KESKUSTELUA:

 

KRISTUS ON ALTTIIKSI ANNETTU MEIDÄN RIKOSTEMME TÄHDEN JA KUOLLEISTA HERÄTETTY MEIDÄN VANHURSKAUTEMME TÄHDEN

 

Vanhurskauttamisesta Raamatussa

 

Jumala itse on kaiken oikeuden ja vanhurskauden lähde. Vanhurskaus ja oikeus on Hänen valtaistuimensa perusta. Hänen laissa ilmenevä tahtonsa on vanhurskauden ohje. Vanhurskaus Raamatussa on Jumala‑keskeistä. Kaikki oikeus ja vanhurskaus määräytyy Jumala‑suhteesta. Jumalan vanhurskaus on myös rankaisevaa vanhurskautta (Jes. 5:16). Tuomiokin on Jumalan (5. Moos 1:17). Jumala on vanhurskas tuomari (Ps. 7:12, Jer. 12:1). Vanhurskaus ilmaisee Jumalan tuomion oikeudenmukaisuutta (Apt. 17:31). Herralla on valta vanhurskauttaa, julistaa syyttömäksi. Suhteessa ihmisiin Jumalan vanhurskaus on Jumalan laissa ilmoitettua vanhurskautta, joka on ihmisille heidän olemisensa ja toimintansa ohje ja vaatii ihmisiltä tämän ohjeen mukaisuutta, lain täyttämistä. Ihmiset ovat vanhurskaita täyttäessään jumalallisen normin, lain (Miika 7:9). Vain lain noudattajat vanhurskautetaan (Room. 2:13). Synti on Jumalan lain rikkomista. Alkutilassaan ihminen tunsi Jumalan ja tahtoi vain sitä, mitä Jumala tahtoi, eli oli täysin synnitön (1. Moos.1:31, 2:16‑17). Ihmisellä oli täydellinen vanhurskaus ja pyhyys (Ef. 4:24). Syntiin suostumisen jälkeen kaikilta ihmisiltä puuttuu vanhurskaus Jumalan edessä, ja omia edellytyksiä Jumalan edessä kelpaavaan vanhurskauden saamiseen ei ollut (Gal. 2:16; Job. 15:14; Job. 25:4; Ps.143:2). Aadamin synnin tähden jokainen meistä oli syyllinen, perisynnin myrkyttämä jo syntyessään ja on laissa ilmaistun Jumalan vanhurskauden mukaan kadotustuomion alainen (Ps. 51:7; Room. 3:12). Lain kautta koko maailma on tehty syylliseksi Jumalan edessä (Room. 3:19). Kol. 2:14 sanookin, että laki on syytöskirjoitus eli Herralla on oikeudenkäynti uskottoman kansansa kanssa (Hoos. 4:1). Ihmiset eivät lain tietä noudattaen voi saada Jumalan kadotustuomiota muuttumaan vanhurskauden tuomioksi (Room. 3:20). Jotta vanhurskauttaminen (syntien anteeksiantamus), voisi tapahtua, tarvitaan täydellinen lain täyttäminen ja täydellinen sovitus synneistä. Raamatun mukaan jumalaton ihminen voidaan vanhurskauttaa vain siten, että Jumala antaa meille tarvitsemamme vanhurskauden lahjaksi (Room. 8:33, Ef. 4:7). Kristus ainoana vanhurskaana välittää kaiken vanhurskauden ihmisille (1. Kor. 1:30). Jumala on  asettanut Kristuksen ihmisten sijasta sekä ihmisille annetun Jumalan lain vaatimusten, että sen rangaistuksen alaiseksi (Gal. 4:4). Samoin kuin meidän syyllisyytemme, on myös meidän velvollisuutemme Jumalaa kohtaan luettu Kristukselle (Gal. 3:13, 4:4‑5). Kristuksen sijaiskuolemassa on tapahtunut vaihto. Meidän syntimme on siirretty Kristukselle, Hänet on tehty synniksi meidän edestämme. Kristuksen vanhurskaus on siirretty meille. Meidän syntimme luettiin Kristukselle (2. Kor. 5:21) ja Kristuksen vanhurskaus meille. Kristus on myös kaikkien ihmisten sijasta täyttänyt lain. Hän on täyttänyt sen ihmisten lunastukseksi. Tämä merkitsee vanhurskauttavan tuomiopäätöksen antamista, Herran oikeuden edessä syyttömäksi julistamista, vanhurskaaksi julistamista (Jes. 50:8‑9), kuitenkin toisen henkilön, nimittäin Kristuksen vanhurskauden tähden (Room. 5:11). Samoin kuin Jumala on julistanut itsessään vanhurskaan Kristuksen epävanhurskaaksi, samoin Hän myös julistaa itsessään epävanhurskaan ihmisen Kristuksen tähden vanhurskaaksi (Apt. 13:38, Gal. 3:13). Me olemme Hänessä tulleet Jumalan vanhurskaiksi. Jumala ei lue syntiselle hänen rikkomuksiaan, vaan omistaa armosta vanhurskauden hänelle lunastuksen kautta Kristuksessa Jeesuksessa. Kärsimisellään ja kuolemallaan Hän maksoi rangaistuksen meidän synneistämme. Tämä maksu on perusta Jumalan vanhurskauttamis‑ tuomiopäätökselle. Hedberg kirjoitti: ”Me olemme ’vanhurskautettuja Kristuksen veressä’ Milloin? Epäilemättä jo silloin, kun Hänen verensä meidän puolestamme ristillä vuoti. Kristus on tehty ihmisille annetun lain alaiseksi, ja Hän on täyttänyt sen ihmisten lunastukseksi” (Christus allena salighetens väg och ordning). Sovituksen perusteella vanhurskas Jumala voi hylkäämättä rankaisevaa vanhurskauttaan, kohdistaa vapahtavan ja anteeksiantavan vanhurskautensa syntiseen. Yleinen vanhurskauttaminen ei ole kytketty armovälineiden käyttöön, niin kuin H. Sandell väittää Concordia 3/2005. Yleinen vanhurskauttaminen on Jumalan yksipuolinen teko, eikä millään tavalla riipu ihmisestä. Vanhurskaaksi julistamisen perusta ei ole syntisen ihmisen vanhurskaus, ei lupaus elämän parannuksesta, vaan yksin Kristuksen vanhurskaus (Fil. 3.9). Raamattu vaatii meitä eristämään lain vanhurskautuksesta (Room. 3:21). Vanhurskaaksi tullaan ilman lakia, tai ei tulla ollenkaan vanhurskaaksi. Vanhurskautusta ei saa, niin sanoo Luther, tehdä riippuvaksi edes Isä meidän‑ rukouksen lukemisesta uskovalla mielellä, jos tahdotaan varjella oppi luonteeltaan kristillisenä ja lohdullisena.

