys).

Beckiläiset olivat mielestään Lutherin kannalla, mutta puhuivat samaan aikaan luterilaisuuden historiallisesta kehityksestä uudelle tasolle, jota juuri heidän oppisuuntansa edusti. Onko sitten ihme, että heidän tutkijansa ovat nähneet tunnustuskirjoissa itsessäänkin kehityslinjoja vastoin niiden olemusta ja tarkoitusta? Tämä linja on jatkunut nykypäiviin saakka. Se näkyy esimerkiksi uudessa suomalaisessa Luther-tutkimuksessa, joka voi lukea piiriinsä professoreita ja piispoja. Tunnusmerkkinä on beckiläinen käsitys vanhurskauttamisesta, vaikka muuten ollaan eri mieltä monessakin asiassa. Kyseinen suuntaus on kuten tunnettua toiminut ansiokkaasti ”Yhteisen julistuksen” valmistelussa ja hyväksyttämisessä kirkolliskokouksessa. Löytyykö parempaa näyttöä siitä, että beckiläinen ja katolinen vanhurskauttamisoppi ovat yksi ja sama asia?


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus