VAKAUMUKSEN MUKAAN ELÄMINEN KIELLETTY

 

Jos uskonyhteisö puolustaa jotakin tiettyä oppia ja väittää vastakkaista oppia harhaopiksi, niin silloin tilanne on yksiselitteinen: sen, joka opettaa väärin eikä tahdo ojentautua, tulee itse vetää johtopäätökset kannastaan tai muussa tapauksessa hänet suljetaan uskonyhteisöstä pois.

 

Onko tämä sääntö sovellettavissa ajatellen naispappeusjärjestystä, joka ajettiin läpi Suomen ev.lut. kirkossa. Kirkon johtajien mukaan ei ensinkään. Aiempi arkkipiispa John Vikström (JV) väittää päättäväisesti (Kyrkpressen 6.4.): ”Mikään kirkollinen taho ei ole julistanut kirkossamme laittomaksi ja kielletyksi näkemystä, että naista ei voida kutsua papinvirkaan. Päinvastoin...” Sitten JV viittaa piispainkokouksen työryhmän mietintöön tältä vuodelta, jossa ”sanotaan selvästi, että naispappeuden torjuminen ei ole ristiriidassa kirkon tunnustuksen kanssa”.

 

Naispappeuden torjuminen Uuden testamentin tekstien nojalla ei siis ole mikään harhaoppi. Se ei ole ristiriidassa tunnustuksen kanssa, vaan päinvastoin yksiselitteisesti laillinen. Jos valtaa pitävä taho tarkoittaisi sitä, mitä se sanoo, olisi siinä tapauksessa täysin luvallista elää vakaumuksensa mukaisesti ja tuoda se ilmi sanoissa ja teoissa. Mutta ei. Näin toimiminen julkisesti siellä, missä uusi näkemys on edustettuna, ei ole sallittua. Sitä vastaan rikkomisella voi olla mitä radikaaleimmat seuraukset. Ensin vastarinnan harjoittajia painostetaan. Jos se ei riitä, niin juridisilla toimenpiteillä huolehditaan siitä, että vakaumuksen soveltaminen käytäntöön lakkaa. Mainittu työryhmä on jopa ottanut avuksi yhteiskunnan rikoslain: edellä mainitun mietinnön sivulla 55 puhutaan sakoista ja korkeimmillaan yhden vuoden vankeudesta. Ruotsin kirkon uusi arkkipiispa sanoo toivottavansa tervetulleeksi sen, että naispappeuden vastustajista tehdään ilmoitus poliisille (Svenska Dagbladet 1.4.).

 

Kirkonjohtajien puhe on osittain valheellista. He tahtovat puijata sillä hyväuskoisia ihmisiä. Mutta kaikille niille, jotka eivät anna tämän puheen huiputtaa itseään, on selvää, että ”vanhaa” näkemystä pidetään tässä kysymyksessä harhaoppina. Se voidaan panna hengellisen kiroustuomion alle. Sen lisäksi sitä pidetään kaikin tavoin laittomana. Mikään epäröinti ei enää estä turvautumasta yhteiskunnan rangaistuskoneistoon, jotta näihin ”kerettiläisiin” päästäisiin käsiksi.

 

Mikä usko se on, jota ei saa toteuttaa käytännössä? Jopa tiukkojen diktatuurivaltioiden täytyy sallia sen kaltainen toiminnan- ja mielipiteenvapaus, josta kirkonjohtajat puhuvat. Ketään ei nimittäin välittömästi saada kiinni siitä, mitä hän vain sisimmässään ajattelee.

 

Voidaanko luottaa sellaisen henkilön asennoitumiseen ja luonteenlaatuun, joka ilmiselvästi ei tahdo elää vakaumuksensa mukaan? Ei voi kunnioittaa sitä, joka sanoo, että apostolisen järjestyksen mukaan naispappeus on väärin, ja kuitenkin itse messussa keskeisesti rikkoo tätä vastaan.

 

Piispoille ei riitä sen järjestyksen muuttaminen, joka Kirkolla on ollut alusta saakka apostolisen sanan mukaan. Kirkon jäsenten kuuliaisuus uudelle järjestykselle hankitaan väkisin halpamaisilla menetelmillä, joissa valta kulkee oikeuden ja vakaumuksen edellä.

 

Halvar Sandell, pastori

Helsinki