HUMANISTINEN LASKELMOINTI KUULIAISUUDEN SIJASTA

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

 

Pietismin perusluonteeseen on paljolti kuulunut valheellinen irenismi eli väärä pyrkimys sopuun ja rauhaan. Hurskas ryhmä, ecclesiola, on ollut hengellisen elämän ihanne. Kaikki on ollut hyvin, jos ympärillä oleva laitoskirkko on ollut suvaitseva ja antanut elintilaa sekä omalle ecclesiolalle että toisensuuntaisille ryhmille. Kaikki oppituomiot, joilla on jurisdiktionaalisia seurauksia (esim. virasta pidättäminen tai viran menettäminen), ovat periaatteessa tälle ajattelutavalle melko vieraita. Sekä neologit, jotka sovelsivat valistusajan filosofiaa teologian alalle, että pietistit olivat tässä asiassa vähitellen aika yksimielisiä ja tuhosivat yhdessä oppiselvittelyn, jolla piti olla jurisdiktionaalisia seurauksia ja jonka tuli erottaa kirkollisesta yhteydestä poikkeavia suuntauksia.

 

Kristillinen saarna ja todistus nimenomaan omassa ryhmässä olivat polttopisteessä. Luonnollisestikaan tehtäviin ei haluttu esiintyjää, joka ei hengellisesti vaikuttanut aidolta, eikä sellaista saarnaajaa, jolla ei ollut hengellisesti rakentavaa antia. Mielenkiinto kohdistettiinkin juuri yksilön hengelliseen ilmaisuun ja vaikuttavuuteen Jumalan sanan ja opin kustannuksella. Kirkon oppi ja yhteinen yhtyminen siihen oli, jos ei suorastaan toisarvoinen kysymys, niin ainakin asia, johon liitettiin vähemmän huomiota. Siedettiin, että pitäjän kirkkoherra oli neologi, jota ei herätys eikä oikea oppi kiinnostanut. Hänen toimittamalleen ehtoolliselle mentiin estoitta, vaikka ei voitu olla varmoja, että hän tunnusti ihmisluonnon syntiturmeluksen ja Kristuksen jumaluuden uskontunnustuksen mukaan. Voidaan huomauttaa, ettei rahvaalla ollut muuta mahdollisuutta. Täytyy silti muistaa, että pietistiteologit olivat kehittäneet sen teologisen periaatteen, johon tämä tavallisen kansan käytäntö perustui. He olivat sekä hylänneet ortodoksiajan käytännön että ainakin välillisesti antaneet periksi modernistien pyrkimyksille.

 

Lopputulos pietismin tuhoisasta vaikutuksesta näkyy tässä: yhteyden sakramentista (1. Kor. 10:17) oli Jumalan sanan vastaisesti tehty moniarvoisuuden sakramentti, kun oppiselvittelyä ei periaatteesta käyty. Ehtoollisesta oli tehty laitoskirkon osalta vain mekaaninen jakamistoiminto, hengellinen anti omassa sisäisessä ryhmässä oli kaikki kaikessa. Ehtoollinen oli merkityksellinen ainoastaan siinä mielessä, että se subjektiivisesti antoi jotakin hengellisesti arvokasta yksilölle. Näin oli käytännössä tultu lähelle antiikin mysteeriouskontoja, joissa osallistujat käyttivät yhteisesti samaa rituaalia mutta joissa kukin yksilö täytti yhteiset menot omalla subjektiivisista näkökohdista käsin määritellyllä sisällöllä.  

 

Silmiinpistävää juuri tällä hetkellä on, että uuspietismi on voimakkaasti nostanut esille pietismin teorian ja käytännön tämän kevään tapahtumien myötä. Kun Luther-säätiön pastorit maaliskuussa, vakavasti ja harkiten Jumalan sanan ja tunnuksen pohjalta, ilmoittivat, etteivät he toistaiseksi halua viettää yhteistä ehtoollista piispa Huovisen kanssa, juuri uuspietistiset ryhmät reagoivat voimakkaasti tätä vastaan. Jos edes vähän analysoi pietismin juuria, ymmärtää, että Luther-säätiön pastorien linja sotii aivan pietistisen peruskäsityksen olemusta vastaan. Pietisteille tämä on siis pahempaa kuin opin poikkeama jossakin kohdassa. Tästä näkökohdasta käsin heidän reaktionsa on johdonmukainen ja luonnollinen. Toisenlaisen reaktion olisi lopulta pitänyt hämmästyttää enemmän.

