USUS JA ACTIO

EHTOOLLISTEOLOGISIA NÄKÖKOHTIA

YKSIMIELISYYDEN OHJEESSA II

Jürgen Diestelmann, pastori, Saksa

 

B. Johtopäätöksiä tämän päivän ehtoolliskäytäntöä varten

 

Mitkä periaatteet on otettava huomioon messuliturgiaa – ja erityi­sesti ehtoollisliturgiaa – luotaessa? Tämä kysymys tulee vastaan aina silloin, kun tarkoituksena on muuttaa tai uudistaa liturgisia järjestyk­siä. Ruotsin kirkossa asian on tehnyt ajankohtaiseksi ehdotus uudeksi kirkkokäsikirjaksi. Samat ongelmat koskevat kuitenkin myös Saksaa. Otan tässä kantaa vain niihin kysymyksiin, jotka liittyvät esityksee­ni termeistä usus ja actio.

 

Myös professori Bengt Hägglund on esittänyt kysymyksen juma­lanpalvelusuudistuksen periaatteista kirjassaan ”Traktat om liturgin i den Svenska kyrkan”. Traktaatissaan hän kritisoi voimakkaasti viime vuosikymmenten liturgista kehitystä ja näki siinä kasvavaa loit­tonemista luterilaisen kirkon perinteestä. Hän totesi, että ”jumalanpalveluksen muodon suhteen on syntynyt uudenlainen ihanne, joka on peräisin useista eri roomalais-katolisista ja anglikaanisista lähteistä, tai myös muotoiltu itsenäisesti oman maan korkeakirkollisissa pii­reissä.” Tämä kritiikki on osuvaa paitsi Ruotsin tapauksessa myös muualla. Siksi se on luonteeltaan periaatteellista.

 

Kun luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvät kirkot lainaavat teks­tejä muista kirkollisista perinteistä, on tarkistettava, jos ja miten pit­källe ne vastaavat sisällöltään Yksimielisyyden ohjetta. Jo puhtaasti muodollisesta näkökulmasta Hägglundin uusiin kaavoihin messu-­uhriajatuksen takia kohdistama kritiikki on aiheellista (esim. FC DC VII, 87). Arvostelu ei kuitenkaan koske vain muodollisia seikkoja.

 

Seuraavat näkökohdat on otettava huomioon: Lännessä on rooma­lais-katolisen tradition ohella – jos hurmahenkisiä ryhmiä ei oteta lukuun – kolme erilaista ehtoollisen vieton päätyyppiä:

 

a) Kalvinistinen käsitys. Tämä kieltää Kristuksen ruumiin ja ve­ren todellisen läsnäolon maallisissa ehtoollisaineissa, leivässä ja vii­nissä. Ehtoollista vietetään erikseen sananjumalanpalveluksen ohella. Vakiintuneesta messun muodosta luovutaan.

 

b) Luterilainen reformaatio piti sitä vastoin tietoisesti kiinni peri­tystä messun muodosta. Luterilainen kristitty tietää, että sama Kris­tus, joka puhuu seurakunnalle saarnassa, on siunaavan sanansa kaut­ta myös messussa olemuksellisesti läsnä leivässä ja viinissä, jotka ovat hänen ruumiinsa ja verensä. Myös ne jumalanpalvelusvieraat, jotka eivät osallistu ehtoolliselle, voivat palvoen ylistää sanassa ja sakra­mentissa vaikuttavaa Kristusta. Tämä oli perusteena sille, että van­hemmassa luterilaisuudessa jumalanpalveluksen uudistuminen johti suunnattomaan ehtoollishurskauden noususuhdanteeseen. Luterilai­sen messun yllä oli reaalipreesenssiin pohjautuva, pyhän kohtaami­sen vetovoima.

