MITÄ JOULU MINULLE MERKITSEE?

Sakari Meinilä, arkkitehti, Oulu

 

En ole kovin ”aikaorientoitunut”, ja yleensä juhlat kuten syntymäpäivät, promootiot ja erilaiset vihkiäiset eivät suurestikaan saa minua innostumaan. Tämän vuoksi en osaa paljon intoilla edes kristillisistä juhlista, enpä edes Joulusta. Joku voi syyttää tällaista asennetta välinpitämättömyydeksi itse Joulun sanomaa, jopa yleensä koko kristillisyyttäkin kohtaan. Kysymys kuitenkin on mielestäni pikemminkin siitä, miten ja missä yhteydessä ilmaisemme itsellemme tärkeitä asioita. Tätä nykyä ajattelen, että juhlilla on oma tärkeä tehtävänsä myös kristillisen sanoman levittämisessä ja vakiinnuttamisessa. Martti Luther ei halveksinut vuoden kiertoon liitettyjä juhlia tai tapahtumia, vaan piti niitä hyvänä keinona muistuttaa ihmisiä kristillisistä asioista. Ajatuksena lienee ollut, että nimenomaan tavallinen elämä on tärkeätä kyllästää Raamatun sanomasta muistuttavilla asioilla. Joulu on vanhastaan luterilaisessa Suomessamme suurin näistä juhlista ja saavuttanut jo vakiintuneen, institutionaalisen aseman.

 

Kristinuskon vastustajat ovat myös tajunneet juhlien merkityksen. Ranskan vallankumouksesta alkaen on pyritty eri yhteyksissä poistamaan kristillisiä juhlapäiviä ja korvaamaan niitä maallisilla juhlilla. Tavallaan usein puhutussa Joulun maallistumisessa voidaan nähdä samaa kehitystä pois juhlan alkuperäisiltä juurilta. Suurissa sanomalehdissä saa lukea juuri suurten, perinteisesti uskontoomme liitettyjen juhlien aikoina eräänlaisia vastakirjoituksia, joissa kovasti koetetaan todistella, että Raamatun sanoma tältä osin on epäluotettava. Joulun aikoihin milloin epäillään Kristuksen neitseellistä syntymistä, milloin Hänen jumaluuttaan. Näillä kirjoituksilla voi olla arvaamaton uskoamme rapauttava merkitys. On hyvä tiedostaa tämä todella olemassa oleva ja jatkuva paine. Luulen, että se usein jää huomaamatta juuri asian yleisyyden ja tuttuuden vuoksi. Joku voi sanoa: ”Ainahan noita kirjoituksia (TV-ohjelmia, radio-ohjelmia, elokuvia jne.) on nähty. Eivät ne uskooni vaikuta sitä tai tätä.” Mutta onko todella niin? Vai onko pikemminkin niin, että itse asiassa olemme huomaamattamme jo siinä määrin itsekin menneet mukaan tähän henkeen joka aina ja joka asiassa epäilee Jumalan Sanaa, että emme edes tiedosta sen uskoamme sammuttamaan pyrkivää vaikutusta? Jos kellun selälläni virtaavassa vedessä, katse liikkumattomiin pilviin kiinnitettynä, ajaudun virran mukana huomaamatta sen enempää liikettäni kuin veden liikettä. Mutta jos koetankin ottaa rannalta jonkin kiintopisteen, ja vastavirtaan uimalla pysyä kohdallani, huomaan veden virtauksen ja valtavan paineen.

 