 

Vanhurskauttamisen objektiivisuus ja yleisyys

 

Kristuksen suorittama hyvitys on täydellinen, sekä tehoon nähden (Yksimielisyyden ohje s. 424), että myös määrään nähden, kaikki ihmiset ovat sovitettuja (2. Kor. 5:18‑21; Kol. 1:20; yleinen vanhurskautus: Room. 5:18‑19). Jumala on täysin sovitettu, syntien anteeksiantamus merkitsee koko vanhurskautusta, eikä vain osaa siitä. Se on objektiivinen siksi, että kyseessä on Jumalan yksipuolinen teko, joka on ennen ihmisen vastausta siihen, eikä millään lailla riipu ihmisestä, ja että vanhurskaus on siten toimitettu kaikille ihmisille. Se on yleinen, koska tämä tuomiopäätös koskee kaikkia ihmisiä. Kristus suoritti täydellisen maksun jokaisen synneistä koko maailmassa. Sovituksen eli vanhurskauttamisen kohteena ovat siis kaikki ihmiset eikä vain osa heistä. Tämä jumalallisen vanhurskautuksen suoritus on tapahtunut Kristuksen kuolleista herättämisen kautta, joka on koko syntisen maailman tosiasiallinen synninpäästö (1. Joh. 2:2; Room. 4:25), objektiivinen ja yleinen vanhurskautus (2. Kor. 5:19). Jumalan viha ja ihmisistä langettama kadotustuomio ovat täysin kumotut sen ansiosta mitä Kristus on sijaisena tehnyt ja kärsinyt (Room. 5:10,18; 1. Tess.1:10). Eli päinvastoin sitä, mitä H. Sandell opettaa Jumalan vihasta Concordia 3/2005. Franz Pieper sanoo kristillisessä dogmatiikassaan s. 321: ”Raamattu ilmaisee selvästi, että Jumalan viha ihmistä kohtaan ja Jumalan ihmisistä langettama kadotustuomio ovat täysin kumotut sen ansiosta, mitä Kristus on sijaisena tehnyt ja kärsinyt” (Room. 5:9‑10). Ja edelleen sivulla 322: ”Ihmiset olivat sen tähden, ettei heidän syntiänsä ollut poistettu, Jumalan pyhän vihan alaiset (Room. 5:10), mutta sen kautta, että Jumala antoi Kristuksen kuolla, Hän sai aikaan syntien poistamisen, jonka johdosta siis Jumalan viha lakkasi.” Luther Kirkkopostillassa 3, s. 554: ”Täytyi toisen miehen, Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ja ihmisen, astua meidän sijaamme ja kärsimyksellään ja kuolemallaan suorittaa hyvitys ja maksu synneistä. Tämä on se uhrattu ja meitä varten käytetty hinta, jolla synti ja Jumalan viha on sammutettu ja pois otettu. Isä on sovitettu ja ystäväksemme tehty.” Kristus on kuollut meidän syntiemme edestä, koko maailman syntien edestä, näin Raamattu meille julistaa, ja jälleen ylösnoussut kolmantena päivänä, siten hankkiakseen meille vanhurskauden, elämän ja autuuden. Jumala sovitti, se on, teki rauhan koko maailman kanssa, sen kautta mitä Kristus teki. Kaikkien ihmisten synnit ovat Kristuksen kuolemalla täydellisesti sovitetut ja kaikki ihmiset ovat nyt jumalallisella forumilla luetut vanhurskaiksi (Room. 4:25). Luther Hengellinen virvoittaja kirjassa s. 301: ”Koska he kaikki jo ovat ennalta synnin alaisia vikapäitä kadotustuomioon, Jumala ei ketään suostu vapauttamaan eikä vastaanottamaan muulla tavalla kuin Pojan tähden, jonka Hän on alttiiksi antanut ja asettanut sovitukseksi.‑‑‑ Siihen Jumala tahtoo meidät kiinnittää ja sitoa, että me, sen uskoen, pääsisimme tuomiota pakoon ja tulisimme autuaiksi. Nuo toiset sen sijaan tuomitaan kadotukseen täydellä syyllä, eivät sen tähden, että heillä oli syntiä, vaan sen tähden, että he halveksivat Poikaa, tahtomatta uskoa siihen nimeen, jossa heille pelastus ja autuus oli ilmoitettu.” Ja vielä Luther: ”Ja joka julistaa koko maailmalle, että koko maailman synti on Kristuksessa nielty” (St. L. XI, 693; W. A. 12, 515). Tämän opin raamatullisena perustana ovat Jes. 53:10‑11; Joh. 1:29; Room. 3:23‑24 (joka on tämän opin pääkohta); Hebr. 1:3, 10:10; 2. Kor. 5:19; Room. 5:12,18; 1. Tim. 1:15, 3:16; Kol. 2:13‑14; Apt.10:15; Ef. 2:5. Oppi yleisestä vanhurskauttamisesta varjelee Kristuksen työn säilymisen puhtaana. Todella sellaisena, jossa ”se on täytetty ja kaikki on valmiina”. Kristus ei olisi Paavalin mainitsema toinen Aadam, ellei Hänen työnsä olisi saattanut maailmaa samaan tilaan, missä se oli ennen ensimmäisen Aadamin lankeemusta eli vanhurskaaksi. Vanhan testamentinkin pyhät ovat rukoilleet luottaen Jumalan armoon ja vanhurskauteen Kristuksessa, vähääkään omaan vanhurskauteen luottamatta (Dan. 9:18). Ellei vanhurskauttaminen ole jo yleisessä merkityksessä tapahtunut, niin milloin se sitten tapahtuu, ja milloin toteutuvat Sak. 3:9, Joh. 1:29 ym. ennustukset maailman syntien pois ottamisesta. Mutta Raamatun oppi on, että synti on jo otettu pois (1. Kor.15:17; Room. 5:10; Tiit. 3:7). 