 

c) Filippismi piti kyllä kiinni perinnäisestä messun muodosta, mutta se kantoi itsessään jo syytä siihen, että messu kadotettiin, koska se ei nähnyt Kristuksen ruumista ja verta konsekroiduissa ehtoollis­aineissa vaan vain ehtoollistapahtumassa, joka tähtää ehtoollisen vastaanottamiseen. Siksi oli myös johdonmukaista, että ne jumalan­palvelukseen osallistujat, jotka eivät halunneet vastaanottaa sakra­menttia kyseisessä jumalanpalveluksessa, poistuivat saarnan jälkeen.

 

Edellä mainitun traktaattinsa esipuheessa professori Hägglund kertoo keskustelustaan erään kirkon vahtimestarin kanssa. Jumalan­palveluksiin osallistumisen vähenemisestä tämä oli sanonut: ”Ihmi­set eivät enää tule tänne. Ne eivät välitä kaikista näistä uudistuksis­ta.” Täten syyksi jumalanpalveluksen taantumiseen esitettiin edellis­ten vuosikymmenten uudistusyritykset. On kuitenkin kysyttävä, eikö kirkollisia uudistuksia Ruotsissa – niin kuin myös Saksassa – tehty juuri vastatoimena edeltävälle jumalanpalveluselämän taantumiselle. Voidaan myös kysyä, saako liturgiaa sitten ylipäätänsä muuttaa. Joka tapauksessa on tuotava esiin ne syyt, joiden perusteella uudistusta pidetään välttämättömänä.

 

Luterilaisen tunnustuksen pohjalta nousevan jumalanpalvelusuudis­tuksen on lähdettävä luterilaisen messun tuntomerkeistä. Juuri nykyi­sessä maallistuneessa maailmassa kirkko on ihmisille velkaa sen, että se todistaa Jumalan armollisesta laskeutumisesta ihmisten luo (kon­desendenssi).

 

Tässä kohtaa voin viitata esitelmääni Pohjois-Euroopan Luther-­Akatemian symposiumissa Helsingissä vuonna 1999. Kysymys oli siitä, että Augsburgin tunnustuksen (V) mukaan sana ja sakramentit ovat se väline, jonka kautta syntinen, jumalaton – siis kirjaimellises­ti Jumalasta osattomaksi tullut – ihminen omistaa Kristuksen lahjoittaman vanhurskautuksen. Tämä voi merkitä paljon maallistuneelle ihmiselle, jonka käsityksen mukaan Jumalaa ei enää ole mahdollista löytää tästä maailmasta. Hänen on voitava kuulla saarnassa Kristuk­sen ääni, eikä vain saarnaajan enemmän tai vähemmän hurskaita selityksiä Raamatun ajatuksista. Alttarilla hänen on voitava tuntea, että sama Jumala, joka näyttää olevan niin suunnattoman kaukana, lahjoittaa hänelle ristillä uhratun ruumiinsa ja meidän edestämme vuodatetun verensä syntien anteeksiantamiseksi. Usko vanhurskaut­tamiseen ja reaalipreesenssiin liittyvät toisiinsa. Tämän Luther on tuonut esiin Vähän katekismuksen viidennessä pääkappaleessa, kun hän painottaa jokaisessa vastauksessa sanoja ”sinun puolestasi” tai ”teidän puolestanne”. Ristillä alttiiksi annettu ruumis ja ristillä vuo­datettu veri jaetaan meille alttarin sakramentissa ja siten meille lahjoitetaan yksin armosta syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus.

 

Jumalanpalveluksen uudistamisessa on oltava kysymys siitä, että löydetään taas uudestaan kadoksissa oleva tietoisuus Kristuksen läsnäolosta sanassa ja sakramentissa. Ehtoollisen kohdalla on erityi­sesti tuotava esiin reaalipreesenssi. Tätä ei pidä toteuttaa vain teo­reettisen opetuksen avulla, vaan sen voi tuoda esiin monella eri tavalla:

- liturgisten tekstien ja musiikin avulla

- jumalanpalvelusta toimittavien pappien hurskaan esiintymisen ja eleiden avulla

- elevaation, adoraation ja muiden adiaforien eli ehdonvallan asi­oiden avulla.