Kristillisten asioiden alettua kiinnostaa minua koin kerran merkillisen tuntemuksen lueskellessani Raamattua. Kirjan kaikki sivut olivat ikään kuin pölyn peitossa – epäilysteni muodostaman pölyn, joka esti minua uskomasta tuskin yhtäkään lausetta. Tapaus jäi mieleeni siksi, että tunsin miten äärettömän kaukana olin tuon avoimena olevan kirjan sanomaan uskomisesta. Toivottomalta näytti, että milloinkaan voisin tosissani uskoa ”niin moneen kertaan vääräksi todistettuun” opukseen. Näin jälkeenpäin ajatellen usein oli kyseessä hyvin kohtuuton epäilys. Aivan tavallisetkin Raamatun kohdat, joissa ei puhuttu mitään esimerkiksi ihmeistä tai vaikeista uskonkysymyksistä, tuntuivat epäilyttäviltä. Olin kuunnellut tai lukenut niin paljon kaikkia epäileviä mielipiteitä, että Raamattua lukiessani korvissani kajahti vähän väliä ikään kuin ilkkuvia huomautuksia: ”Ei Jeesus ole voinut kävellä veden päällä!” … ”Raamattu on ristiriitainen!” …”Raamatun maailmankuva on täysin lapsellinen!” …”Raamatun Jumala on julma hirviö!” Johtopäätöksenä edellä kuvatun tapaisista ajatuksistani mieleeni tuli tyrmäävän vakuuttavalta tuntuva päätelmä: ”Jos et voi uskoa Raamatun ihmeisiin, miksi uskot sen lain vaatimuksiin tai uhkauksiin? Jos jotkin Raamatun kohdat ovat mielestäsi moraalittomia, mikä oikeus Jumalalla on syyttää sinua ja vaatia tilille teoistasi?” 

 

Aivan oikein! Raamattuhan itsekin todistaa: ”Jos ette usko, kun minä puhun teille maallisista, kuinka te uskoisitte, jos minä puhun teille taivaallisista?” (Joh.3:12) Näin sanoi Jeesus Nikodeemukselle.

 

Raamattu todistaa, että on olemassa suora yhteys Raamattuun luottamisen ja Jeesuksen pelastusta koskevien opetusten välillä. Ellemme usko Raamatun kertomuksien olevan tosia, emme usko myöskään sen eetillisten vaatimusten ja Jumalakuvan olevan tosia.

 

Nämä epäilykset on kohdattava avoimesti ja on huomattava tarkastella myös niiden perusteita. Jos olemme laiskoja tässä suhteessa, olemme piankin suurissa vaikeuksissa uskonelämässämme. Oikeastaan meitä eivät ehkä niinkään voita sellaiset epäilykset, jotka selvästi tiedostamme. Tällöinhän voimme asettaa itse nämä epäilykset kyseenalaisiksi ja päästä niistä kumoamalla niiden perusteet. Vaan meidät kaataa pikemminkin se epämääräinen pilvi ja usva niitä moninaisia epäilyjä, joita emme ole koskaan uskaltaneet kunnolla kohdata ja käsitellä. Jo pelkkä lausahdus epäilevän ihmisen suusta – puhumattakaan professorin, tiedemiehen, pastorin tai piispan suusta kuultu arvovaltainen ja hyvin muotoiltu epäilys – jotenkin kummallisesti heti räiskyttää vettä heiveröisen uskomme päälle. Tällaisen epäilyn ei kuitenkaan tarvitse olla pohjimmiltaan kovinkaan hyvin perusteltu. On käynyt useammin kuin kerran niin, että kun olen rohkeasti astunut epäilyjäni vastaan, olenkin saanut jostain mieleeni vasta-argumentteja, joilla saatan ne voittaa.

 

Tässä tulemme otsikon esittämään kysymykseen: ”Mitä Joulu minulle merkitsee”. Minulla ei ole pienintäkään motivaatiota lähteä puolustamaan Joulua sen maallisessa merkityksessä, muistelemaan ”taatamaisesti”, miten tärkeä ”perheitä ja maatamme yhdistävä juhla onkaan Joulumme, miten kauniita muistoja siihen liittyykään”. Jopa kaunis joululaulu ”Taas kaikki kauniit muistot, nyt saapuu mieleeni” saa minut joskus tuntemaan melkein vilunväristyksiä. Onhan se toki käsitettävissä oikeinkin, mutta laulussa sijoitetaan usko lapsuuteen tavalla, joka tekee siitä helposti menneisyyden asian. ”Sit’ ei riistetä rinnaltain” voi kuvata nykyhetken uskoakin, jota laulussa oikein puolustetaan. Toisaalta tarvitaan vain pieni sävyn vaihdos, ja olemmekin puolustamassa vain sitä uskomme muistoa, joka ei enää velvoita meitä mihinkään! Ei puolustamaan sitä julkisesti tänä päivänä, ei laittamaan omaa mainetta ihmisten edessä likoon Jumalan ja Raamatun puolesta.

