SULJETTU KOMMUUNIO^[i]

- varhaiskirkon jumalanpalveluskäytäntö

Werner Elert, professori, Saksa (1885-1954)

 

Kristillisen seurakunnan täydellinen eristäytyminen yhteiskuntaelämässä ulospäin osoittautui, niin toivottavaa kuin se sellaisen miehen kuin Hermaan mielestä olisi ollutkin, mahdottomaksi toteuttaa. Mutta yhdessä kohdassa se on taipumaton. Jumalanpalveluskokoukseen osallistumiselle asetetaan tiukat rajat. Tietenkin alkuvaiheen lähetystilanteessa apostolinen sana on tarkoitettu kaikille, jotka tahtovat kuulla sen. Mutta niin pian kuin on tapahtunut jako ”ulkopuolella oleviin” ja ”sisäpuolella oleviin”,^[ii] toisin sanoen niin pian kuin seurakunta tietää tulleensa erotetuksi ympäristöstään, siinä ryhdytään harjoittamaan jumalanpalvelustoimintaa, jossa nimenomaan sisäpuolen ja ulkopuolen välinen ero tulee kouriintuntuvalla tavalla näkyviin ja johon se sen vuoksi ei voi sallia enää jokaisen erotuksetta osallistua. Kristittyjen kohdalla, sanoo Origenes, asia on toisin kuin filosofien kohdalla. Näiden luona jokainen, joka tahtoo, voi olla läsnä ja kuunnella. Kristityt sitä vastoin tutkivat jokaisen etukäteen ja opettavat häntä privatim (yksityisesti) niin pitkään, että hän lupaamalla viettää kunniallista elämää osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, ennen kuin he sallivat hänen tulla ”kuulijaksi” kokoukseen.^[iii] Tässä on kysymys vain sanajumalanpalveluksesta, joka koostuu laulusta, Raamatun lukemisesta, saarnasta ja rukouksesta, mutta jopa tämä on, kuten nähdään, ympäröity tiukalla aidalla. Mahdollisuutta kuulla Jumalan sanaa ulkopuolisilta ei kielletä, mutta heidän täytyy ensin osoittaa, että he ovat aikeessaan vakavalla mielellä. Sanajumalanpalvelukseen liittyy joka tapauksessa toisen vuosisadan puolivälistä lähtien (Justinus) välittömästi eukaristian (ehtoollinen) vietto. Mutta ennen kuin se alkaa, ”kuulijoiden” on poistuttava kokouksesta, eikä ainoastaan heidän vaan myös katekumeenien (kasteoppilaat), jotka ovat jo varsinaisen kirkkoonliittämisopetuksen piirissä. Eukaristian aikana diakonit tai alidiakonit valvovat ovia (const. ap. VIII, 11, 11). Tertullianus ruoskii hereetikkojen päinvastaista menettelyä, jossa ei tehdä eroa katekumeenien ja uskovien välillä: ”He astuvat yhdessä sisään, kuuntelevat yhdessä, rukoilevat yhdessä; vieläpä jos pakanoita saapuu paikalle, he antavat pyhän koirille ja heittävät helmensä, jotka tosin todellisuudessa eivät helmiä ole, sikojen eteen” (de praescr. 41, 1 s.).

 

Vanhan kirkon jumalanpalveluskokous on suljettu kokous, ei julkinen. Erityisesti ehtoollisen viettoon osallistuminen rajoittuu mitä tiukimmin pyhiin. Miksi? Syyksi on väitetty ”salassapitovelvollisuutta”, so. ”vihityille” asetettua velvollisuutta pitää ”vihkimättömiltä” salassa jumalanpalvelukseen liittyvät menot. Mallina olisivat tällöin olleet pakanalliset mysteerit (salainen jumalanpalvelus), joissa tämä velvollisuus oli yleinen sääntö. Vertailu näihin todella löytyykin jo Tertullianukselta (apol. 7, 6 s.). Neljännellä vuosisadalla kasteesta ja ehtoollisesta puhutaan yleisesti pakanallisten mysteerien kielellä ja sen mukaisesti vaaditaan myös salassapitoa. Mutta jos tällä tahdotaan perustella vanhan kirkon ”suljettu kommuunio”, toisin sanoen osallistumisen rajoittaminen seurakunnan täysivaltaisiin jäseniin, kyseessä on erehdys.