 

Jumalanpalvelusuudistuksen periaatteiden on ilman muuta oltava vanhurskauttamisopin kanssa yhteen sopivia. Bengt Hägglundin tätä kohtaa koskeva kritiikki on aiheellista, mikäli ehtoollisrukousten sa­nanmuoto on tässä kohden hämärä ja jos nämä rukoukset ovat – kuten hän kirjoittaa – ”peräisin useista eri roomalais-katolisista ja anglikaa­nisista lähteistä, tai myös muotoiltu itsenäisesti oman maan korkea­kirkollisissa piireissä.” Myös ehtoollisrukoukset kuten offertorium, epikleesi ja anamneesi voivat todistaa reaalipreesenssistä. Tästä syystä professori Hägglundin kritiikki ei mielestäni ole aiheellista siinä ta­pauksessa, että näiden rukousten sanamuoto todistaa Jumalan läsnäolosta sakramentissa täällä maan päällä, kaikista ihmisteoista riip­pumatta, pelkästä Jumalan armosta. Samoin voivat muutkin liturgi­set elementit antaa todistuksen tästä käsittämättömästä Jumalan armotyöstä sekä ”pyhän vetovoimasta”, joka liittyy reaalipreesenssius­koon. Jumalanpalvelusuudistuksessa tulisi juuri luterilaisen vanhurs­kauttamisopin taustaa vasten nähdä erityisen tärkeänä se, että litur­gian avulla annetaan tämän päivän ihmiselle todistus ”pyhän veto­voimasta”, joka monesti on kadoksissa.

 

Lopuksi haluaisin käsitellä vielä joitakin johtopäätöksiä, jotka koskevat pyhän ehtoollisen toimittamista ja ovat seurausta siitä re­aalipreesenssiuskosta, joka löytyy Yksimielisyyden ohjeesta. Erityi­sesti kyse on siunatun leivän ja viinin käsittelystä ehtoollisen vieton yhteydessä. Palaan täten alussa esittämiini kysymyksiin.

 

1. Aina kun ihminen kohtaa Jumalan, hänen on osoitettava juma­lanpelkoa (esim. 1. Moos. 28:16 ja 2. Moos. 3:5). Tämä koskee uudessa liitossa armonvälineitä: saarnaa, rippiä, kastetta, ehtoollista sekä rukousta. Ensisijaisesti tämä koskee ehtoollista. Se on Kristuksen käskemä ja pyhä toimitus. Siksi pitäisi olla itsestään selvää, että palvelusta toimittava pappi ja koko seurakunta osoittavat koko eh­toollisenvieton ajan suurta kunnioitusta Herralle, joka on sen asetta­nut.

 

2. Ehtoollisenvietto elää reaalipreesenssistä, ruumiin ja veren läsnäolosta siunatussa leivässä ja viinissä. Myös rukoukset ja litur­giset eleet ja tavat (adiafora) voivat olla omiaan antamaan todistuk­sen kunnioituksesta läsnäolevaa Herraa kohtaan. Myös elevaatio, adoraatio ja ostensio (elevaatio = siunattujen aineiden kohottaminen; adoraatio = palvonta; ostensio = siunattujen aineiden ojentaminen seurakunnan nähtäväksi) – niin kauan kun ne tapahtuvat Kristuksen aset­taman toimituksen puitteissa – eivät ole vain sallittuja ja hyviä, vaan niistä voi tunnustustilanteessa (in statu confessionis) tulla kieltäjien edessä luovuttamattomia tunnusmerkkejä.