 

Sillä meidänhän on puolustettava Jumalan tahrattua mainetta asettamalla oma puhdas maineemme Jumalan puolustukseksi! Tahallani käytän tätä vääräoppiselta kuulostavaa lausumaa. Jumalahan tietysti, ja nimenomaan Joulun Herran, Jeesuksen Kristuksen kautta, tosiasiassa puolustaa meitä syntisiä oman lakinsa edessä. Joulun Herra vuodattaa verensä puolestamme, kantaa synnin ja tappion häpeän, jotta me, joiden kunniana usein on se, mitä meidän tulisi hävetä, saisimme elää ja olla vapaat synnin rangaistuksesta. Mutta tässäpä juuri on tämä paradoksi, päinvastaisuuteen kätketty totuus: Koska meidän kunnianamme on se, mitä meidän tulisi todellisuudessa hävetä – ts. maailman kiitos – meidän on puolustettava Jumalaa meidän hyvällä maineellamme maailman edessä. Ehkäpä me näin saisimme pahan muuttumaan hyväksi? Sillä maailman edessähän meillä on hyvä maine ehkä siksi, että olemme väärin olleet sille myötämielisiä. Tämä kuitenkin tavallaan voi toimia Jumalan valtakunnan työssä ainakin jonkin aikaa, koska meihin siis vielä luotetaan näiden ihmisten taholta. Nämä eivät sen sijaan vielä välttämättä luota Raamattuun, ja siinä mielessä Jumalalla, Raamatun Sanan lausujalla, on huono maine heidän silmissään! Olemme siis mitä ilmeisimmin joissakin piireissä paremmassa maineessa kuin Jumala. Näin ei saisi tietenkään olla, mutta käyttäkäämme tätäkin asiaa hyvään tarkoitukseen. Tosin, hyvä maineemme saattaa tässä piankin rapistua, kun maailma lopulta huomaa, ettemme olekaan sitä, mitä se on kuvitellut. Emme arvostakaan sen kiitosta, vaan olemme valmiita sen hylkäämään saadaksemme paremman ylösnousemuksen. Vai olemmeko sittenkin niin kiinni maailman hengessä, ettemme raski jäädä ilman sen kiitosta, ja peitämme Jumalan sanan suurenmoisuuden ihmisiltä säästääksemme itseämme ja ”hyvää mainettamme”? Kukin pohtikoon kohdaltaan tätä kysymystä.

 

Joulussa puhuttelee minua ennen kaikkea sen ydinsanoma: Jumala on tullut ihmiseksi, ääretön on supistautunut äärellisen hauraaseen kuoreen. Jumala on näin ”tullut kosketeltavaksemme, katseltavaksemme ja kuultavaksemme”: ”Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta”. (1. Joh. 1:1)

 

Jobin kirjassa Elihun puhe on ollut minulle aina tässä suhteessa esimerkillinen. Elihu juuri sanoo Jobille, joka oli Jumalan kauhistamana maahan lyöty, ja joka valitti, miten Jumalan rangaistukset ja kauhut häntä piirittivät. ”Katso, ei käy minusta kauhu, joka sinut peljästyttää, eikä minun painoni ole raskaana ylläsi.” (Job 33:7) ”Mutta jos sinulla on, mitä sanoa, niin vastaa minulle; puhu, sillä mielelläni soisin sinun olevan oikeassa.” (Job 33:32)

 

”Ei käy minusta kauhu…Soisin sinun olevan oikeassa…” Elihun puhe muistutti monessa suhteessa Jobin tuominneiden kolmen ystävän puheita, mutta muuan ero siinä oli: Elihu asettui Jobin asemaan, eikä tuominnut häntä: ”Tutkikaamme, mikä oikein on, koettakaamme yhdessä ymmärtää, mikä hyvä on.” (Job 34:4)

 

