”KRISTUS JA HÄNEN USKOVA SEURAKUNTANSA”

Sakramenttimystiikka Hedbergin teologiassa

Reino Salo, pastori, Turku

 

Aihe herättää ehkä kummastusta. Asia ei muutu ymmärrettävämmäksi, kun käy ilmi, että on kysymys Hedbergin sakramenttimystiikasta. Kerrotaanhan nuoresta papista, joka yritti puhua Paavalin mystiikasta, kunnes joku täti sanoi: ”Anna sinä mustikoiden olla mustikoita ja puhu sanaa.” Luultavasti Hedbergin teologia voitaisiin pääosiltaan tulkita ilmankin tuota käsitettä. Tuskin hän itsekään sanoi asiaansa mystiikaksi. Kuitenkin hänen laajassa tuotannossaan on piirteitä, joita parhaiten voidaan kuvata tuolla nimityksellä.

 

Mystiikka on termi, joka johtuu kreikankielen sanasta mystikos eli salainen. Mystiikka on välitön, sisäinen suhde Jumalaan. Käsite on vaikeasti määriteltävä. En kuitenkaan tahtoisi nyt puhua hiuksenhienoista teologisista erikoisuuksista, vaan pikemminkin siitä, ”mitä jokaisen kristityn pitää tietää”.

 

Hedbergin sakramenttimystiikkaan kiinnitti huomiota professori Osmo Tiililä kirjassaan Kaste ja usko. Piirteitä Fr. C. Hedbergin kristillisyydestä (1947). Kun siinä katsottiin evankelisuuden kehittyneen perustajansa jälkeen yksipuoliseen suuntaan, se herätti aluksi kovan myrskyn SLEY:n taholta. Asian teologinen selvittely ei tällä tavoin tietenkään edistynyt. Kirjan kasteteologia sai kuitenkin pian suurta tunnustusta (esim. Lauri Takalalta 1948). Tajuttiin, että oleellinen osa Hedbergin työstä oli jäänyt sivuun. Hänen mystiikkansa sen sijaan kohtasi liikkeen suurempaa ymmärrystä vasta myöhemmin. Joskaan en kaikessa yhdy Tiililän näkemyksiin, katson, että hän on kirjoittanut parhaan yleisesityksen Hedbergin teologiasta.

 

Hedberg ei julista Jumala-mystiikkaa, jossa ihminen vajoaisi Jumalaan, vaan Kristus-mystiikkaa, jossa luotu saavuttaa yhteyden Luojaan Kristuksen välityksellä. Tämä on nimittäin syntynyt todelliseksi ihmiseksi ja on sitä myös ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa jälkeen. Tiililä toteaakin, että kristilliset mystikot ovat yleisesti kiinnittäneet huomiota Kristuksen lihaksi tulemiseen, joka merkitsi inhimillisen ruumiillisuuden mahdollisuuksia tulla osalliseksi jumalallisuudesta. Me voimme olla yhteydessä Häneen, joka kuuluu omaan sukuumme.

 

Ei siis niin, että uskovat olisivat täällä ja Kristus jossakin kaukana, vaan Hänen ja kristittyjen välillä vallitsee läheinen yhteys. Siksi aiheenani on Hedbergille ominaiset sanat ”Kristus ja Hänen uskova seurakuntansa”. Jumalan Poika yhdistyi inkarnaatiossa koko ihmissuvun kanssa. Mutta henkilökohtainen yhteytemme Häneen tapahtuu armonvälineiden avulla. Jo julistus eli sana yhdistää meidät kolmiyhteiseen Jumalaan (1. Joh. 1:3). Tässä keskitymme sakramentteihin.