 

3. Pyhässä ehtoollisessa läsnäolevaa Herraa kohtaan tunnettava kunnioitus tulee esiin erityisesti siinä tavassa, jolla leipää ja viiniä alttarilla käsitellään. Kunnioittavaa suhtautumista voidaan odottaa erityisesti luterilaiselta papilta. Hän tietää, että Kristus on hänet pappisvihkimyksessä kutsunut (rite vocatus CA XIV) ja että hän toimii Kristuksen sijassa (”... cum sacramenta porrigunt, Christi vice et loco porrigunt” Apologia VII, 28).

 

Roomalais-katolinen pappi johtaa virkaan perustuvan valtuutuksen­sa hänelle annetusta vihkimyksestä ja sanoo muuttumisen (transsub­stantiaatio) aikaansaavat sanat hänelle annetun valtuutuksen nojalla. Sovinnon kaava (FC SD VII, 74) sanoo sen sijaan, että ”Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa ehtoollisessa ei saa aikaan ke­nenkään ihmisen sana tai teko, ei jumalanpalveluksen toimittajan ansio eikä puhe ...” Kristus itse on se, joka vaikuttaa omalla, vaikka­kin papin lausumalla, sanallaan, jonka vaikutus perustuu ensimmäi­sen ehtoollisen asettamiseen. Sovinnon kaava (FC SD VII, 76) si­teeraa sen tähden Khrysostomosta seuraavasti: ”Sanat lausuu papin suu, mutta esiin pannut ehtoollisaineet siunaa Jumalan voima ja armo, kun hän sanoo: ”Tämä on minun ruumiini.” Jos se, että minä saan sanoa ehtoollisaineiden ”ylitse” Kristuksen sanat, joilla hän siunaa leivän ja viinin, on Kristuksen tahto ja häneltä saatu tehtävä, velvoittaa tämä minut erityisen kunnioittavaan käytökseen alttarilla ja sakramen­tin huolelliseen käsittelemiseen. Tämä velvoitus koskee luterilaista pappia vielä enemmän kuin roomalais-katolista ja todellakin paljon enemmän kuin niitä, jotka haluavat tietää vain vähän tai eivät yhtään mitään Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolosta alttarin sakramentis­sa.

 

4. Tämä merkitsee myös velvollisuutta erottaa konsekroidut ehtoollisaineet tarkasti konsekroimattomista. Jotta tämä olisi mahdollista, on ehtoollisvieraiden määrä jollakin tapaa voitava to­deta ennen ehtoollisen vieton alkamista, sillä on periaatteellisesti luvallista konsekroida vain se määrä leipää ja viiniä, joka tarvitaan ehtoollisen aikana. Vain siten voidaan varmasti välttää ne ”kiusalli­set ja vaaralliset kysymykset”, joista Luther varoitti.

 

5. Reformaation aikana oppi määräsi käytännön toimintaa. (Uhrirukoukset jäivät pois, koska Raamatun oppi vaati sitä. Maallikoil­lekin annettiin taas ehtoollisviiniä, koska se oli ainoa Raamatun mukainen käytäntö jne.) Vastaavasti, kun kyseessä on ehtoollisen toimittaminen, tulee usus (tai actio) sacramentalista koskevan opin määrätä käytännön toimintaa. Koska ehtoollisen asettamisen tarkoi­tuksena oli Kristuksen ruumiin ja veren jakaminen, on tärkeää, että ehtoollisaineiden määrä mitataan kulloinkin odotettavissa olevan ehtoollisvieraiden määrän mukaan. Jos ehtoollisvieraiden määrä ei ole ennen messun alkua edes kuta kuinkin tiedossa, on vaikeaa tai mah­dotonta arvioida konsekroitavien ehtoollisaineiden määrä. Sen seu­rauksena on vaarana, että leipää ja viiniä konsekroidaan joko liian vähän tai liian paljon.

 

6. Jos ehtoollisaineita jää yli, on ne nautittava ennen ehtoollisen vieton loppua. Muuten syntyy helposti juuri niitä loukkaavia ja rat­kaisemattomia kysymyksiä, joita ainakin Luther – kuten hän varoit­tavasti kirjoitti Wolferinukselle – tiesi haluavansa välttää.

