ANNA MEILLE TÄNÄ PÄIVÄNÄ MEIDÄN JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME (Matt. 6:11)

C. O. Rosenius

 

Se sana alkutekstissä, joka tässä rukouksessa on käännetty sanalla jokapäiväinen, on tosin hämärä ja epämääräinen merkitykseltään, mutta kaikki selitykset ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että se merkitsee jotakin meidän olemuksellemme välttämätöntä – ei mitä tahansa sydän pyytää, vaan välttämätöntä. Se merkitsee oikeastaan sitä, ”mikä kuuluu meidän olemuksemme ylläpitämiseen”. Nyt kysytään siltä, jotka tahtoo ”riidellä Jumalan kanssa”: etkö sinä ole tähän asti saanut kaikkea sitä, mikä on välttämätöntä elämäsi ylläpitämiseen? Ja jos et ole saanut kaikkea niiden piirustusten mukaan, jotka itse olet tehnyt maallisen elämäsi tiestä, olet kuitenkin saanut kaiken, mitä on luvannut hän, joka parhaiten tietää, mikä sinulle on hyödyllisintä. Vai tiedätkö, kuinka paljon köyhyyden ja murheiden kuritusta sinä tarvitset sielusi iankaikkiseksi hyödyksi? – Mutta tähän vastannee kristitty, joka ei ole ainoastaan köyhä, vaan myös velkaantunut, näin: ”On jotain muuta, minkä rinnalla köyhyys ei ole mitään, se nimittäin, että minun täytyy olla velassa. Ehkäpä vielä pilkkaajat minusta laulavat, ja niin olen evankeliumille häpeäksi.” Vastaus: sikäli kuin sinulla ei ole jotakin erityistä taipumusta ylpeyteen, joka vaatisi hyvin syvää nöyryytystä – ja sikäli kuin et ”kiusaa Herraa” joko huolimattomuudellasi tai laiskuudellasi tai turhamaisuudellasi ja tuhlaamalla hänen lahjojaan, vaan olet kunnollinen, nöyrä, ahkera ja uskollinen kutsumuksessasi ja yksinkertaisessa uskossa rukoilet tätä rukousta, on sinulla kaikki Herran lupaukset siitä, että hän on antava sinulle niin paljon, ettei sinun tarvitse petturin tavoin joutua häpeään, vaan voit olla oikeudenmukainen jokaista kohtaan. Joko sinä kiusaat Herraa laiskuudellasi tai ylellisellä elämälläsi tai olet hyvin ylpeä ja sen vuoksi tarvitset kuritusta – vain se tuo kristitylle sen katkeran kokemuksen, joka on monin verroin raskaampi kuin kaikki köyhyys, nimittäin sen, ettei hän voi olla oikeudenmukainen jokaista kohtaan. Mitä taasen siihen tulee, että moni Jumalan lapsi joko sairauden tai muiden seikkojen tähden ei voi aina huolehtia itsestänsä, vaan hänen täytyy luottaa veljien laupeuteen, on se varmaan tarpeen meidän ylpeän luontomme nöyryyttämiseksi ja kuuluu Herran tapaan kasvattaa muutamia lapsiaan. Tai se on heille tarpeen joksikin määrätyksi ajaksi, kunnes heitä on kyllin nöyryytetty, niin että he kestävät joitakin Jumalan lahjoja. Sitä on aina kuitenkin tarkastettava Jumalan pelossa ja nöyrästi alistuen Herran, ainoan viisaan ja kaikkivaltiaan Isän tahtoon, hänen, jonka oikea käsi voi kaiken muuttaa.