 

Vanhurskauttaminen uskon kautta

 

Sanaa vanhurskauttaminen Uudessa testamentissa käytetään ensiksi ilmaisemaan sitä mitä Kristuksessa on jo tapahtunut (Room. 4:25), ja vasta toiseksi, edelliseen perustuvana, mitä uskossa tapahtuu. Ps.14:2‑3; Room. 3:23‑24: ”Vanhurskautuksesta uskon kautta ilman lain tekoja ei voisi olla mitään puhetta, jollei koko ihmissuvun vanhurskautus Kristuksen sijaishyvityksen tähden Jumalan sydämessä olisi tapahtunut tosiasia ja evankeliumi sitä julistaisi” (F. Pieper). Kristuksen kuuliaisuus, vanhurskauden lahja on jo siis olemassa valmiina ennen meidän uskoamme. Sitten vasta voi tulla kysymykseen omakohtainen uskon kautta vanhurskauttaminen. Usko ei ole vanhurskauttamisemme syy. Ei meidän uskomme ole se mikä ratkaisee Jumalan tuomion meistä, kääntää Hänen julistamansa kadotustuomion vastakohdakseen, mikä vasta loisi tämän suhteen, jossa Jumala nyt on syntisiä kohtaan. Joka uskoo, ei tee vasta todellisuudeksi jotakin, minkä Jumala olisi tehnyt hänelle vain mahdolliseksi, vaan tunnustaa ja vahvistaa mikä Jumalan tähden jo kauan sitten oli totta ja todellisuutta. Usko ei vanhurskauta sen tähden, että se ottaa vastaan, vaan sen tähden mitä se ottaa vastaan, kohteensa tähden. Parannus ja uskokaan, jotka vastaanottavat Jumalan armon, eivät siis ansaitse vanhurskautta tai Jumalan armoa, vaan ne ovat Hänen armonsa tulosta. Usko ei tule kysymykseen miltään osalta ihmisen työnä, jonka kautta saataisiin aikaan jotain sellaista mitä ei ennen ollut olemassa. Uskon kautta vanhurskaaksi tuleminen on Hengen työtä yksityisen ihmisen sydämessä, eikä se kuulu Kristuksen kaikkien puolesta toimittamaan lunastustekoon. Jos tämä Kristuksen kaikille ihmisille hankittu syntien anteeksiantamus, yleinen vanhurskauttaminen kielletään, tulee uskosta teko, ja alamme opettaa pelastusta uskon tähden. Jollei Kristuksen sijaishyvityksen ansiosta ole objektiivisesti olemassa syntien anteeksiantamusta, silloin on pakko käsittää usko ihmisen suoritukseksi. Oppi koko maailman vanhurskauttamisesta ajaa ihmisen uskoaankin ajatellen pois omasta itsestään, ja omista mahdollisuuksistaan, omistamaan Kristuksen ja sen mitä Hän on jo tehnyt kaikkien edestä. Mistä ihminen voi löytää vanhurskautuksensa? ‑‑‑ Lukemalla se evankeliumin sanasta (F. Pieper Kristillinen Dogmatiikka s. 387). Yleisen vanhurskauttamisen julistusta seuraa sitten usko (Room. 10:17). Usko syntyy vain yhdellä tavalla, kirkastamalla yleistä vanhurskautusta, eli julistamalla evankeliumia. Aina kun sana tapahtuneesta sovituksesta kohtaakin ihmiset, lausuttuna, luettuna, sydämessä liikkuvana ja armovälineissä, silloin kohtaa heidät syntien anteeksiantamus (Room. 10:14; Joh. 5:39; 17:20). Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset uskoisivat heille tarjottuun syntien anteeksiantamukseen, ja näin omistaisivat sen uskon kautta (1. Tim. 2:3‑4; 1. Joh. 3:23; Hes. 18:23). Ne, jotka eivät uskalla omistaa Jumalan armoa uskossa, tekevät Jumalan valehtelijaksi (Ef. 1:13; Hebr. 11:4, 39; Gal. 3:14). Joilla on laki sydämessään opettavat, että ihmisellä ensin täytyy olla usko ja hänen ensin täytyy vakuuttua uskostaan ennen kuin hän saa ja uskaltaa soveltaa itseensä Kristuksen ansaitseman syntien anteeksiantamuksen. He perustavat uskon uskolle sen sijaan, että perustaisivat sen yleiseen vanhurskauteen. Näin he tekevät uskosta vanhurskautuksessa oman kohteensa. ”Eikä Johannes myös sano, että Jumala on lähettänyt Kristuksen uhriksi sen taikka tämän ihmisen edestä, vaan koko maailman syntien tähden. Koska siis sinäkin olet syntinen ja kuulut maailmaan, niin omista tämä sana itsellesi, äläkä epäile, ettei se sinulle muka kuulukaan eikä ole sinun tähtesi tapahtunut. Se on perustus, johon meidän uskomme syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta elämästä perustuu” (Martti Luther: Huonepostilla s. 683).

