VANHA VIINI – UUDET LEILIT

Petri Hiltunen, pastori, Valkeala

 

”Ja Johanneksen opetuslapset ja fariseukset pitivät paastoa. Niin tultiin ja sanottiin hänelle: ’Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat; miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?’ Jeesus sanoi heille: ’Eiväthän häävieraat voi paastota silloin, kun ylkä on heidän kanssaan? Niin kauan kuin heillä on ylkä seurassaan, eivät he voi paastota. Mutta päivät tulevat, jolloin ylkä otetaan heiltä pois, ja silloin, sinä päivänä, he paastoavat. Ei kukaan ompele vanuttamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan vaippaan; muutoin uusi täytetilkku repii palasen vanhasta vaipasta, ja reikä tulee pahemmaksi. Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin viini pakahuttaa leilit, ja viini menee hukkaan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini on laskettava uusiin leileihin’” (Mk. 2:18-22).

 

Tervehdys teille kaikille Paulus-yhteisöstä Kymenlaaksosta! Joukko kristittyjä kokoontui noin puolitoista viikkoa sitten (syyskuu alkupuolella) perustamaan uutta jumalanpalvelusyhteisöä, joka sai nimekseen Paulus-yhteisö, apostoli Paavalin mukaan. Ja oikein toiveikkaalla ja innostuneella mielellä me otimme tämän askeleen ja olemme rukouksin lähdössä tälle uudelle tielle.

 

Paulus-yhteisön ensimmäisessä tiedotuslehdessä on otsikko: vanha viini – uudet leilit. Jos tarkkaan kuuntelit päivän evankeliumia, niin huomasit, että sen sanoma tuntuu olevan ristiriidassa tuon otsikon kanssa. Siinähän puhuttiin uudesta tai nuoresta viinistä, joka pitää laskea uusiin leileihin. Me kuitenkin Paulus-yhteisössä ajattelemme, että se viini, jota meillä on tarjolla, on sitä samaa vanhaa viiniä, jota koko kristikunta kautta vuosisatojen on nauttinut, kun on saatu kokoontua jumalanpalveluksiin, Jumalan sanan äärelle, ja nauttimaan pyhää ehtoollista.

 

Me emme kaipaa mitään uutta oppia tai uutta uskoa tai uutta viiniä siinä mielessä. Vaan me tarvitsemme sitä viiniä, joka säilyy tuoreena ja vaikuttavana, kun Jumalan sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.

 

Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa ovat hyvin ajankohtaisia. Vapahtaja puhuu siinä uudesta elämästä, uudesta todellisuudesta, jonka Kristus tuli tuomaan tähän maailmaan. Tuo uusi elämä on jotakin sellaista, joka ei mahdu vanhoihin raameihin, vanhoihin leileihin. Jeesuksen ajan juutalaisuus sääntöineen ja määräyksineen oli mahdoton ympäristö sille uudelle elämälle. Juutalaisuuden sisällä tuo uusi usko olisi kuristunut kuoliaaksi. Se olisi jähmettynyt lakiuskonnoksi, näivettynyt käskyjen noudattamiseksi. Ja siksi tuo uusi usko, evankeliumista nouseva uusi elämä, ei voinut jäädä vanhan juutalaisuuden piiriin. Vanhat leilit eivät kestäneet tuota uutta elämää, vaan uusi viini olisi rikkonut vanhat leilit ja viini olisi vuotanut maahan, mennyt hukkaan.

 

Uuden viinin, uuden uskon ja elämän piti luoda uudet puitteet, uudet kuoret. Kristillinen usko ei voinut jäädä vain joksikin irralliseksi Hengen liikkeeksi, vaan sille piti syntyä myös selkeät rakenteet, jumalanpalvelukset, sakramentit ja virat. Ne ovat sitä koteloa, sitä leiliä, jonka sisällä tuon uuden elämän oli määrä säilyä ja pulputa tuoreena ja kirkkaana.