 

Samalla reaktio oli kuitenkin kristillis-kirkollisesti outo ja hämmentävä. Varhaiskirkon aikana olisi pidetty uuspietististä oppia kristilliselle uskolle täysin vieraana (Werner Elert: Kirkkojen välinen ehtoollisyhteys, Concordia 2/2004, s. 3-10). Martin Wittenbergin artikkelista Kirchengemeinschaft und Abendmahlgemeinschaft kirchengeschichtlich gesehen (Lutherischer Rundblick, 1961, s. 162-192) voi lukea lisää siitä, miten kangerrellen ja vaikeasti tämä uuspietistinen oppi kirkollisesta yhteydestä on lyönyt itsensä läpi. Edes Halle-pietismin oppi-isä Spener ei olisi yhtynyt kaikkeen, mitä pietismi on opettanut hänen jälkeensä kirkollisesta yhteydestä

 

Olemme nyt joutuneet näkemään sarjan uuspietistisiä anateemoja eli oppituomioita. Ensiksi ilmestyi Raimo Mäkelän ja Leif Nummelan allekirjoittama STI:n kannanotto Helsingin Sanomien yleisönosastossa 13.4. Tätä ovat seuranneet Mäkelän kirjoitus Elämään-lehdessä 5/2004, STI:n työntekijän Timo Eskolan kirjoitus Perusta-lehdessä 3/2004 ja OPKO:n pääsihteerin Lauri Seppäsen kannanotto Kirkko ja Kaupunki -lehdessä 2.6.

 

Mäkelä kirjoittaa Elämään-lehdessä 5/2004 otsikkona Naispappeus ja ehtoollinen. Silmiinpistävää on että Mäkelä lähtee liikkeelle pietistisistä selviöistä käsin. Mäkelä suhteellistaa vakavat ongelmat tekemällä analyysin yksilön henkilökohtaisesta vastaanotosta käsin – kokonaisvaltainen kirkollinen analyysi puuttuu täysin. Mäkelä tekee seuraavan ajatusleikin: On kaksi kirjoitettua sananselitystä, toinen on miespapin ja toinen naispapin kirjoittama. Lukija ei tiedä, kumpi on kirjoittanut kummankin selityksen. Mäkelän johtopäätös on seuraavaa: jos sisältö on oikea, se myös vaikuttaa oikein kirjoittajasta riippumatta.

 

Mikä ylipäätään on tämän esimerkin idea? Kuka kieltää, että joskus voi jotakin oikeaa tapahtua samalla, kun tehdään väärin? Millainen on tämän toteamuksen painoarvo? Mäkelä haluaa korostaa sitä, että hyvääkin tulee esiin arveluttavista kokonaisuuksista. Mäkelän mukaan julistaja voi esittää opillisia heikkouksia, joita ei voida hyväksyä, mutta tämä ei silti turhenna Jumalan todellisuuden kokemista tilanteessa. Mäkelä haluaa tehdä tästä johtopäätöksen, ettei saa torjua sitä oikeaa vajavaisessakaan kokonaisuudessa eikä siten esimerkiksi katkaista ehtoollisyhteyttä.

 

Asia on kuitenkin päinvastoin. Sen tosiseikan, että elämä on tällaista, täytyisi tehdä meidät entistä varovaisemmiksi. Eikö Kristus eritoten varoittanut meitä lampaan vaatteissa tulevista harhaopettajista? Tällaiset opettajat esittävät siis myös jotakin oikeaa. Sen, ettemme halua rakentaa kirkollista yhteyttä niiden kanssa, joilla on poikkeava oppi, ei tarvitse merkitä, että väitämme heidän toimintansa olevan vailla mitään myönteisiä vaikutuksia. Tiedämme myös, että Jumala tekee suvereenisti ihmisten keskuudessa paljon sellaista hyvää, mikä on meidän kontrollimme ulkopuolella.

 

Mäkelän kirjoituksessa on pietismin mukaisesti vedetty väärä raja ulkonaisen ja sisäisen todellisuuden välillä. Kirkko, seurakunta ja pappeus ovat Mäkelän mukaan ulkonaisia asioita, jotka eivät ole pelastuskysymyksiä. Mäkelän kirjoituksessa hämmentää, että hän toisaalta sanoo, että pappeus on raamattukysymys – toisaalta, että pappeus ei ole pelastuskysymys. Jos haluaa nähdä tässä jonkinlaista pätevää teoriaa tai johdonmukaisuutta, Mäkelän oppi kirkosta ja virasta on ymmärrettävä rakennetuksi sen mukaan, että Raamattu antaa ohjeet pappeudesta ja virasta, mutta niiden rikkominen ei periaatteessa erota pelastuksesta, koska se taas puolestaan on sisäinen asia. Ulkonaiset asiat eivät liitä pelastukseen eivätkä erota siitä. Tämä vie pietistisesti ajattelevat siihen, että he suhteellistavat sekä kysymykset, jotka liittyvät kirkon ja seurakunnan rakenteeseen, että myös kysymykset, jotka koskevat jumalanpalveluksen toimittamista ja virkaa. Nämä asiat ovat ainoastaan ympäristö, missä yksilö voi tulla uskoon, eivät sinänsä asioita, jotka ovat välittömästi ja suoraan pelastuksen kysymyksiä. Yksilön uskonakti psykologisesti määriteltynä on avainasemassa, eivät ulkonaiset, puhtaat armovälineet ja oikeat järjestykset. Oppi, erityisesti ajatus uskon ja armon suorasta välittämisestä monergistisena eli ainoastaan Jumalan vaikuttamana tapahtumana ulkonaisten armovälineitten kautta, on pahasti vaurioitunut.

