HERRAN SIUNAUS

4. Moos. 6:22-27

Martti Luther

 

Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: ”Puhu Aaronille ja hänen pojillensa ja sano: Siunatessanne israelilaisia sanokaa heille: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.”

 

Tämän siunauksen ensimmäinen osa koskee ajallista elämää ja ajallista hyvää, kuten Mooseksen ensimmäisen kirjan ensimmäisessä luvussa ja usein muuallakin sanotaan: ”Ja Jumala siunasi heidät ja sanoi: Kasvakaa ja olkaa hedelmällisiä.” Sen tähden Raamattu tavallisesti puhuu näin: ”anna minulle siunaus”, ”eikö sinulla enää ole siunausta?” Se on: anna minulle vähän tavaraa, leipää, vaatetta jne. Sillä nuo ovat kaikki Jumalan lahjoja ja hänen siunauksensa kautta meillä on se, mitä meillä on. Niitä siis kutsutaan siunaukseksi, ts. Jumalan lahjaksi, jonka hän meille siunauksensa kautta antaa.

 

Tämä siunaus siis on toivomus, että Jumala antaisi kansalle onnea ja kaikkea hyvää, sekä varjelisi ja ylläpitäisi sitä; nimittäin ensinnäkin, että sillä olisi ruumiillista hedelmää, uskollisia aviopuolisoita, ravintoa, vaatetta ja kaikkea mikä on tarpeen tässä ajallisessa elämässä, olkoon sitten koti ja kontu, peltoja, karjaa tai palvelusväkeä; ja kun hän sen antaa ja se meillä on, että hän sen myös suojelisi ja varjelisi, kuten ruumiin sairaudelta ja vaivoilta, karjan, talon, pellot tulelta, vedeltä, rajuilmoilta ja kaikenlaiselta vahingolta.

 

Sitä paitsi opettaa tämä siunaus, että meidän tulee olla kiitollisia. Ruumiimme ja henkemme, kaikki omaisuutemme ja elämämme tarpeet, eivät ole omalla työllämme ja toimellamme hankittavissa emmekä niitä liioin voi säilyttää emmekä pitää voimassa omalla ahkeruudellamme ja huolellamme, vaan kaikki tämä on Jumalan siunausta, Jumalan varjelusta ja huolenpitoa. Ei niin, että me, koska näin on, saisimme käydä laiskoina, tekemättä työtä ja varjelematta. Ei, vaan tulee meidän omalta osaltamme tehdä työtä ja varjella, mutta kuitenkin olla tietoisia siitä, että Jumalan täytyy antaa menestys ja onni töillemme ja varjelemisellemme, kuten pyhä Paavali ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kolmannessa luvussa opettaa: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun” (1. Kor. 3:6).

 

(Mehän näemme kuinka voi sattua ja joka päivä sattuukin runsaasti sairautta ja raihnaisuutta itsessämme, vaimossamme, lapsissamme, palvelijoissa, kuinka lukemattomia vaaroja ja vitsauksia karjassa, kuinka lukemattomia vahinkoja esim. syöpäläisten muodossa hedelmäpuissa ja muussa omaisuudessamme, niin että meidän on mahdoton omalla voimallamme tai älyllämme säilyttää hengissä tai varjella yhtä ainoaa kananpoikaa tai porsasta, saati sitten että voisimme sellaisia tehdä eli valmistaa. Luojan joka kaiken tuon meille valmistaa ja antaa, täytyy myös kaikki varjella ja pitää yllä; mutta meidän tietenkin tulee tehdä työtä, eikä laiskotella ja veltostella.)

 

”Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.”

 

Toinen kohta koskee hengellistä elämää ja sielua. Sellaista siunausta eivät eläimet ja tavaramme voi ottaa vastaan; niiden siunaus, joka on sama ruumiillinen siunaus kuin meilläkin, rajoittuu ensimmäiseen kohtaan. Tässä meidän täytyy oppia hepreaa sekä tuntea sitä kieltä, sillä saksan kielellä ei (eikä suomeksikaan) kuulu miltään, jos sanon: Jumala valistakoon kasvonsa sinun päällesi. Mutta koska tuo ei ole muunlaisella käännöksellä ilmaistavissa, niin meidän täytyy antaa sen olla heprean kieltä ja puhua perässä.