 

Risto Soramies, Istanbulin luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Turkissa, on kirjoittanut eräässä lehdessä lähetystyön tavoitteesta: ”Joskus 1960-70 -luvulla tehtiin Suomesta paljon sellaista lähetystyötä, jossa lähdettiin kertomaan ihmisille Jeesuksesta tuonne merten taakse. Jaettiin traktaatteja jossain idän tai etelän suurkaupungissa ja koetettiin huonolla englannin taidolla sanoa, että ’Jeesus rakastaa sinua’. Joku saattoi kiinnostua asiasta, joku saatiin käännytetyksi. Mutta pian lähtivät nuo aktiolaiset takaisin Suomeen. Ihmiset jäivät sinne oman onnensa varaan. Nuo evankeliumilla kosketetut ihmiset jäivät kuin lampaat susien keskelle. Monen uskon kipinä sammui jo seuraavassa kadun kulmassa. Jonkun usko kesti ehkä viikkoja tai kuukausia. Ja ihmeen kaupalla on joku sinnitellyt näihin päiviin saakka. Mutta sitä on pidettävä jo eloonjäämistaistelun huippuna.”

 

Soramies kritisoi tällaista lähetystyötä. Siitä puuttui selkeä tavoite. Puuttui ajatus siitä, että sinnekin on mentävä luomaan jumalanpalvelusyhteisöjä. On luotava paikka, johon nuo ihmiset voivat mennä, missä he saavat jatkuvasti hengellistä evästä, sitä viiniä, hengellisen elämänsä ravinnoksi. Lähetystyön tavoitteena on luoda jumalanpalveluksia ja seurakuntia, joissa nuo ihmiset saavat kasvaa ja elää. Tarvittiin uudet leilit, mutta valitettavasti niitä monessa paikassa ei syntynyt ja ihmiset jäivät heitteille.

 

Näin voi toki käydä myös Suomessa aivan yhtä lailla. Omassa työssäni viidentoista vuoden aikana kansankirkon pappina olen törmännyt tähän monet, monet kerrat. Tapaan ihmisiä monissa toimituksissa, saan ehkä välitettyä heille jotakin evankeliumin sanasta, mutta ei ole paikkaa mihin heidät ohjaisi. Ei ole sellaista paikkaa, missä he saisivat varmuudella ravintoa omaan hengelliseen elämäänsä.

 

Kun lukee Lutheria ja tunnustuskirjoja, tulee jotenkin merkillisen tuttu olo. Toisaalta tuntuu, että niissä on paljon yhtäläisyyksiä Raamatun tilanteeseen, siihen, mistä päivän evankeliumissakin puhuttiin, Jeesuksen ja juutalaisuuden väliseen jännitteeseen, vanhoihin ja uusiin leileihin.

 

Mutta toisaalta tuntuu, että tuo uskonpuhdistusajan tilanne, Lutherin aika, muistuttaa monella tavoin myös meidän omaa aikaamme, tätä kolmannen vuosituhannen alkua. Lutherkin joutui huomaamaan, että viini on laskettava uusiin leileihin. Hän halusi kyllä olla kirkon uskollinen poika, ja hän sydämessään toivoi ja uskoi mahdollisimman pitkään, että Rooman kirkko voisi uudistua ja palata evankeliumiin, palata oikeaan uskoon ja oppiin. Mutta tässä toiveessaan Luther joutui kerta toisensa jälkeen pettymään. Uskonpuhdistuksen suuri löytö, palaaminen Paavalin vanhurskauttamisoppiin, ei saanut vastakaikua Rooman kirkossa. Paavi halusi pitää kiinni aneistaan, pyhitystöistään, pyhiinvaelluksestaan, messu-uhristaan, Marian palvonnastaan ja monesta muusta harhaopista. Oli kysymys vallasta ja rahasta ja niistähän on tunnetusti äärimmäisen vaikea luopua.

 

Siksi me tunnustuskirjoissa, jotka on kirjoitettu 1500-luvulla, kohtaamme tavan takaa tämän asetelman. Esimerkiksi näin: ”Ajatelkoot siis kaikki hurskaat, kuinka kauheita ovat paavin valtakunnan harhat ja tyrannius. Tietäkööt ensiksikin, että harhat on torjuttava ja oikea oppi on omaksuttava Jumalan kunnian ja ihmisten pelastuksen tähden” (Paavin valta ja johtoasema 52). Huomaa: ”Jumalan kunnian ja ihmisten pelastuksen tähden”. Meidän on pidettävä kiinni oikeasta, Jumalan sanan mukaisesta opista ja sen mukaisesta uskosta. Kun ihmisten autuus, heidän iankaikkinen pelastuksensa on vaakalaudalla, silloin me emme saa antaa tuumaakaan periksi. Muuten sielut joutuvat helvettiin, me muiden joukossa.