 

Yleinen vanhurskauttaminen kirkko, armovälineet ja Raamatun tulkinta

 

Minkäänlaista Raamatun mukaista kirkollista toimintaa ei ole mahdollista aloittaa ja ylläpitää, ellei oppi vanhurskautuksesta (yleisestä ja objektiivisesta) ole pääkohta ja kulmakivi, koska usko syntyy vain yhdellä tavalla, kirkastamalla yleistä vanhurskautusta, eli julistamalla evankeliumia. Evankeliumissa ilmoitettu Jumalan ansaitsematon suosio on se järkähtämätön armotaivas, joka kaareutuu kristillisen kirkon ylle ja jonka katsomisesta usko syntyy ja pysyy voimassa. Kirkon pyhyytenä ei ole sen jäsenten epätäydellinen pyhyys, pyhitys, vaan ennen kaikkea Kristuksen täydellinen, hyväksiluettu pyhyys, vanhurskauttaminen. Suun tunnustus on aina yleisen vanhurskauttamisen julistuksen, evankeliumin, synnyttämän uskon seuraus ja kuuluu pyhityksen opinkohtaan. Armovälineitäkin koskevan opin lähtökohta on koko syntisen maailman objektiivinen, yleinen vanhurskautus. Jolleivät kaikki ihmiset erotuksetta ole Kristuksen kautta sovitetut Jumalan kanssa, eivät myöskään armovälineet ole niille, jotka niitä käyttävät. Armovälineille on ominaista se, että ne hyödyttävät kadotuksen alaisuutensa tuntevaa ihmistä vain silloin, kun syntien anteeksiantamisen tarjoaminen ei ole riippuvainen ihmisen suorituksesta tai kelvollisuudesta (F. Pieper). Armovälineiden teho perustuu kokonaan niihin itseensä. Luther sanoo: ”Evankeliumi on itsessään yleinen synninpäästö” (St. L. XX1 b.1849; W. A. B 6, 529). Evankeliumihan on aina ja kaikkialla vaikuttava. Tällainen armoväline evankeliumi on kaikissa muodoissaan, saarnattuna, kirjoitettuna ja luettuna (Mark. 16:15; Joh. 20:31; Room. 10:8). Neuvoohan Kristus itsekin tutkimaan kirjoitettua lakia ja evankeliumia. Kaste tapahtuu syntien anteeksiantamiseksi eli syntien pois pesemiseksi. Kasteessa sovelletaan yksilöön syntien anteeksiantamus, jonka Jumala puolestaan on Kristuksen ylösnousemuksen kautta julistanut kaikkia ihmisiä koskevaksi. Samoin Kristus antaa ehtoollisessa ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamukseksi annettuna ja vuodatettuna. Ehtoollisen ensimmäinen ja tärkein tarkoitusperä on syntien anteeksiantamus, kaikki ehtoollisen muut vaikutukset kuten esimerkiksi yhteys Kristukseen ovat alistettuja syntien anteeksiantamuksen tarjoamiselle, eivät siihen rinnastettuja, välineinä, joiden kautta Kristuksen sovitustyön ansiosta olemassa oleva syntien anteeksiantamus eli vanhurskautus tarjotaan ja annetaan. Virasta Luther muistuttaa, että meidän virkamme tarkoittaa ja sen tulee olla, ettei tehdä eikä muuteta, eli ainoastaan ojennetaan ja annetaan. Seurakunnan paimen tai saarnaaja ei tee evankeliumia eikä hänen saarnansa tai virkansa kautta hänen sanansa tule evankeliumiksi ‑‑‑ vaan hän ainoastaan ojentaa ja saarnansa kautta antaa evankeliumin, sillä evankeliumi on ensin käsillä ja sen täytyy olla ensin. Sen on meidän Herramme Kristus tehnyt, tuonut tänne ja jättänyt jälkeensä, näin Luther. Se seikka, että tästä virasta on olemassa Jumalan käsky, ei tee sen julkisista palvelijoista ollenkaan armovälineitä (F. Pieper). Virka ei synnytä eikä varjele kirkkoa, vaan sen tekee evankeliumi, yleinen vanhurskauttaminen, joka yksin synnyttää uskon ja varjelee siinä ja jonka seuraus virka on. Raamattu tulkitsee itse itseään, tämä liittyy siihen, että se todistaa Kristuksesta ja Hänen työstään kaikissa kohdissaan. Siksi Raamattua on aina tulkittava siten, että se on sopusoinnussa tämän oman todistuksensa kanssa, eli Raamattua on tulkittava niin, että kaikki saa merkityksensä Kristuksesta ja Hänen meille hankkimasta vanhurskaudesta. Lutherin sana on, että Raamattua ei ole ymmärrettävä Kristusta vastaan, vaan Hänen puolestaan. Kaikille yleisen vanhurskauttamisen kieltäjille Raamattu on suljettu kirja, koska he hylkäävät Raamatun perustuksen, eli sen pääkohdan (Ap. t. 4:12; 1. Kor. 3:11; 1. Kor.2:1‑2; 1. Kor.15:3‑4; Joh. 20:31), lähtökohdan, jonka mukana kaikki muu seuraa ja jota ilman uskomme ”kouraisee” tyhjään.

 

Olkoonkin ihminen millainen hyvänsä, olkoon hän tehnyt syntiä kuinka törkeästi tahansa, mikään siitä ei häntä tuomitse kadotukseen. Mutta se kyllä, joka ei usko evankeliumia, joutuu helvettiin. Kristus tahtoo sanoa: sinun kadotuksesi on jo sinulta poistettu, Minä olen tehnyt kaiken sinun puolestasi. Tästä vain on nyt kysymys: usko se, niin olet autettu iankaikkisesti. 

 

Pekka Nisula

Teuva

 

 

VASTINE NISULALLE

 

Nisulan kirjoitus on täynnä energiaa. Hyvin monet hänen lauseistaan ovat täysin oikeita, ja luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvät ihmiset ovat niistä yhtä mieltä. Toisaalta ihmetyttää, että hän haluaa polemisoida näin voimakkaasti myös asioita, joista vallitsee yksimielisyys. Tutkikaamme nyt, onko esitetty ajatusrakennelma kestävä. Toivon, että Nisulakin voi omasta puolestaan yhtyä siihen, mitä haluan tässä tuoda esiin.