 

Mainitussa kohdassa Tertullianus torjuu ne yleisesti tunnetut parjaukset, että kristityt harjoittavat rikollisia salamenoja. Jos ne pitäisivät paikkansa, hän arvelee, niiden täytyisi olla ilmiannettuja. Mutta kuka olisi ne ilmiantanut? Eivät varmastikaan ainakaan syylliset (siis kristityt), sillä vaikka ”kaikissa mysteereissä”, joista mainitaan esimerkkeinä Samothraken ja Eleusiin mysteerit, vaaditaan fides silentii (= asioista vaikeneminen), niin kaiketi näin täytyisi olla nimenomaan silloin, jos ne olisivat – kuten kristittyjen kohdalla väitetään olevan – ristiriidassa valtion lain kanssa. Ulkopuolella olevat (extranei) eivät voisi ilmiantaa yhtään mitään, koska totta kai heidät pidettäisiin erillään myös (vastustajien arvelemista) hurskaista jumalanpalvelusmenoista (piae initiationes), siis pakanallisista, eivätkä he sen vuoksi voisi todistaa mitään. On selvää, että Tertullianus ottaa pakanalliset mysteerit esiin vain vertailun vuoksi, kumotakseen oikeudenkäynnin tuntevana reetorina (puhuja) syyllisyyden todistajien uskottavuuden. Kristitytkin pitävät kyllä ulkopuolella olevat (extranei) erillään mysteereistään, mutta sanallakaan ei viitata siihen, että perustelu olisi sama kuin pakanallisissa mysteereissä. Kun Tertullianus luvun alussa kysyy vastustajilta syyttäen, miksei kristittyjen suljettujen kokousten oletetuista rikoksista sitten suoriteta oikeudellista tutkimusta, niin tähän sisältyy jopa tarjous antaa täydellinen selvitys kristittyjen ”salamenoista”.^[iv]

 

Sivumennen sanoen Tertullianukselta jäi tavanomaisessa dialektisessa innossaan huomaamatta, että ”vihittyjen” ja ulkopuolella olevien (extranei) lisäksi on olemassa kolmaskin kategoria: uskosta luopuneet. Näitä on jo Bitynian maaherra Pliniuksen aikana melkoinen määrä. Heidän kristillisestä kultista antamansa tiedot eivät ole ainoastaan riittäviä antamaan maaherralle oikeaa kuvaa asiasta, vaan, kuten meidän täytyy päätellä, myös täysin paikkansa pitäviä. Ja loppujen lopuksi sen, joka tahtoi perehtyä kristillisiin ”mysteereihin”, tarvitsi vain lukea Justinus Marttyyrin Apologia, joka ei ollut mikään salainen kirjoitus vaan osoitettu ”keisari Antoninus Piukselle, –  – pyhälle senaatille ja koko Rooman kansalle” puoli vuosisataa ennen Tertullianusta. Siinä kerrotaan kaste- ja ehtoollisriiteistä kaikkia liturgisia yksityiskohtia myöten niin avoimesti ja niin perusteellisesti, että tämä esitys on vielä nykyisinkin paras lähteemme koko tuolta aikakaudelta. Salassapitovelvollisuus ei siis toisella vuosisadalla tule vielä kyseeseen, ja pitäisi vihdoinkin lakata asettamasta vanhan kirkon ”suljettu kommuunio” syysuhteeseen sen kanssa. 

 

On olemassa varmat todisteet siitä, että apostolisen ajan lopussa osallistumiselle asetetaan tiukat rajat, ja se, oliko asia koskaan muulloinkaan toisin, täytyisi ensin todistaa. Syy siihen ei ole salassa pitäminen vaan epäpyhien pitäminen erossa pyhästä vanhatestamentillisen pyhyyskäsityksen mukaisesti. ”Teidän eukaristiastanne älköön syökö älköönkä juoko kukaan muu”, sanotaan Didakhessa, ”kuin Herran nimeen kastetut, sillä myös tässä on voimassa Herran sana: älkää antako pyhää koirille!” (9, 5; vrt. 10, 6). Olemme aikaisemmin nähneet, miten tämä Didakhen sana saa kaiun myöhempien liturgioiden lausekkeessa ”pyhä pyhille!” Koska vain kastetut hyväksytään, heitä selvästikin pidetään niinä pyhinä, joille pyhä on varattu. Tämä vastaa alkukristillistä kastekäsitystä.^[v] Kristus pyhitti seurakuntansa (ecclesia) puhdistamalla sen, vedellä pesten, sanan kautta (Ef. 5:26). Tähän liittyy Paavalin varoitus, kun hän kiinnittää huomiota ”kelvottoman” syömisen ja juomisen vaarallisuuteen ja velvoittaa sen vuoksi jokaisen osanottajan koettelemaan itseään ankarasti (1. Kor. 11:27 ss.). Jo tästäkään syystä jokaista uteliasta ei voitaisi hyväksyä erotuksetta, sillä luonnollisesti myös koko seurakunta on vastuussa siitä, ettei kukaan niin sanoakseni juokse sokeasti kadotukseen. Perusehto on sen vuoksi kasteen saaminen, koska kastetta edeltää elämäntavan ja vilpittömyyden tutkiminen kuten myös opetus ja tunnustus. Kaste itse kuitenkin on sikäli edellytys, että, kuten sanottu, vain pyhien tulee vastaanottaa pyhä.^[vi]