 

Toinen sitaatti tunnustuskirjoista: ”Onhan tunnettua, että paaveilla on suurempi hätä omasta vallastaan kuin Kristuksen evankeliumista” (Augsburgin tunnustuksen puolustus IV, 390). Meillä luterilaisina kristittyinä tulisi sen sijaan olla valtava hätä siitä, että Kristuksen evankeliumi saa puhtaana kaikua kaikkialla ja että jokainen ihminen saa kuulla pelastavan sanoman Kristuksesta ja hänen sovitustyöstään. Tämän tulisi olla meillä sydämen hätänä jokaisella. Viis vallasta, viis rahoista, viis ihmiskunniasta ja median suosiosta, kunhan ihmiset saavat kuulla evankeliumin sanoman ja pääsevät kerran taivaaseen.

 

Juuri tämän evankeliumin tähden joutuivat luterilaiset aikanaan erkaantumaan Rooman kirkosta ja luomaan omat rakenteensa. Uusi viini, tai se uudelleen löydetty vanha viini, ei enää mahtunut vanhoihin leileihin. Vanhat leilit eivät ottaneet vastaan puhdasta ja kirkasta viiniä. Ne olivat tottuneet sameaan mössöönsä.

 

Luterilaisen kirkon syntyminen 1500-luvulla aiheutti Rooman kirkon taholta tietenkin kitkeriä syytöksiä: ”te olette kirkon hajottajia”, ”te pirstotte kristikunnan”, ”te hajotatte kirkon yhteyden ja yhtenäisyyden”, ”te ette tottele kirkon johtoa”. Mitä luterilaiset 1500-luvulla vastasivat näihin syytöksiin? Otetaan pari pientä esimerkkiä.

 

Mehän tiedämme, että Martti Luther salli pappien mennä naimisiin – toisin kuin Rooman kirkossa oli tapana. Hän kumosi Rooman kirkon selibaattisäännön, joka oli selvästi Raamatun vastainen. Ja sen seurauksena Rooman kirkko erotti nuo naimisiin menneet papit viroistaan, jotkut jopa tapettiin. Ei auttanut muuta kuin perustaa uudet alttarit ja uudet saarnatuolit ja kokoontua muualla tuon evankeliumin uuden viinin äärellä.

 

Tästä tietenkin Rooman kirkko sai aiheen syyttää, että luterilaiset hajottavat kirkkoa ja alkavat viettää omia messuja. Mutta tunnustuskirjat vastaavat tähän näin: ”Olemme selvillä siitä, että kirkollinen hajaannus on saanut aikaan jonkin verran pahennusta, me kun näytämme erkaantuneen niistä, joita pidetään oikeina piispoina. Omaatuntoamme ei kuitenkaan mikään paina, sillä me tiedämme, että vaikka pyrimme kaikin voimin sovintoon, emme kykene lepyttämään vastustajiamme millään muulla tavoin kuin hylkäämällä ilmiselvän totuuden. Näin meidän pitäisi sitten heidän kanssaan liittoutua puolustamaan tätä epävanhurskasta lakia, purkaa solmitut avioliitot, surmata ne papit, jotka ehkä eivät tähän alistu, ja ajaa maanpakoon onnettomat vaimot ja orpolapset. Koska kuitenkin on varmaa, etteivät nämä ehdot ole Jumalan mieleen, ei meitä hiukkaakaan sureta, ettemme liity yhteen vastustajiemme kanssa...” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIII, 59).           

 

Kun on siis kysymys totuudesta – niin kuin tässä oli kysymys – Jumalan sanan totuudesta, meidän tulee asettaa se jopa yhteyden edelle, näennäisen yhteyden edelle. Yhteys ilman totuutta on silkkaa valhetta ja näyttelemistä. Sellainen yhteys ei myös vähimmässäkään määrin tarkoita rakastamista, lähimmäisen rakastamista, vaan päinvastoin lähimmäisten harhaanjohtamista ja heidän vihaamistaan.