 

Saksaksi (suomeksi) merkitsee se kutakuinkin: Herra Jumala osoittautukoon sinulle ystävälliseksi ja lohdulliseksi, älköön katsoko puoleesi tuimasti ja vihaisesti, älköön kauhistuttako sydäntäsi, vaan naurakoon sinulle iloisen isällisesti, jotta hänestä tulisit iloiseksi ja huolettomaksi ja saisit sydämellisen luottamuksen häneen. Näin käy, kun hän antaa syntimme anteeksi eikä käy tilille kanssamme, vaan sanallaan ja Hengellään julistaa murheellisen, aran omantuntomme vapaaksi. Näin me voimme sydämessämme tuntea, että Jumala ei tahdo katsoa syntejämme, vaan unohtaa ne iäksi sekä että Hän tulevaisuudessakin aina tahtoo olla armollinen, ystävällinen, lohdullinen ja lempeä meitä kohtaan.

 

Aivan samoinhan armas aurinkokin noustessaan sekä valaessaan runsasta valoaan ja lempeää hohdettaan koko maailmaan, valistaa kasvonsa koko maailmalle, ts. paistaa kirkkaan iloisena. Se ei ilahduta ainoastaan ihmisiä, vaan myös eläimet, linnut ym. ja tekee kaikki mitä on taivaassa ja maan päällä, valoisiksi ja aivan kuin uusiksi luomuksiksi. Mutta laskiessaan se peittää kirkkaat, suloiset kasvonsa, ja silloin kaikki näyttää kolkolta, murheelliselta, synkältä, mustalta, kuin olisi se kuolleena tuonelassa. Näin ymmärrä siis myös tämä siunausta käsittelevä kohta. Kun Jumala antaa sanansa, silloin paistavat hänen kasvonsa iloisina ja kirkkaina kaikkiin omiintuntoihin ja tekevät ne siten iloisiksi, rohkeiksi, valoisiksi; ne tekevät sydämet ja ihmiset kuin uusiksi. Sillä sana tuo mukanaan syntien anteeksiantamuksen ja todistaa Jumalan armolliseksi, laupiaaksi Isäksi, joka säälii ja armahtaa tuskaamme ja murhettamme. Mutta kun hän ottaa pois sanansa, silloin hän peittää kasvonsa; ja silloin on omassatunnossa pimeys, mustuus, murhe, tuska ja kipu. Silloin tunnetaan paljasta vihaa eikä yhtään armoa.

 

Siis toivottaa tämä siunaus – jos sen saksaksi (suomeksi) sanoisin –, että Jumala antaisi armollisen sanansa runsaasti loistaa ja siten synnyttää iloisia sydämiä, niin etteivät synti, omatunto, laki ja perkele voi meitä kauhistuttaa eikä saattaa meitä alakuloisiksi, aroiksi ja murheellisiksi, ettemme sydämissämme tuntisi hänen vihaansa, vaan hänen mielisuosiotaan ja rakkauttaan. Tämä vasta on hengellinen, suuri siunaus, joka antaa hengellisen ja iankaikkisen elämän, joka ei voi tulla eläinten, karjan, lintujen yms. osaksi.

 

Mutta hän liittää siihen vielä: ”ja olkoon sinulle armollinen”, eikä tyydy siihen, että antaa kasvonsa paistaa eli loistaa päällemme. Tässä siunauksessa näet on kaksi osaa, jotka pyhä Paavali erottaa toisistansa nimittäen niitä ”Gratia et donum”, ”armoksi ja lahjaksi”. Ensimmäinen on armo eli mielisuosio, kun Jumala peräyttää vihansa, katsoo meihin sanansa läpi armollisesti ja antaa meille kaikki synnit anteeksi, tehden näin mielemme häntä kohtaan turvatuiksi ja iloisiksi. Sitten hän myös antaa meille Henkensä rikkaat ja moninaiset lahjat, joiden avulla saamme paljon aikaan sekä itsessämme että kaikessa maailmassa, kuten että opetamme, lohdutamme, neuvomme, autamme, kastamme, jaamme sakramenttia, teemme ihmeitä ynnä muuta sellaista, kuten pyhä Paavali ensimmäisen Korintolaiskirjeen kahdennessatoista luvussa (1. Kor. 12:8s.) luettelee.

 

Samoin kuin armas aurinko yletessään herttaisella ja kauniilla valollaan ei ainoastaan ilostuta koko maailmaa, vaan myös saa aikaan, että sekä ihmisten että eläinten käy mahdolliseksi tehdä kaikkea, työskennellä, olla liikkeessä ja käyttää jäseniään, lämmöllään kasvattaa esiin kaikenlaisia kasveja ja hedelmiä kunnes kypsyttää ne ja kehittää täydellisiksi, – niin samoin sanoo tämä siunauskin, että Jumala ei ainoastaan valaise meitä kirkkaasti armon sanalla sekä ilostuta meitä syntien anteeksiantamuksella ja todistamalla suosiostaan meitä kohtaan, vaan Hän tahtoo olla meille armollinenkin, ts. armiaasti auttaa, Hengellään ja lahjoillaan vahvistaa tekemään kaikkea hänen tahtoaan. Tuo sana ”olla armollinen” siis merkitsee samaa kuin armoittamista eli armiaasti antamista, kuten kantaisä Jaakob ensimmäisen Mooseksen kirjan 33. luvussa käyttää samaista sanaa sanoessaan Eesaulle: ”Nämä ovat lapset, jotka Jumala on palvelijallesi lahjoittanut, ts. armiaasti antanut.” (1. Moos. 33:5)