 

Aivan toinen todellisuus kohtaa kuuliaista seurakuntaa, joka Raamatusta käsin etsii ja kohtaa paljaan kuuliaisuuden. Pyhä Henki sanoo saarnakiellosta ”Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä” (1. Kor 14:38)^[1], nimittäin Herran ja hänen pyhien enkeliensä edessä viimeisenä päivänä. Ketkä voivat sietää, että Herran käsky rikotaan? Ketkä pitävät tätä vain ulkonaisena asiana? Kun Jumala kerran seurakunnassaan on asettanut saarnaviran (Augsburgin tunnustuksen artikla V, jonka perusteita ovat apostolien valinta, Tiit. 1:5 ja Ap. t. 14:23), niin tämä on otettava todesta. Augsburgin tunnustus sanoo: ”Jotta saisimme tämän uskon…” Uskon saaminen ja uskoon tuleminen vaarantuvat, kun kerran Herran käsky on meillä rikottu näin räikeästi.

 

Harhoja ja kristinuskosta poikkeavia yksilöitä ja liikkeitä Mäkelä käsittelee juuri tämän pietistisen kaavan mukaan, missä ulkonaiset ja sisäiset asiat väärällä tavalla pidetään toisistaan loitolla (pelastuskysymys pidetään erillään siitä minkälaisia ratkaisuja teemme yhteisessä kirkollisessa elämässä) ja väärällä tavalla myös samaistetaan (henkilökohtainen heikkous velvoittaa sietämään tietoisia vääriä ratkaisuja kirkollisessa elämässä).

 

Mäkelä toteaa, että Antti Kylliäinen, piispa Huovisen hippakunnan pappi, ”julkisesti, määrätietoisesti ja toistuvasti opettaa paljon sellaista, mikä on kristillisen uskon perusasioiden kanssa ristiriidassa”. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon harhat ja luopumukset Herran sanasta eivät ole Mäkelälle vieraita, mutta ne eivät herätä mitään suurta reaktiota, vakavaa surua, vielä vähemmän selviä johtopäätöksiä. Ainoastaan täysin kylmästi todetaan, pelkästään sanahelinätasolla, ettemme hyväksy kirkon vääristymiä. Rikkomukset kuitataan sillä, ettemme ”itsekään ole täydellisiä” (todettu sisäinen heikkous antaa luvan tietoiselle ulkonaiselle rikkomukselle). Voimakas reaktio tulee sen sijaan, jos joku väittää piispa Huovisen menneen liian pitkälle kirkon ulkonaisessa elämässä, ja varsinkin, jos joku ilmoittaa, että kirkollisen yhteyden perusedellytykset eivät enää täyty.

 

On päästy lopulta siihen väitteeseen, joka on kirkon ja kristillisen elämän tuhoavin yksittäinen tekijä. Yleinen syntisyys antaa muka luvan sietää tottelemattomuutta ja syntiä yksityiskohdissa, varsinkin laitoskirkossa ja erilaisissa yhteisöissä. Anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen ovat Herran pyhiä asioita, eivät meidän. Siksi meillä ei ole lupaa sanoa, että pelastus ja anteeksisaaminen pysyvät, kun ihmiset tietoisesti harkiten jatkuvasti rikkovat Jumalan säätämyksiä.

 

Herra itse, toisin kuin uuspietistit, edellyttää, ettemme veljeile harhaopettajien kanssa (Room. 16:17). Hän vaatii, että kartamme harhahenkistä ihmistä ja katkaisemme kirkollisen yhteyden hänen kanssaan (2 Tess. 3:14-15 ja Tiit. 3:10). Hän kieltää meitä vastaamasta jumalanpalveluksen vuorotervehdyksessä papille, joka ei ole Kristuksen opissa (2. Joh. 10-11).