 

Minuakin on viimeisten viikkojen aikana syytetty yhteyden rikkomisesta, kun en ole taipunut tämän kirkon vallitsevaan uuteen virkakäytäntöön. Siihen minun olisi kuulemma pitänyt taipua yhteyden säilyttämisen vuoksi. Mutta jos me luomme yhteyttä vastoin Jumalan sanaa ja vastoin Herran käskyä, silloin me olemme luomassa väärää ja valheellista yhteyttä. Luther kirjoittaa näin: ”Nykyään maailma tuumailee myös viisaasti ja ovelasti, että olisi pyrittävä pääsemään uskoa ja oppia koskevasta riidasta ja erimielisyydestä sekä annettava molemmin puolin periksi. Tulisi muka antaa tilaisuus oppineille ja viisaille sekä piispoille, keisareille ja ruhtinaille päästä yksimielisyyteen, vaikka sitten hieman poikettaisiinkin puoleen tai toiseen... Tässä kohden pyrkii kuitenkin tasoittamaan tietä liian pitkälle samainen järki, joka toisaalla näyttää Jumalan sanasta, ettei Jumala salli tehdä tällaista paikkaustyötä, vaan hän haluaa säilyttää uskon, opin ja jumalanpalveluksen puhtaana sekä pelkästään hänen sanansa mukaisena eikä salli sekoittaa siihen mitään ihmisrihkamaa, omia mielihaluja, viisautta tai muuta vastaavaa. Antaahan sana meille ohjeen: ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä’ (Ilm. 5:29).” Näin siis meidän uskonpuhdistajamme kirjoittaa.

 

Minullekin on tavan takaa sanottu, että se naispappeusasia on niin pieni ja epäolennainen, että eiköhän siitä voi antaa periksi. Pidetään vain kiinni niistä olennaisista asioista, siitä evankeliumista. Mutta vielä paljon suuremmalla syyllä olisi joku 1500-luvulla voinut sanoa, että eiköhän me siinä selibaattiasiassa anneta periksi Rooman kirkolle ja pidetään kiinni niistä olennaisista asioista. Mutta näin eivät uskonpuhdistajamme, meidän isämme, voineet tehdä. Eivät Jumalan sanan, eivät uskon eivätkä autuuden vuoksi. ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9) ja yksi mätä omena tuhoaa tynnyrillisen terveitä. Eikä Jumala salli paikkaustyötä, jos leilit ovat pilalla. Siksi olen väistynyt ja jättänyt kirkkoherran virkani Valkealan seurakunnassa. 

 

Jos minua ja meitä syytetään kirkon hajottamisesta, me voimme vedota vaikka siihen tunnustuskirjojen kohtaan, jossa sanotaan näin: ”Piispat kuitenkin joko pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämään ja kiroamaan sen opinmuodon, johon me olemme tunnustautuneet... Katsokoot itse, kuinka aikanaan tekevät tilin Jumalalle siitä, että hajottavat kirkkoa. Meillä ei tässä suhteessa ole vaaraa, sillä omatuntomme on puhdas. Kun tiedämme oman tunnustuksemme totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja katoliseksi, ei meidän tule hyväksyä niiden julmuutta, jotka vainoavat tätä oppia. Toisaalta tiedämme, että kirkko on niiden keskuudessa, jotka oikein opettavat Jumalan sanaa ja oikein hoitavat sakramentteja...” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XIV,2-4).

 

Vanhat leilit ovat kulumassa riekaleiksi. Viini on karkaamassa niistä pois. Suomen kirkko, joka on säilyttänyt maassamme evankeliumin aarretta, on nyt päästämässä tuon aarteen käsistään, ja sen tilalle ollaan tuomassa monenlaista ihmisrihkamaa ja kissankultaa. Merkkejä tästä me näemme jatkuvasti ympärillämme, kuulemme siitä radiosta ja televisiosta, törmäämme siihen kaikkialla seurakunnassa, yhteiskunnassa ja tässä maassa. Siksi me Kymenlaaksossa lähdemme liikkeelle tuolla teemalla: vanha viini – uudet leilit. Näin teki Jeesus aikoinaan, näin teki Luther omana aikanaan, ja näin mekin tämän ajan uskovat koemme oikeaksi tehdä, jotta Kristus ja evankeliumi saavat edelleenkin synnyttää pelastavaa uskoa ja jotta synteihinsä kuolleet ihmiset saavat kerran periä iankaikkisen elämän – yksin armosta ja Kristuksen tähden.    

 

Saarna 18.9.2005. Lyhennelmä.