Ratkaisevaa mielestäni on juuri tuo ”yhdessä”: ”...koettakaamme yhdessä ymmärtää, mikä hyvä on”. Elihu ei asetu Jobin yläpuolelle, kuten muut ystävät. Sitten Elihu käytti mainitsemaani ilmausta, ettei hänestä – kuten Jumalasta Jobin mukaan – ”käy kauhu”, ts. koska Elihu oli lihaa, nahkaa ja luuta kuten Jobkin, oli Jobilla Elihussa kestettävissä oleva Jumalan asioiden opettaja, yhtä inhimillinen kuin Job itse. Jotkut tulkitsevat Elihun olleen suorastaan Jobin huonoin opettaja paikalla olleista Jobin ystävistä. Elihu olisi jopa nuoruutensa vuoksi jätetty tuomitsematta, eli Jumala suorastaan halveksien ”ohitti” Elihun, koska tämä oli vielä niin ”vastuuttomassa iässä”. Tätä tulkintaa vastaan puhuu mielestäni mm. se, että Jumalan puhe, joka seurasi Elihun esiintymistä, monissa kohdissa muistuttaa Elihun perusteluja. Voisin päinvastoin nähdä, että Elihun puhe, senkin sisältämistä moitteista huolimatta, nimenomaan avasi Jobille Jumalan rakkauden. Tällöin Pyhä Henki itse sitten pääsi vapaasti puhumaan Jobille, kun tämä ensin oli saanut kuulla evankeliumin ulkonaisen sanan Elihun suusta. Silloin Job koki, että aiemmin hän oli vain korvakuulolta kuullut Jumalasta, mutta nyt hän suorastaan oli Jumalan nähnyt. ”Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.” (Job 42:5)

 

Julistamalla evankeliumia Elihu avasi Jobille Jumalan rakastavan sisimmän, jolloin Jobin oma käsittäminen Pyhän Hengen vaikutuksesta vapautui ylitsevuotavan runsaasti ymmärtämään Jumalan tahtoa ja rakkautta. Tämän merkkinä on se, että Job kuulee sisimmässään Jumalan itsensä mitä runsaimmilla sanoilla puhuvan. Job ymmärsi, että Jumalan ajatukset ovat tutkimattomat, joita ei hän, pieni ihminen, voikaan käsittää. Tämä on tavallaan vapauttavaa, sillä sen avulla on mahdollista pitää kiinni Jumalan rakkaudesta kaikista Jumalan rangaistuksista huolimatta, keskellä lain pimeyttä ja kauhua. Näin pimeyteen loistaa toivon valo. Vasta nyt Job oppi oikean katumuksenkin, ja katui ”tomussa ja tuhassa” aiempia sanojaan. ”Kuka peittää minun aivoitukseni taitamattomasti? Siis on niin: minä puhuin ymmärtämättömästi, asioista, jotka ovat ylen ihmeelliset minun käsittää. Kuule siis, niin minä puhun; minä kysyn, opeta sinä minua. Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sen tähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.” (Job 42:3-6) Vaikka Job siis aiemminkin oli rehellinen epäilyissään ja lain vanhurskauteen nähden nuhteeton (kuten Paavali asian ilmaisee aiemmasta lain alla olemisestaan, jota hän kuitenkaan ei pitänyt vielä Jumalalle mieluisena sieluntilana), samoin Job alkoi pitää roskana aiempaa lainomaista vaellustaan, niin ankaran rehellistä kuin se olikin ollut lihallisen, ulkonaisen lain noudattamisen suhteen.

 

Elihu edustaa minulle tässä Kristusta, joka on lihaan tullut Jumala. Samoin Jeesuksesta ”ei käy kauhu”, vaan voimme kestää Häntä, toisin kuin Jumalan paljasta majesteettia, jota laki ilmentää. Jeesuksessa näen ”suloisen Jumalan”, ”pienennetyn Jumalan” ja ”lähestyttävissä olevan Jumalan” jota voin rakastaa, ja johon voin uskoa juuri Hänen inhimillisyytensä vuoksi. Luther useinkin varoitti lähestymästä Jumalaa Hänen majesteettisuudessaan. Sen sijaan meidän on lähestyttävä Jumalaa hänen heikkoudessaan, Jeesuksessa Kristuksessa, jota ”voimme käsin koskettaa, silmillämme nähdä ja korvillamme kuulla”. Lutherille oli, hänen usein toistuvien ahdistuskohtaustensa vuoksi, erityisen rakas kuva nimenomaan vastasyntyneestä Jeesus-lapsesta. Hänessä Luther näki Jumalan heikoimmillaan ja avuttomimmillaan. Kuva, jossa Jeesus ottaa tykönsä lapsia, hellyttää meidät ja saa käsittämään, miten inhimillinen Jeesus oli. Mutta kuva, jossa voisimme itse ottaa syliimme Jeesuksen – siis itsensä Jumalan! – ikään kuin avuttomana ja suojeluamme kaipaavana, on vielä tätäkin helpommin lähestyttävä. Sille kuvalle vetää vertoja vain Jeesuksen lopullinen täydellinen avuttomuus ristillä, jossa hän antoi henkensä edestämme.