 

Hengellinen elämämme alkoi kasteessa, jossa meidät yhdistettiin Kristukseen sekä sielun että ruumiin puolesta. Näin syntyi läheinen suhde: liityimme Kristuksen ruumiiseen, jonka pää on kirkastunut Herra ja jonka jäseniä ovat kaikki kristityt. Hedberg seuraa tässä Uuden Testamentin sanaa, jonka kirkko on aina tunnustanut: Sakramentit tähtäävät ruumiinkin kirkastumiseen. Omasta ajastaan hän arvostaa erityisesti saksalaista tohtori W. F. Besseriä, joka oli kirjoittanut Kristuksen ja seurakunnan hengellisesti ruumiillisesta yhteydestä. Hedberg huomauttaa, että kysymyksessä on suuri salaisuus, jota kukaan ei täysin käsitä. Uskossa Jumalan sanaan se voidaan jossakin määrin tajuta. Näin syntynyt yhteys ei ole aistillista, lihallista, vaan yliluonnollista ja hengellistä. Ilman uskoa se ei pysy voimassa. Pelkkä ruumiillinen yhdistyminen Kristukseen ei siis hyödytä meitä, vaan ilman hengellistä yhteyttä erkanemme Hänestä kuin mädäntynyt jäsen elävästä ruumiista.

 

Hedberg vetoaa Lutheriin, joka sanoo, että Jumala tahtoo sekä sielun että ruumiin pelastuvan. Tämän ”matosäkkimme” on kuitenkin ensin tultava hengelliseksi. Sakramenttien tarkoitus on tulevan ruumiin kirkastuminen. Ylösnousemuksessa uskovan ruumis on hengellinen. Hedberg huomauttaa, että perusta tälle uudistumiselle on saatava jo tässä elämässä. Niinpä hän puhuu jopa tulevan hengellisen ruumiimme idusta tai suorastaan ylösnousemusruumiin aineksista. Ne saadaan kirkastuneelta Kristukselta sakramenteissa. Lutheriin vedoten hän puhuu koko ihmisen pelastumisesta. Se koskee ensinnäkin sielua kasteen voimasta. Jumala lukee ruumiinkin hengelliseksi, vaikka sen onkin ensin kuoltava tullakseen kokonaan uudeksi. Kasteessa alkanutta uudistumista jatkaa pyhä ehtoollinen. Kristukseen kastettua ruumista ei enää sanota lihaksi ja vereksi. Sitä se tosin on vielä luontonsa puolesta, mutta ei hengellisesti. Onhan Kristus puhdistanut sen kasteessa ja ottanut sen valtakuntaansa, sanoo Luther. Hän puhuu siis uskovan ruumiin hengellisyydestä samaan tapaan kuin luetusta vanhurskaudesta. Mutta uudistavatko sakra­mentit jo nyt ruumistamme, ja mihin tämä uudistus siinä tapauk­sessa joutuu sen muuttuessa mullaksi? Tähän ei anna vastausta enempää Luther kuin Hedbergkään.

 

Puhuessaan hengellisen ruumiimme idusta tai aineksista Hedberg on epäilemättä mennyt Raamattua ja Lutheria pidemmälle. Vahvalla pohjalla hän on sen sijaan muistuttaessaan, kuinka luonnotonta olisi tehdä Kristuksen jäsenet porton jäseniksi tai osallistua muihin lihan tai hengen saastaisuuksiin, kuten juoppouteen tai omaan vanhurskauteen.

 

Kristuksen ja Hänen uskovan seurakuntansa yhteenkuuluvuus ei ole mikään järjen ajatus tai pelkkä kuvitelma, vaan täydellinen tosiasia. Korotettu ja kirkastettu Jeesuksemme asuu meissä, vaikka näkeekin meissä vain heikkoutta ja huonoutta, vieläpä kuolemaakin. ”Kristus rakasti seurakuntaa”, kirjoittaa apostoli. Eikö siis koko ihmiskuntaa, voidaan kysyä. Kyllä vain, mutta nyt on puhe niistä, jotka ovat antaneet myöntävän vastauksensa tähän rakkauteen. Suhdetta verrataan kihlaukseen, jopa avioliittoon: ”Seurakunta eli koko uskovaisten joukko on siis Hänen oikia morsiamensa, ja ittekukin uskovainen sielu myös erittäin.” Kas­teessa tulimme Hänen morsiameksensa, mutta pyhässä ehtoollisessa hengellinen morsian liitetään yhdeksi lihaksi Ylkänsä kanssa.