 

Tämä siunaus opettaa meitä taas, että meidän tulee olla kiitollisia ja huomata, että emme millään ansiolla emmekä työllä, emme edes millään pyhyydellä ja viisaudella täällä maan päällä voi vapautua synnistämme. Kaikki muut saarnaajat ja opettajat, olkoon keitä tahansa, eivät kykene viihdyttämään tai lohduttamaan ainoatakaan omaatuntoa pienimmässäkään synnissä, vaan Jumalan sanan yksin täytyy se tehdä. Ei että meidän silti tulisi jättää kaikki hyvät työt tekemättä tai elellä jumalattomasti. Meidän tulee harjoittaa hyviä töitä, mutta kuitenkin muistaa, ettei iloista omaatuntoa saada millään muulla tavalla kuin siten, että Jumala valistaa kasvonsa päällemme, ts. syntien anteeksiantamuksella sulasta armosta ja laupeudesta. Meidän tulee pitää mielessä sekin, että emme voi saarnata tai tunnustaa emmekä saada syntymään ainoatakaan tosikristillistä työtä tai sanaa, vielä vähemmän sitä toteuttaa, ellei Hän ole meille armollinen, ts. ellei Hän meille armiaasti anna lahjojaan, vahvista ja vie toimintaan.

 

”Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.”

 

Tämä kolmas kohta koskee niin ikään hengellistä puolta ja sielua. Siinä toivotetaan lohdutusta sekä lopullista voittoa rististä, kuolemasta, perkeleestä, kaikista helvetin porteista, maailmasta sekä vielä lihamme pahoista himoista. Sillä vaikka Hän on tullut meille armolliseksi, antanut synnit anteeksi ja kaunistanut Hengellään, niin on meillä aina edessämme perkele ja jäljellä olevat synnit, niin, saamme vielä alinomaa taistella niiden kanssa.

 

Kun perkele näet huomaa, että meillä on Jumalan armollinen sana ja että olemme ryöstetyt hänen valtakunnastaan sekä tulleet Jumalan lapsiksi, niin hän raivopäissään ärsyttää kimppuumme maallisen vallan miekkoineen, rovioineen jne., lisäksi maailman viisauden harhaoppeineen ja moninaisine erhetyksineen, vielä väärien veljien ja ulkokullattujen kautta esiintyvän maailman pyhyydenkin, niin että kyllä on tarpeen että Hän ei vain ala meitä valistaa ja antaa Henkeään eli kuten Paavali sanoo ”Hengen esikoislahjaa”, vaan myös jatkaa työtään meissä, niin että saamme Hengen täyteyden ja lopulta täydellisen voiton. Sillä autuaaksi ei tule se, joka alkaa, vaan se, joka pysyy vahvana.

 

Tässä täytyy meidän jälleen oppia puhumaan hepreaa. Sillä eipä tuo saksaksi (eikä suomeksikaan) miltään kuulu jos sanon: Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi. Mutta tuskin sitä voidaan kielellemme tulkita. Ajatus on seuraava: kun Herra antaa kasvonsa meitä valaista eli meille loistaa, niin silloinpa perkeleen, maailman ja oman lihamme kiusaukset ja vaino nostavat sellaisen rajuilman sydämissämme, että meistä näyttää kuin kalliin jumalallisen sanan armas valo menisi mailleen jättäen meidät pimeään.

 