 

Myös Lima-asiakirja, joka ei suinkaan ole mikään luterilaisuuden pohjalta syntynyt dokumentti, sisältää vaatimuksen, että ”ehtoollis­aineita kohtaan osoitettava kunnioitus tuodaan julki parhaiten siten, että ne nautitaan loppuun, kuitenkaan sulkematta pois mahdollisuut­ta käyttää niitä sairaille vietävässä ehtoollisessa”. Luterilaisessa kir­kossa tämä itsessään dogmaattisesti hyväksyttävä käytäntö viedä sairaille ehtoollista jumalanpalveluksesta ei ole käytännöllisistä syistä levinnyt. Niinpä sairaiden kohdalla jää jäljelle edelleenkin vain se vaihtoehto, että ehtoollista vietetään erikseen sairasvuoteen äärellä.

 

7. Jälkikonsekraation välttämättömyys käy ilmi Yksimielisyy­den ohjeen usus- ja actio- termien määritelmästä. Jos konsekroidut ehtoollisaineet eivät riitä, otetaan ehtoolliselle lisää leipää tai viiniä siten, että myös niiden ”ylitse” sanotaan Kristuksen asetussanat.

 

8. Ehtoollismaljan huolellinen huuhtominen vedellä ehtoollisen jälkeen (purificatio), on vanha, myös luterilaiseen käytäntöön sopiv­a tapa, joka alunperin oli itsestään selvä.

 

Päätän Martti Lutherin vuonna 1533 kirjoittamin sanoin: ”Me kuulemme nämä sanat ‘Tämä on minun ruumiini’, ikään kuin niitä ei lausuisi pappi tai [Herran] palvelija, vaan ikään kuin Kristuksen omasta suusta, [hänen,] joka on läsnä ja puhuu meille: ‘Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini.’ Muussa tapauksessa me emme kuule emmekä ymmärrä niitä... Niin kuulemme myös käskyn ja määräyksen, kun hän sanoo: ‘Tehkää se minun muistokseni’, ikään kuin papin henkilö ei sitä sanoisi, vaan kuulemme Kristuksen itsen­sä puhuvan papin suulla meidän kanssamme ja käskevän, että mei­dän tulee ottaa leipää ja viiniä hänen sanansa ’Tämä on minun ruu­miini jne.’ kanssa, ja siinä syödä ja juoda hänen ruumiinsa ja veren­sä hänen käskynsä mukaan. Sillä tämä meidän on uskottava ja olta­va siitä varmoja, ettei kaste ole meidän vaan Kristuksen, ettei evan­keliumi ole meidän vaan Kristuksen, ettei saarnavirka ole meidän vaan Kristuksen, ettei sakramentti ole meidän vaan Kristuksen, ettei avaintenvalta eli syntien anteeksiantaminen tai pidättäminen ole meidän vaan Kristuksen. Lyhyesti: Virka ja sakramentit eivät ole meidän vaan Kristuksen, sillä hän on sen kaiken säätänyt ja jättänyt kirkon harjoitettavaksi ja käytettäväksi maailman loppuun asti. Hän ei valehtele eikä meitä petä. Siksi me emme myöskään voi mennä sitä muuttamaan, vaan meidän on tehtävä hänen käskynsä mukaan ja pidettävä se. Mutta jos me muutamme tai parannamme sitä, se ei ole enää mitään, eikä Kristus eikä hänen säätämyksensä ole siinä.”

 

Astu arkkiin. Reijo Arkkilan 60-vuotisjuhlakirja. Toim. Sakari Korpinen, Markku Niemelä ja Juhana Pohjola. Suomen Luther-Säätiö 2002. Käännös Marjo Ahlqvist. Artikkelin alkuosa julkaistu edellisessä numerossa.

 

Huom! Diestelmannilla on netissä omat sivut: www.luther‑in‑bs.de