 

Hedberg viittaa Efesolaiskirjeen sanaan: ”Me olemme Hänen ruumiinsa jäsenet, Hänen lihastansa ja luistansa” (Ef. 5:30; silloinen käännös). Kohta on varmaan Hedbergin useimmin lainaama raamatunlause. Epäuskoiselle maailmalle tämän yhteyden suuri ja autuaallinen salaisuus on vain pilkan aihe, kuten Besser sanoo. Morsiusmystiikka ei oikeastaan ole ainoastaan eräs laji Hedbergin mystiikkaa, vaan se sisältyy lähes kaikkeen hänen puheeseensa sakramenteista. Hedbergin morsiusmystiikassa esiintyy toisaalta teologis-spekulatiivinen linja, toisaalta varsinkin hartauskirjoituksissa ja lauluissa käytännöllinen linja. Viimeksi mainittu tukeutuu erityisesti Hoosean kirjaan ja Korkeaan Veisuun. Se saa usein vienon tunneperäisen sävyn ja esiintyy yksilöllisenä morsiusmystiikkana, jollaista Uusi Testamentti ei tosin tunne, Tiililä huomauttaa. Evankelisuuden tienviitoittajiksi tuli Hedbergin jälkeen henkilöitä, jotka kyllä edustivat harrasta yksilöhurskautta, mutta joille seurakunta sanan teologisessa merkityksessä oli tuntematon käsite.

 

Pyhää ehtoollista Hedberg kehottaa nauttimaan usein. Kemiössä hänen kerrottiin pitäneen täydellisen messun joka pyhä. Omalaatuisena piirteenä hänessä oli ehtoollisen viettäminen yksinäisyydessä, mistä hän salakirjoituksissaan mainitsee. Svebiliuksen katekismusta seuraten hän tunsi myös ehtoollisen viettämisen vain hengellisesti, uskossa Vapahtajaan, siis ilman leipää ja viiniä.

 

Usein Hedberg huomauttaa, kuinka Jeesus Kristus on tullut veden ja veren kautta luoksemme kasteessaan ja kuolemassaan. Mutta vesi ja veri, jotka vuotivat Hänen ristillä lävistetystä sydämestään, juoksevat vielä nytkin kasteessa ja ehtoollisessa armon ja elämän virtana, joka uudestisynnyttää, puhdistaa ja tekee meidät eläviksi. Näin Kristus ja seurakunta tulevat yhdeksi lihaksi ja vereksi autuaallisessa, aviollisessa yhdistymisessä. Tällä tavoin sakramenttirealismi ja mystiikka liittyvät läheisesti toisiinsa.

 

Luonnollisesti Hedberg huomauttaa, kuinka ehtoollisen reaalipreesenssi on yhteydessä kerran tapahtuvaan ruumiimmekin ylösnousemukseen. Mystiikka ei sulje pois eskatologiaa, joka muutoinkin oli hänelle keskeinen asia. Niinpä hän eräässä kirjeessään totesi, että suuri luopumus oli odotettavissa ja että antikristus jo pian ilmestyy. Kirjasessaan Ylkä tulee (1865) hän erityisesti käsitteli lopun aikaa puuttumatta kuitenkaan edellä mainittuihin kysymyksiin.

 

