”LAPSI ON MEILLE SYNTYNYT”

 

Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa (Luuk. 2:7).

 

Kristuksen syntymään liittyvien monien ihmeellisten asioiden joukossa on suuri ihme siinä, että neitsyt Maria uskoo tämän asian tulevan hänelle tapahtumaan; se on niin suuri ihme, että me emme kyllin voi sitä ihmetellä. Kun enkeli sanoi neitsyelle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut” (Luuk. 1:35), silloin hän ei voinut ymmärtää eikä tuntea sitä, vaan ainoastaan uskoa sen. Siksi Augustinuskin sanoo, että hän on ollut paljoa enemmän armoitettu ja autuaampi siinä, että hän uskon kautta sydämessään synnytti Kristuksen, kuin että hän teki sen lihassa. Tämän ihmeen piti tapahtua ensiksi hänessä. Ellei hän olisi vastaanottanut niitä sanoja, jotka enkeli sanoi hänelle, niin ei yksikään noista muista ihmeistä olisi tapahtunut. Mutta kun sanat menivät hänen sydämeensä ja tulivat sinne kätketyiksi, seurasi muukin heti, ja hänessä tapahtui sellainen muutos, ettei yksikään ihminen voi sitä ajatuksin käsittää.

 

Jos siis Kristuksen syntymisen pitää tulla meille hyödyksi ja muuttaa meidän sydämemme, niin meidän pitää painaa mieleemme neitsyen esikuva ja seurata häntä. Samalla tavoin pitää näet tapahtua meidänkin sydämessämme, kuin hänessä tapahtui. Tämän ihmeen pitää lakkaamatta uudistua meissäkin, jokaisen pitää vastaanottaa tämä lapsi, niin että hän sanoo ja uskoo tämän lapsen omaksensa, niin kuin neitsyt teki, kun hän oli hänet synnyttänyt; jokaisen pitää käyttäytyä niin kuin Kristus olisi syntynyt yksin hänelle. Siltä, joka ei niin vastaanota tätä lasta, on tämä kokonaan hukkaan mennyt. Kirjoittaessaan: ”Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu”, Jesajakin ottaa vastaan tämän lapsen niin kuin äiti. Tällaista mieltä tapaamme nykyään valitettavasti perin harvoissa ihmisissä; se on melkein tyystin hävinnyt. Ei tosiaankaan saa olla mikään vähäinen usko sillä, joka näin tekee uskoen, että tämä Jumalan ja neitsyen lapsi on hänen ja että sen hänessäkin pitää syntymän. Tässä rupeaa näet sydän sykkimään. Tällainen usko oli Aabrahamilla, niin kuin Kristus hänestä sanoo: ”Aabraham riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja hän iloitsi” (Joh. 8:36). Kuinka voisi ihminen olla nauramatta ja riemuitsematta, jos hän vahvasti sydämessään uskoisi ja pitäisi totena, että tämä lapsi on hänen? Kun tämä riemu uskon kautta tuntuu sydämessä, silloin täyttyvät Raamatun sanat, joissa Jumala on luvannut Aabrahamin siemenessä siunata kaikki ihmiset, toisin sanoen täyttää heidät armolla ja autuudella ja antaa heille kaikkea hyvää.

 

Missä nyt tämä lapsi tulee sydämeen, siinä sydän tulee ravituksi, sillä juuri sitä varten tämä lapsi on annettu, että hän täyttäisi sydämen. Jos siis sydän uskon kautta antautuu hänelle, niin se saa tuta, että hän on suloinen Jeesus. Sydän nousee sitten myös Isän puoleen, joka on niin armollinen, että on sydämeen antanut tämän lapsen. On sanoin kuvaamatonta ja ajatuksin arvaamatonta, että sydän on kätkevä niin suuren aarteen. Sen tähden profeetta sanoo: ”Avaa suusi, niin minä sen täytän” (Ps. 81:11). On kuin hän sanoisi: Avaa aina sydämesi kylliksi, olkoon se jokapäiväinen harjoituksesi. Näin tuo suuri ihme uudistuu jälleen ja sydän tulee iloiseksi, lohdutetuksi ja rohkaistuksi ja on rauhassa kaikelta murheelta, mikä saattaa kohdata. Mitäpä pahaa voisi tapahtua sellaiselle sydämelle? Missä tämä lapsi pysyy, siinä sekin pysyy. Sydän ja tämä lapsi eivät erkane toisistaan.

 

Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 48-49. SLEY. Helsinki 1952.