 

Uskon herääminen on aina Jumalan teko

 

Nisulan puhuessa uskon heräämisestä ja pelastuksen lahjan vastaanottamisesta olisi hyvä, jos hän olisi täsmällisempi ja näkisi enemmän vaivaa tämän asian selvittämiseen. Nimittäin helposti sekoitetaan Jumalan tahto pelastaa kaikki ihmiset ja uskon herääminen yksilön kohdalla yksin Jumalan tahdosta (monergismi). Onhan niin, että vaikka evankeliumi saarnataankin puhtaasti ja oppi vanhurskauttamisesta selitetäänkin oikein, kuulijoissa ei aina synny uskoa. Tämä Augsburgin tunnustus (artikla V) on ilmaissut sanoilla: ”niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala hyväksi näkee”. Tämä oppi perustuu moneen Raamatun kohtaan, joihin Luther on viitannut kirjassaan Sidottu Ratkaisuvalta, mm. Sananl. 16:4, Joh. 3:27, 6:44, 15:5 (näiden lisäksi voi miettiä myös kohtia Joh. 6:39,65, 10:28-29, 17:2,6-7,12, 18:9) ja Room. 9:16,18. Jos tämä puoli opista ei ole selvä tai jätetään aina esittämättä, ajaudutaan pelagiolaisuuteen (Augustinuksen vastustama harhaoppi). Pelagiolaiset opettivat, että armo olisi siinä mielessä vapaa, että se olisi ihmisen otettavissa, milloin vain ihminen itse päättää uskoa. (Semipelagiolaiset eli puolipelagiolaiset opettivat varsinaisia pelagiolaisia lievemmin vapaata tahtoa suhteessa armoon.) Nykyään tätä harhaa vastaa maassamme erityisesti vapaiden suuntien opettama ratkaisuoppi. Vielä karkeampi esimerkki on kansankirkollinen harha, joka lupaa yleisesti Kristuksen tähden armoa ja rauhaa kaikille mistään riippumatta. Silloinhan kysymys, saako vapaa tahto uskon aikaan, on kokonaan tarpeeton.

 

Nisula puhuu objektiivisesta vanhurskautuksesta, mikä onkin kaiken lähtökohta. On syytä kuitenkin muistaa, että vanhemmassa teologiassa subjektiivisella vanhurskautuksella ei tarkoitettu, että ihminen olisi subjekti, joka ottaisi jotain Jumalan armotarjottimelta, vaan Jumalan tekoa tietyn ihmisen kohdalla. Kun Nisulan oppirakenne ei ole tässä kohdin selkeä, hän joutuu vaikeuksiin yrittäessään selittää, miksi usko ei ole ihmisen suoritusta.

 

Armonvälineiden välttämättömyys

 

Kun Nisula kieltää vanhurskauttamisen olevan kytköksissä armovälineiden käyttöön, hän lähtee hyvin vaaralliselle tielle. Yleinen pelastava armo on olemassa ilman ihmisten tekoja vain jumalihmisen Jeesuksen Kristuksen suuren sovitusteon ja ylösnousemisen johdosta. Toisaalta ja yhtä varmasti tämä armo jaetaan Jumalan asettamien armonvälineiden kautta ja vastaanotetaan uskolla siinä, missä ja milloin Jumala suo. Tällä tavalla ihminen tulee osalliseksi lahjavanhurskaudesta. Jumala on teoissaan suurempi kuin, mitä hän sanassaan on meille ilmoittanut, mutta meidät hän on sitonut juuri asetuksiinsa ja lupauksiinsa. Sen vuoksi sakramenttien ja armonvälineiden aliarvioiminen, esim. kun niitä pidetään toisarvoisina verrattuna johonkin toiseen opinkappaleeseen, on aina hyvin vaarallista. Ei pidä Nisula tavoin kehitellä oppia ja teoriaa evankeliumin vaikutuksesta armonvälineistä irrallaan. Päinvastoin, pitää nähdä sen armonvälineluonne, että kristitty veli rohkaisee toista evankeliumin lupauksilla. Evankeliumi vanhurskauttamisesta ei ole koskaan halpa yleinen totuus, jonka voi kohdata missä tahansa mistään riippumatta.

 

Nisulan Luther-lainaukset todennäköisesti olleet välillisiä. Näin ollen on täysin mahdollista ja ymmärrettävää, että irrallisia sitaatteja on saatettu käsittää väärin. Viittaus Lutherin ja ystävien kirjeeseen W XXI, p 1847-1851 on syytä lukea omassa kontekstissaan. Luther pohtii tilannetta, jossa yksityisrippi synninpäästöineen on vääristynyt Nürnbergissä. (Voisiko sellainen asia olla Nisulan mielestä ajankohtainen murheenaihe?) Ensiksi Luther toteaa, miten tavattoman kristillinen ja lohdullinen yksityisripin synninpäästö on ja miten sen pitää säilyä kirkossa. Tämän jälkeen hän arvostelee Andreas Osianderin harhaoppia todeten tätä vastaan, että saarna ja lupaukset välittävät jotain universaalista. Lutherin mukaan myös evankeliumin saarna välittää syntien anteeksisaamista. Hän puhuu saarnasta armonvälineenä ja viittaa kohtaan Room. 10:17. Vasta tämän jälkeen Luther puhuu, miten tässä mainitussa evankeliumissa on yleinen synninpäästö. Tätä lausetta ei saa käyttää irrallisena miten tahansa. Vähän samantyyppinen vinoutuminen koskee viittausta Pieper - Mülleriin s. 387 (vanhassa painoksessa s. 381). Suomalainen käännös vie ajatukset helposti asiasta vähän sivuun. Saksankielinen teksti ”aus dem Wort des Evangeliums” (evankeliumin sanasta) ei sisällä Nisulan ajatusta ”lukemalla se evankeliumin sanasta”. Kun tämän lisäksi suomalainen käännös vähän myöhemmin kääntää ”mündliche Wort” (suullinen sana) sanoilla ”ulkonaisen sanan kautta”, Nisulan väärinymmärrys on jokseenkin luonnollinen, vaikka hänen muuten pitäisikin olla asiasta paremmin selvillä. Pieper - Müller painottaa armolupauksia, jotka armovälineiden voimasta tulevat esiin. Tämän vastakohdasta Pieper sanoo: ”Siten ei usko, sikäli kuin se vanhurskauttaa, tulisi nojautumaan armonvälineistä saamaamme objektiiviseen armonlupaukseen, vaan omaan itseensä.” On huomattava, miten tämä jatkuu (Pieper 1961, s.388): ”Mutta näin olisi luovuttu siitä oikeasta aksioomasta, jonka mukaan vanhurskauttamiseen riittää fides directa () mutta fides reflexa () ei ole välttämätön.”

