PÄÄKIRJOITUS * HANNU LEHTONEN

 

Päivämäärä 5.2.2005 jää epäilemättä Skandinavian kirkkohistoriaan. Tuona päivänä Kenian luterilaisen kirkon piispaWalter Obare vihki Göteborgissa Arne Olssonin Missionsprovinsin (lähetyshiippakunnan) piispaksi. Samana päivänä tuore piispa vihki kolme nuorta miestä papeiksi Ruotsiin ja Suomeen. Tämä tapahtuma herätti paljon kiinnostusta tiedotusvälineissä. Muun muassa Suomessa sitä uutisoitiin television pääuutisissa samana iltana. Uutisointi oli huomattavan asiallista.

 

Jo pitkään on ennakoitu sitä, että lähetyksen suunta vaihtuu vielä päinvastaiseksi kuin mihin on totuttu. Olemme tottuneet ajattelemaan, että pakanamaat ovat Afrikassa, Aasiassa jne., jonne me lähetämme lähetystyöntekijöitä. Viimeistään nyt on todettava, että tilanne on vaihtumassa päinvastaiseksi. Afrikasta tullaan julistamaan meille Pohjolaan Jumalan sanaa. Tämä tuo mieleen kohdan Saarnaajan kirjasta: ”Lähetä leipäsi vetten yli, sillä ajan pitkään sinä saat sen jälleen” (Saarn. 11:1). Piispa Obare sanoi vihkipuheessaan: ”Meidän kirkkomme, Kenian luterilainen kirkko, on erityisessä kiitollisuudenvelassa ruotsalaisille luterilaisille lähetystyöntekijöille, jotka menneinä aikoina tulivat yli ja auttoivat meitä. Me haluammekin seurata heidän raamatullisia luterilaisia opetuksiaan ja kieltäydymme myymästä uskoamme tämän ajan vaihtelevien muotioikkujen turhuuden markkinoilla. Ne opetukset, jotka me saimme Ruotsista vastaanottaa jo kauan sitten, ovat nyt palanneet Afrikasta takaisin lähtöseudulleen. Me saimme tämän opetuksen teiltä ja tänä päivänä me annamme sen takaisin teille kiitollisin ja rohkein sydämin.”

 

Göteborgin tapahtuma on aiheuttanut syytöksiä kirkkojärjestyksestä poikkeamisesta. Tällä perusteella Karlstadin hiippakunta on ottanut Olssonilta pois oikeuden toimia Ruotsin kirkon pappina. On sinänsä traagista, että yli neljäkymmentä vuotta kirkkoa palvelleelle pastorille käy näin, samalla kun monenmoista harhaa saa opettaa ilman mitään seuraamuksia. Mutta näemme saman kaltaista tapahtuvan myös Suomessa. Piispa Obare viittasi vihkipuheessaan tunnustuskirjojen kohtaan siitä, että seurakunnalla säilyy oikeus valita ja vihkiä palvelijoita itselleen: ”Jos piispat tahtoisivat olla oikeita piispoja ja pitää huolta kirkosta ja evankeliumin julistamisesta, niin voitaisiin rakkauden ja yksimielisyyden tähden, vaikka asia ei välttämätön olekaan, suostua siihen, että he vihkisivät ja vahvistaisivat meidät ja saarnaajamme virkaan, jos he nimittäin tekisivät sen ilman pakanalliseen menoon ja prameiluun kuuluvia tyhjiä seremonioita. Mutta nyt he eivät ole eivätkä tahdokaan olla oikeita piispoja. ... He jopa vainoavat ja tuomitsevat niitä, jotka kutsuttuina hoitavat sellaista virkaa. Mutta heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita. Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan” (Schmalkaldenin opinkohdat, 10). ”Tämä lainaus ei ole pelkkä teologinen mielipide, vaan se on kirkon järjestysmuoto ja kirkkolaki jumalallisen oikeuden mukaan, koska se on raamatullinen”, Obare toteaa. Piispojen ja tuomiokapitulien valta on niille delegoitua valtaa, jonka seurakunnat voivat ottaa takaisin.