Yksityisen kristityn kuolemasta Hedberg sanoi ensin Lutherin tavoin, että se on kuin uni, josta uskova herää ylösnousemuksessa tajuamatta väliin jäänyttä aikaa. Ratkaisu oli selvä ja yksinkertainen. Mutta vuonna 1864 hän selittikin, että uni koskisi vain ruumista, kun taas sielu pääsisi heti kuoleman jälkeen iäiseen elämään. Näin uskovat saisivat täältä lähdettyään olla entistä paremmin ja täydellisemmin Kristuksen yhteydessä. Asia muuttui siis nyt monimutkaiseksi. Kuvaus siitä, millaiseksi tulee ruumiimme kohtalo, vaihteleekin tästä lähtien melkoisesti. Sanoopa Hedberg niinkin, että aadamillinen ruumiimme on vain katoava kuori, jonka kuolema saa ja saakoonkin. Kun Kristus vakuuttaa, että häneen uskova ei ikinä kuole, tämä merkitsee, että Hän antaa meille hengellisen ruumiin, joka on oleva Hänen kirkastetun ruumiinsa kaltainen, Hänen luistansa ja lihastansa syntynyt. Näin me, jotka olemme kantaneet maallisen kuvaa, tulemme kanta­maan taivaallisen kuvaa. Uusi ruumis, joka on vielä salattu, tulee ilmi ylösnousemuksessa. Uudella ihmisellä on siis jo ruumiskin. Mihin se joutuu ajallisessa kuolemassa? Eihän se ole sama kuin luonnollinen ruumiimme eikä myöskään muutu mullaksi. Seuraako se sielua paratiisiin? (Kr. S. 15/1864, 8 ja 38/1866). Yksiselitteisiä vastauksia ei löydy, koska Hedbergin kanta on vaihdellut. Raja oletetun nykyisen hengellisen ruumiin ja tulevan ylösnousemusruumiin välillä jää epäselväksi. Vuonna 1885 hän sanoo ruumiimme muuttuvan hengelliseksi ylösnousemuksessa.

 

Ne jotka luopuvat Kristuksesta, jäävät pelkiksi vanhoiksi ihmisiksi ja hukkuvat. Vain uskovissa asuu myös uusi ihminen. Kristus, aivan uusi ihminen, tahtoo nimittäin tehdä meidätkin uusiksi luomuksiksi. Hedbergin opetus voidaan käsittää väärinkin, ikään kuin kristityssä olisi kaksi erillistä olentoa. Synnittömyyskuvitelmat hän torjui: Jotka jo nyt tuntevat itsessään pelkkää pyhyyttä ”ovat vimmatut ja heräävät kerran kauhistuksella. Voi heitä!”

 

Paikallaan on vielä muutama havainto Hedbergin teologian luon­teesta. Varsinkin kypsässä iässään hän karttoi kärjistyksiä ja polemiikkia. Evankelisen julistuksen kapeutumista ja antinomismia vastaan hän kuitenkin kirjoitti protestinsa vuonna 1884. Hän pyrki käytännöllisesti selittämään Raamattua luterilaisen tra­dition mukaisesti. Olisikin väärin tarkastella häntä vain jonkinlaisena yksinäisenä ja omalaatuisena ilmiönä. Miten me voisimme tänä aikana hyödyntää hänen teologiaansa?

 

Aihe ”Kristus ja Hänen uskova seurakuntansa” olisi löydettävä jälleen. Sanotaan ehkä, että tämä Hedbergille ominainen käsitepari on vaikeasti havaittavissa ja rajattavissa. Mutta eihän uskoakaan nähdä, ja kuitenkin me katsomme, että se on realiteetti. [Onko uskova seurakunta vain jonkinlainen vaaraton vähemmistö, jota ei kirkon hallinnossa ja julistuksessa tarvitse ottaa vakavasti huomioon. Synonyymina voisimme käyttää sanaa kirkkokansa, siis ne ihmiset, jotka elävät sanasta ja sakramenteista.]

 

Hedbergin sakramenttimystiikassa on epäilemättä puutteita, joita ei ole syytä toistaa. Esimerkiksi hänen yrityksensä selvittää sakramenttien ruumiillisten vaikutusten yksityiskohtia saattaa eksyttää jäljittelijän hyödyttömiin spekulaatioihin, kartoittamattomille vesille, joista ilmoitus ei puhu mitään. Tärkeämpää olisi pitää kiinni inkarnaatiosta, sovituksesta, reaalipreesenssista, paruusiasta sekä muista luterilaisessa tunnustuksessa selvästi ilmaistuista totuuksista. Kristuksen rakkaus syntisiin, jota Hedberg väsymättä julisti, on yhä ajankohtainen aihe.