 

Jumalan asetukset ja vanhurskauttaminen

 

Kun Nisula ensimmäistä kertaa kirjoituksensa alussa kuvailee vanhurskauttamisopin suhdetta armovälineisiin, hän sanoo, että vanhurskautus pitää erottaa armovälineistä. Tällainen Nisulan ajama vastakkaisasettelu yleisen vanhurskauttamisen ja armonvälineiden välillä ei ole lähtöisin aitoluterilaisesta ajatusmaailmasta vaan jostakin vieraasta katsomuksesta. Sama koskee sitä, että hän näkee ehtoollisessa jotakin olemuksellisesti (?) erottavaa käsitteiden ”anteeksianto” ja ”yhteys Kristukseen” välillä.

 

Käsitellessään vanhurskauttamisopin ja armonvälineiden suhdetta Nisula puhuu samaan hengenvetoon lain tekojen ongelmasta. Tällainen kanta, joka näkee armonvälineiden käytössä lain tekojen vaaran, on erikoinen. Aivan kuin kyseessä olisivat ihmisen valitsemat teot eivätkä Jumalan armolliset asetukset. Kun ihmisellä ei ole vanhurskautta omassa itsessään, hän elää sen varassa, että lahjavanhurskaus annetaan hänelle. Mitä Isä meidän -rukouksen lukemiseen tulee, ei saa unohtaa historiallista kontekstia myöhäiskeskiajalla, jolloin ihmisiä käskettiin tällaiseen puuhaan ansiomielessä. Luterilainen armonvälineoppi on pahasti väärinymmärretty, jos armonvälineissä nähdään aina periaatteellinen ex opere operato -ongelma eikä suora ja välitön yhteys Jumalan armoon Kristuksessa. Oikeilla armonvälineillä on objektiivinen pyhä arvo. Tämä objektiivinen arvo ja luonne ei ole kiinni siitä, miten sydämet ottavat vastaan armonvälineet.

 

Hyvin Pieper-Müller selvittää miten armonvälineet ja vanhurskautus kuuluvat yhteen. ”Herran ehtoolliselle on yhteistä evankeliumin sanan ja kasteen kanssa, että se on vanhurskautuksen väline (medium iustificationis sive remissionis peccatum). Ehtoollinenkaan ei kuulu lakiin,” (Pieper, 1961, 507). Myöhemmin: ”Luther sanoo: ’Messu ei ole mikään teko tai uhri, vaan sana ja merkki Jumalan armosta, ja sen Jumala kohdistaa meihin saadakseen aikaan ja vahvistaakseen meissä uskoa häneen (nimittäin siihen, että hän on meitä kohtaan armollinen)’” (Pieper 1961, 507-508).  

 

On oikein ja välttämätöntä tuomita lain tekojen tie, kun sitä kuljetaan pelastusta hakiessa. Mutta Jumalan omien asetuksien ja käskyjen soveltamista ei saa vaarantaa alituisella varoittamisella lain teoista. Näkyvä kirkko ja sakramenttien oikea toimittaminen on kohta vaarassa, jos Jumalan sanan asetuksien ja määräyksien soveltamista ahdistetaan alituisella motiivispekulaatiolla. Siinä tapauksessa voi pian olla kysymys suorasta kapinasta Isä Jumalaa kohtaan, joka tahtoo että hänen pyhä tahtonsa tapahtuisi myös meillä niin kuin taivaassa. Viimeinen askel tällä väärällä tiellä on: ”Ei ole vaarallista, jos teemme jotain syntiä tai pahaa, koska meillä on jo anteeksianto aina ja kaikkialla. Jos me sen sijaan teemme ulkoisesti jotakin Jumalan tahdon mukaista, olemme kohta kirottuja tekopyhiä ja fariseuksia.” Evankeliumin vapauttava voima on myös siinä, että se vapauttaa ihmisen hänen tämäntyyppisestä pienestä itsekeskeisestä motiivimaailmastaan ja herättää uuden halun totella Jumalan tahtoa. Lutherin tekstejä on valitettavasti luettu välillä hyvinkin valikoiden siinä mielessä, että tämä viimeinen näkökohta on jätetty pois. Luther puhuu juuri siinä pääsiäissaarnassa, mihin Nisula viittaa, samalla sivulla (W XI, 693), miten usko Kristukseen ja siihen, että Kristus on todella ottanut pois synnin, herättää uuden halun parannukseen. Luther toteaa, että tämä on se oikea parannus, joka lähtee uskosta. Tämä on totta ja tätä ei saa ahdistaa, vaikka kuinka - aivan oikein - kiroamme sellaisen opin, joka tekee parannuksesta armon ja uskon edellytyksen.

 

Vanhurskautus – jumalallinen teko

 

Vanhurskaus ei ole ihmisen käsissä tai hallinnassa, vaan hän saa syntisenä ja jumalattomana kuulla, miten Jumala lukee hänet vanhurskaaksi Kristuksen tähden. Tässä on syytä mainita Raamatun kohtia, joissa puhutaan suoraan, miten yksilö liitetään Jumalan iankaikkiseen vanhurskauteen: Ps. 32:1-2, Ap. t. 3:19, Room. 4:16, 23-24. Vanhurskautus on nimenomaan luettu vanhurskaus (Room. 8:16-24). Tämä lukeminen tapahtuu juuri armonvälineiden toimittamisessa. Forenssinen (julistettu ja luettu Jumalan sanan voimasta) vanhurskauttaminen olisi myös merkityksetön, jos ihminen ilman tätä lukemista ja julistamista voisi pitää vanhurskauden käsissään olevana omaisuutenaan. ”Forenssinen” tulee sanasta forum - 'tori', 'avoin paikka'. Isä Jumala on Kristuksen teon yhteydessä sydämessään anteeksiantanut maailman synnit Kristuksen tähden taivaan torilla (2 Kor. 5:19). Mutta ajatellen jakeita 2 Kor. 5:18, 20 täytyy muistaa myös, että apostolin sekä hänen kanssapalvelijoidensa ja seuraajiensa tulee - juuri tämän jumaluudessa tehdyn universaalisen päätöksen perusteella - oikealla tavalla levittää sanomaa ja viestiä tätä sovitusta vapauttaakseen ja päästäkseen ihmiset synnistä, ja myös sitoakseen heidät niihin, elleivät he usko evankeliumin sanaa tai lankeavat kristillisestä tunnustuksesta ja elämästä (Matt. 16:19; 18:18, Joh. 20.23). Jumalan sydämessä suuri ja ratkaiseva päätös on tehty. Tämän päätöksen voimasta Kristuksen Kirkon päästö- ja sitomissanat maan päällä pätevät myös taivaassa.