Juuri samoin kuin aurinko kyllä somasti ylenee, iloisesti paistaa ja herttaisesti valaa hohdettaan, mutta sitten nousee pilvenlonka ja rajuilma sitä kohti ja ryöstää siltä paisteen, niin että se jo kokonaan hävisi näkyvistä ja näyttää siltä kuin se olisi sortunut ylivoimaisen rajuilman alle, niin että tekee mieli huutaa auringolle: Pidä puoliasi, aurinko armas, älä anna rajun pilvisään itseäsi sortaa ja päivästä yötä tehdä, vaan nosta ihana valosi yli kaikkien pilvien ja rajusäiden ja säilytä meille päivä, niin etteivät pimeät pilvet ja rajuilmat pääsisi voitolle, vaan jäisit voittajaksi ja herraksi sinä kauniine valoinesi! Niin juuri samalla tavalla toivottaa tämä siunaus, että Herra Jumala korottaisi ylitsemme sanansa valon ja myös pitäisi sen ylhäällä, jotta se sydämissämme valaisisi korkeammalla ja voimakkaammin kuin ikinä kaikki perkeleen, kuoleman ja synnin ahdistukset, epätoivo, alakuloisuus, kauhistus ja kaikki onnettomuus. Sillä missä hän ei tätä tee, siinä on perkele rajuilmoineen ja pilvineen ylivoimaisena, ja pimittää ja himmentää Hänen sanansa alulla olevan armaan valon, niin surkeasti ryöstäen sen meiltä että tilamme tulee pahemmaksi kuin koskaan ennen. Tuonhan näemme ja saamme joka päivä kokea niissä, jotka ulkonaisen painostuksen tai sitten harhaoppien kautta luopuvat uskosta. Sillä, kuten Kristus sanoo, kun saastainen henki on ajettu ulos ihmisestä, niin se tulee takaisin seitsemän häntä pahempaa henkeä mukanaan (Matt. 12:43s.). On siis kyllä tarpeen tässä siunata ja rukoilla, huutaa ja toivotella, että Jumala kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme, ts. voimalla säilyttäisi kallisarvoisen sanansa valon sydämissämme nousemaan korkealle tuota murhaajaa ja valehtelijaa, perkelettä, vastaan, joka murhaten ja valheopilla tahtoo meissä sanan sortaa ja tukahduttaa.

 

Ja tämä kolmas kohta sisältää niin ikään kaksi osaa, nimittäin kasvojen kääntämisen ja rauhan. Sillä hän ei ainoastaan toivota, että tulisimme vahvistetuiksi ja lohdutetuiksi sillä, että hän kääntää kasvonsa perkelettä vastaan jne., vaan että hän myös antaisi meille rauhallisen sydämen ja rohkean mielen tuossa taistelussa ja levottomuudessa, jotta emme vain kestämällä viimein voittaisi, vaan että meillä taistelun tuoksinassakin ja levottomuudessa olisi rauha, ylistäisimme ja kiittäisimme Jumalaa emmekä kärsimättöminä napisisi hänen jumalallista tahtoaan vastaan. Niinhän pyhä Paavali opettaa, että sydämissämme oleva rauha saa voiton, niin ettemme kärsimättöminä ryhdy mitään toimimaan Jumalaa eikä ihmisiä vastaan, vaan pysymme niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin hiljaisina ja rauhallisina Jumalan ja ihmisten edessä, kunnes saapuu lopullinen ja iankaikkinen rauha.

 

Tämä siunaus ei eroa paljon toisesta, tavallisesta latinankielisestä siunauksesta, joka käännettynä kuuluu näin: Siunatkoon teitä Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, aamen. Sillä Isälle omistetaan luomistyö, jota tässä käsiteltävänämme olevassa siunauksessakin kosketellaan jopa selvästi lausutaan sanoissa: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, ts. hän armiaasti antakoon sinulle ruumiillisen elämän ja mitä siihen kuuluu. Samoin Pojalle omistetaan lunastustyö. Sitä tämä siunaus myös koskettelee ja selittää näillä sanoilla: Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen, ts. hän auttakoon sinua synneistä, olkoon sinulle armollinen ja antakoon sinulle Henkensä. Ja Pyhälle Hengelle omistetaan jokapäiväisen pyhittämisen työ, lohduttaminen ja vahvistaminen perkelettä vastaan sekä viimein kuolleista herättäminen. Sitäkin tämä siunaus koskettelee ja selittää sanoen: Herra kääntäköön kasvonsa jne., ts. hän sinua vahvistakoon, lohduttakoon ja antakoon lopullisen voiton, kuten yllä sanottiin.

 

Mutta se, että Jumala tätä siunausta lausuttaessa käski heidän panna hänen nimensä Israelin lasten päälle, merkitsee, että Hän siten kieltää epäjumalien, kuten Baal-jumalan, Danin jumalan ynnä muiden sellaisten siunauksen, jolla väärät profeetat oikean Jumalan varjolla tapasivat siunata kansaa, kuten toisinaan profeetoissa kuulemme valitettavan. Samoin ovat meillä papit ja munkit meitä siunanneet pyhimysten nimissä, kuten nähdään kirkkorukouksista, joissa he hävyttömästi rukoilevat Jumalaa antamaan meille tätä tai tuota sen ja sen pyhimyksen tähden. Se on epäjumalista rukousta ja siunausta, joka ei, niin kuin pitäisi, tapahdu yksin Jumalan nimessä.

 

Martti Luther, Autuuden lähteillä, ss. 277-286. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys. Helsinki 1917. Suomennos: A. E. Koskenniemi. Kieliasua varovasti muokattu. Käsiteltävä Raamatun kohta RK 38:n mukaan.