 

Mutta neljäs rukous on myös opetukseksi niille onnellisille, jotka eivät tiedä mitään toimeentulon murheista eivätkä luule tarvitsevansa rukousta jokapäiväisestä leivästä. On kaksi sanaa tässä rukouksessa, joita heidän tulisi miettiä, nimittäin sanat: meille ja meidän. Jos teillä on Kristuksen mieli, niin teidän tulee myös ajatella näitä Kristuksen sanoja. Hän ei sano: ”Anna minulle minun jokapäiväinen leipäni”, vaan: ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Luuletko sinä, että Jumala antaa sinulle paljon hyvää elääksesi siitä yksin oman mielesi mukaan tai kootaksesi aarteita ainoastaan lapsillesi? Mitä Herra sanoo? ”Tee tili huoneenhallituksestasi, sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita”. Katso tästä, mikä Jumalan tarkoitus on hänen antaessaan muutamille niin paljon maallista omaisuutta. Oletko milloinkaan ajatellut, minkä tähden Jumala jakaa omaisuutta niin eri tavoin täällä maan päällä, että toinen on rikas ja omistaa paljon enemmän kuin mitä tarvitsee, ja toinen on niin köyhä, ettei hänellä ole edes sitä, mikä on välttämätöntä? Tämän ihmeellisen ja epätasaisen jaon salaisuus ei ole mikään muu kuin se, että meillä on eri kutsumuksia: niiden, jotka ovat saaneet enemmän kuin tarvitsevat, tulee olla Herran ”taloudenhoitajia”, jotka hallitsevat hänen lahjojansa hänen hyväksensä. Hän antaa joukon köyhiä kerääntyä näiden ympärille joka päivä, koetellakseen heitä, tahtovatko he rehellisesti hallita hänen lahjojansa, niin kuin taloudenhoitajien tulee, ja jakavatko he niitä oikein, vai tahtovatko he kaivaa leiviskänsä maahan ja tehdä itsellensä ja lapsillensa siitä epäjumalan. Jospa me emme koskaan unhottaisi tuota suurta yleistä sääntöä: ”Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään”, ja kuninkaallista käskyä: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Älä siis unohda, että ympärilläsi on paljon köyhiä, sairaita, heikkoja ja kivulloisia, jotka kaikki ojentavat käsiänsä saadakseen leipää. Sinun tulee sen tähden tässä rukouksessa rukoilla kaikkien ihmisten edestä eikä ajatella: minulle, minun, vaan: meille, meidän. Mutta edelleen: sinä et saa rukoilla tätä rukousta niin kuin konna, niin että sanot rukouksessa meidän, mutta sitten käytät saamaasi hyvää niin kuin se olisi sinun. Ei, sinä olet ainoastaan taloudenhoitaja. Ja sellaisia tulee meidän mielellämme olla Kristuksen rakkauden tähden, niin että hän kaikesta siitä hyvästä, mitä me olemme tehneet, voisi sanoa: te olette tehneet sen minulle.

 

Kun me tämän lisäksi tiedämme, että ilmaus jokapäiväinen leipämme ei merkitse vain ruokaa ja vaatteitamme, vaan kaikkea, mikä kuuluu tämän maallisen elämän ylläpitoon ja tarpeesee, niin kuin talo ja koti, omaisuus ja rahat, hurskas puoliso, hurskaat lapset, hurskas palvelusväki, hyvä ja uskollinen esivalta, hyvä hallitus, hyvä, suotuisa ilma, rauha, terveys, kuri ja kunnia, hyvät ystävät, uskolliset naapurit ja sen kaltaista, ei keneltäkään kristityltä – joka ei elä itsellensä, vaan myös rakastaa lähimmäistään – puuttune aihetta rukoilla tätä rukousta. Sitä paitsi Herra voi äkkiä ottaa pois sen omaisuuden, minkä nyt omistat. Sen tähden sinulla aina on syytä rukoilla häntä armossaan varjelemaan sinua eli joka päivä antamaan sinulle ”jokapäiväisen leivän”. On sangen terveellistä kristitylle tuntea itsensä aina riippuvaiseksi Herrasta.

 

”Suot, Herra, kaiken mitä tarvitsemme, on sulta leipä jokapäiväinen, sun lupauksessas on varmuutemme, on sanas totuus luja, iäinen.”

 

C. O. Rosenius, Elämän leipää, s. 448-450. SLEY-Kirjat. 1980.