 

Pyhässä apostolisessa virassa toimiva henkilö ei ainoastaan viittaa kerran tapahtuneeseen sovitukseen, vaan ripin päästösanoja luettaessa Kristus omien sanojensa mukaan tässä ja nyt - ajassa ja tilassa - antaa synnit anteeksi. ”Minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaassa, ja minkä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.” (Matt. 16:19) ”Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut.” (Joh. 20:23)

 

Pitäkäämme kiinni Vähän Katekismuksen rippiosasta, joka on koko kristikunnassa ainutlaatuinen. Lutherin opastuksen mukaan rippi-isän tulee kysyä: ”Uskotko myös, että minun anteeksiantoni on Jumalan anteeksianto?" Näin ei voi kysyä paavin kirkon pappi, joka ei pysty sanomaan, että anteeksisaaminen ja pelastus ovat varmat, eikä reformoitu pappi, joka ei usko armonvälineisiin ylipäätänsä.

 

Saarna pääsiäisestä välittää vanhurskautuksen

 

Taivaallinen Isä on lepytetty. Hän on ottanut vastaan Poikansa täydellisen sovitusteon. Kristus on herätetty vanhurskautemme vuoksi. Kristuksen vanhurskaus annetaan meille, kun sanoma ylösnousseesta Kristuksesta vastaanotetaan. Uudemmissa selityksissä unohdetaan usein se, minkä voimme lukea Nisulan johdantosanoista, että juuri Kristuksen ylösnouseminen on vanhurskautuksen erityinen ydinkohta (Room. 4:24b ja 25b). Nisulan pitkässä kirjoituksessa tämä tosiasia ”herätetty meidän vanhurskautemme tähden” ei kuitenkaan muuten tule näkyviin. Kristuksen universaalinen ja iankaikkinen vanhurskaus on tosiasia. Uskossa Kristukseen ihminen tulee osalliseksi siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus on tuonut esiin. Jumalan järjestystä ja asetuksia ihminen ei saa ohittaa, vaan Jumalan universaalinen armo tulee luoksemme juuri Sanan ja Sakramenttien välityksellä. Meille tämä vanhurskaus luetaan, ”kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen meidän Herramme”.

 

Raja reformoidun ja luterilaisen tunnustuksien välillä

 

Tosiasiassa raja reformoidun ja luterilaisen uskonkäsityksen välillä on juuri tässä kohdin. Huldrych Zwingli (1484-1531) ärsyyntyi, kun luterilaiset ja ja jotkut muut tekivät armonvälineistä niin ison numeron. Tätä Zwingli kommentoi sanomalla että Pyhä Henki ei tarvitse minkäänlaista kulkuneuvoa (vehiculum).

 

Myös Missouri-synodin Brief Statement on painottanut erinomaisesti tätä erottavaa tekijää tunnustusten välillä: ”Vaikkakin koko maailma on täynnä Jumalan ajallisia lahjoja ja hyviä töitä ja vaikka Jumala kaikkialla koko luomakunnassa on ja vaikuttaa, niin kuin on kirjoitettu: ’hänessä pysyy kaikki voimassa’ (Kol. 1:17) ja: ’hänessä me elämme ja liikumme ja olemme’ (Ap. t. 17:28), niin uskomme kuitenkin, että Jumala tarjoaa ja antaa ihmisille Kristuksen hankkimia hengellisiä lahjoja, syntein anteeksiantamuksen, Pyhän Hengen jne. vain hänen säätämiensä armovälikappaleiden kautta. Nämä armovälikappaleet ovat evankeliumin sana ja kasteen ja ehtoollisen sakramentit. Evankeliumi on Raamatun mukaan sanoma Jumalan armosta (Ap. t. 20:24, 32), ja se antaa Hengen (Gal. 3:5); kaste tapahtuu ’syntien anteeksiantamiseksi’ (Ap. t. 2:38), ja on uuden syntymisen peso (Tiit. 3:5). Sen, että pyhän ehtoollisen, se on Kristuksen ruumiin ja veren, jakamisen tarkoitus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamisen julistamista ja sinetöimistä, sen osoittavat nämä sanat ’teidän edestänne annettu’ ja ’teidän edestänne vuodatettu’, ’syntien anteeksiantamiseksi’ (Luuk. 22:19,20 ja Matt. 26:28)." (Sitaatti perustuu Uppalan käännökseen.)

 

Kun Augsburgin tunnustus esitettiin 1530, oli välien selvittelyä jo käyty Sveitsin reformoitujen suhteen. Luterilaisen uskon armonvälineluonne tulee siinä esiin vahvasti. Heti vanhurskautusartiklan jälkeen sanotaan viidennessä artiklassa: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan…”

 

Jumalan viha

 

Nisula on eri mieltä kanssani siitä, mitä pitää opettaa Jumalan vihasta. Hän ei selitä, missä mielessä ne kohdat, joihin hän viittaa Pieper - Müllerin ja Lutherin teksteissä olisivat ristiriidassa esitykseni (Concordia 3/2005) kanssa. Jostakin syystä hän ei myöskään suoraan kommentoi sitä Raamatun jaetta, Joh. 3:36, jonka minä olin kokonaisuudessaan esittänyt. Siinä Vapahtajamme sanoo: ”Mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.” Vihan tila on kaikkien tähän maailmaan syntyneitten lähtökohta. ”Olimme luonnostamme vihan lapsia niin kuin muutkin.” (Ef. 2:3)

 

Se viha, joka tuli syntiinlankeemuksen myötä koko ihmiskunnan osaksi, on saanut ainoan poistotien Kristuksen kuolemassa. Missä evankeliumia saarnataan ja sana yleisestä sovituksesta ja yleisestä vanhurskauttamisesta vastaanotetaan, siinä tämä Jumalan viha poistuu Kristuksen universaalisen työn voimasta, mutta missä sitä ei uskota, siinä Jumalan viha pysyy. Tästä radikaalista ja dramaattisesta Kristuksen teosta, jonka taustana on Jumalan rankaiseva ja ankara viha, ei saa tehdä halpaa yleistä totuutta, että viha on poistettu kaikkialta. Jumala on edelleen kuluttava tuli, emmekä pysty kohtaamaan häntä ilman sovituksen evankeliumin suojaa (vertaa katekismukseen: ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumala...”). Jumalan viha ja demonit hallitsevat siellä, missä ei ole suojaa Kristuksen sovituskuolemassa ja hänen vanhurskaudessaan. Ihmiset vaeltavat ”tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa”. (Ef. 2:2) ”Käy ilmi ketkä ovat… perkeleen lapsia.” (1. Joh. 3:11) Luther todistaa kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta: ”Pelastus annetaan heille, jotka uskovat evankeliumin, viha annetaan kaikille muille.” (WA 18, 785)

 

Vanhurskauttamisoppiin ei saa sekoittaa harhaoppia yleisestä valinnasta.

 

Joskus alun pitäen oikeakin oppi kärjistyy sillä tavoin ihmisten käsissä, että se menee lopulta terveen opin ulkopuolelle. Siitä muodostuu siten harhaoppi.

 

Uskonpuhdistuksen jälkeen esiintyi Samuel Huber (1547-1624). Hän esitti väärän ajatuksen yleisestä valinnasta viitaten Kristuksen koko maailmaa koskevaan pelastustekoon. Huber ei toki sentään opettanut, että kaikki pelastuvat. Mutta hän opetti, että kaikki ovat Kristuksessa valitut ja voivat sen mukaisesti pelastua. Jos joku menee kadotukseen, se johtuu ainoastaan siitä, ettei hän pidä itseään valittuna ja vanhurskautettuna. Ihmisen oma kanta tässä asiassa on ratkaiseva. Huberin mukaan armo on kaikille vapaa, kun kerran armo kuuluu kaikille valinnan perusteella. Ihmisen asia on vain itse vastaanottaa se, mitä kerran on Jumalan puolelta Kristuksessa kaikille tehty. Hän ei opettanut, että yksilön vanhurskautus on jumalallinen teko. Huberin mukaan armonvälineet eivät vaikuta uskosta vanhurskauttamista vaan pelkästään viittaavat kerran tapahtuneeseen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen. (Tosin hän hetkellisesti myönsi, että lahja annetaan armonvälineiden välityksellä, kun Wittenbergin teologit painostivat häntä.) Tämän seurauksena Huber opetti semipelagiolaisittain, että armo on vapaa tai että armo suorastaan omistetaan jo, saarna ja sakramentit vain kertovat ja muistuttavat asiasta. Ripin päästösanat ovat pelkästään viittaus kerran tapahtuneeseen ilman todellista omaa arvovaltaa ja tehoa. Jos oppi yleisestä vanhurskauttamisesta samaistuu yleisen valinnan käsitteeseen, on menty harhaopin puolelle. Uskolliset luterilaiset kritikoivat Huberia siitä, että hän pystyi opettamaan vain, mitä Kristus oli tehnyt sovituskuolemassaan, mutta ei pystynyt opettamaan oikein tämän suuren asian sovelluksesta. Huberin opin erikoispiirre on, että siinä yhdistyvät kaikki opinkohdat yhdeksi ainoaksi. Kaikki tämän alan käsitteet menevät kokonaan sisäkkäin. Ei ole eroa sovituksen, vanhurskautuksen eikä valinnan välillä.

 

Sellaisia esityksiä yleisestä vanhurskauttamisesta on nykyäänkin liikkeellä, joissa ei tehdä minkäänlaista eroa Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen eikä sovituksen ja vanhurskautuksen välillä. Käsitteet yhdistyvät yhdeksi jäsentymättömäksi nipuksi. Asiaan kuuluu vielä, ettei semipelagiolaisen harhan ongelmaa omassa yhteisössä käsitellä.

 

On löydettävä terveen opin perusta uudelleen pyhistä kirjoituksista

 

* Jumalan pelastustahto koskee kaikkia: 2. Tim. 2:4.

* Kristuksen sovituskuolema koskee kaikkien ihmisten kaikkia syntejä: Joh. 3:16, 2. Kor. 5:19.

* Kristus herätettiin meidän vanhurskauttamisemme tähden: Room. 4:25. Pääsiäisevankeliumin voima vaikuttaa subjektiivista vanhurskauttamista: Room. 4:24b ja 25b.

* Sovitus ja vanhurskauttaminen ovat universaaleja – koko ihmiskuntaa koskevia: Room. 4:24-25, 2. Kor. 5:15 – 21.

* Kirkon ja saarnaviran tehtävä on välittää ihmisille sovituksen sanaa: 2 Kor. 5:19b – 20.

* Jumalan valinta ei ole koko ihmiskuntaa kattava: Matt. 22:14.

* Jumalan salattua neuvoa ihminen ei ymmärrä: Room. 9:20.

* Uskon herääminen yksilössä on monergistinen (yksin Jumalan tahdon aikaansaama) tapahtuma: Room. 9:18, Joh 6:44,65.

* Missä usko ja kuuliaisuus eivät ole, siinä Jumalan viha pysyy: Joh. 3:36.

* Jokaiselle, joka kuulee ja ottaa vastaan, pätee tänä hetkenä: vanhurskas on elävä uskosta (Hab. 2:4), tai uskosta vanhurskautettu saa elää (Room. 1:17).

* Miksi hän saa elää? Koska Jumalan viha ei pysty häntä tavoittamaan eikä viha siten voi viedä häntä kuolemaan ja kadotukseen: 1. Tess. 5:9.

* Sillä ”niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat”: Room. 8:1.

 

Halvar Sandell, Helsinki