 

Kaste on tosin perusluonteinen ja syvällisesti vaikuttava tapahtuma, joka tekee vanhasta ihmisestä uuden, ja on näin nähtynä yksilökohtainen tapahtuma, mutta sen tarkoitus ei kuitenkaan ole privatisoida ihmistä. Kasteessa meidät liitetään Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, mutta siten meidät myös vapautetaan universaalien valtojen, ennen kaikkea lain, valtapiiristä ja siirretään Kristuksen herruuden piiriin.^[vii] Näitä ajatuksia Kyrillos Jerusalemilainen kehittelee vastakastetuille pitämissään katekeeseissa (opetuspuhe), ja hän perustelee tällöin kasteessa tapahtuneen abrenuntiaation (irtisanoutuminen) perkeleestä kuten myös kastettujen koinoonian (yhteys) Kristuksen kärsimyksellä ja kuolemalla.^[viii] Mutta Paavali ilmaisee kasteessa syntyneen suhteen Kristukseen myös niin, että meidät kaikki kastetaan yhdessä Hengessä Yhdeksi ruumiiksi, ja johtaa siitä myös Kristuksen ruumiin jäsenten keskinäisen orgaanisen suhteen (1. Kor. 12:12 ss.). Kasteessa meistä ei tule ainoastaan pyhiä vaan myös, koska kaikki kristityt ovat osallisia samasta poikana olemisesta ja koska Kristus on ”esikoinen monien veljien joukossa” (Room. 8:29), ”pyhiä veljiä” (Hebr. 3:1). Sekä seurakunnan yhteinen eetos (moraalinen katsomustapa), joka erottaa sen epäpyhästä ympäristöstä, että erityisesti myös sen veljeys perustuu siihen, että sen koinoonia on kasteyhteyttä.

 

Kastekoinoonia on tietenkin yhteydessä ehtoolliskoinooniaan. Koinoonian käsite, siten kuin Paavali sitä 1. Kor. 10:16:ssa käyttää, sulkee sisäänsä myös osallistujien keskinäisen yhteyden. Kuten tässä osallistujia ei liitä yhteen heidän yhteinen toimintansa vaan yhteinen osallisuus Kristuksen ruumiiseen, niin myös kastekoinoonia perustuu siihen, että kastetut on ”kastettu Kristuksen ruumiiseen”. Kristuksen ruumis on olemassa ennen kastekoinooniaa ja ehtoolliskoinooniaa. Sitä ei kummassakaan tapauksessa konstituoi inhimillinen toiminta, vaan kumpikin on riippuvainen siitä ja sen vuoksi myös sen rajaama. Ilman kastetta ei voi olla Kristuksen ruumiin jäsen eikä niin ollen myöskään osallistua ehtoolliselle. Vanhan kirkon ehtoollisen vietto on sen vuoksi oikeutetusti ainakin siinä suhteessa ”suljettu kommuunio”, ettei se salli kastamattomien osallistua siihen. Kirkollinen yhteys on yhtä hyvin ehtoollisyhteyttä kuin kasteyhteyttä, ja kummassakin suhteessa se on eksklusiivinen.

 

Nämä kaksi eivät kuitenkaan ole sama asia. Kasteen välityksellä syntyneestä kirkollisesta yhteydestä tuli vanhalle kirkolle ongelma, kun sen täytyi päättää, voidaanko hereetikoilta tai skismaatikoilta saatua kastetta pitää katoliseen kirkkoon siirryttäessä pätevänä. Vaikeiden sisäisten kiistojen jälkeen se vastasi tähän kysymykseen myöntävästi. Arles’n synodi v. 314 vaatii vastoin Afrikan kirkon siihenastista käytäntöä ensin vain kysymään, onko siirtyjä saanut trinitaarisen kasteen (kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen), ja määrää, että myönteisessä tapauksessa kirkkoon liittäminen tapahtuu pelkällä kätten päällepanemisella (can. 8). Vastaavasti Nikean yleinen synodi v. 325 määrää kastamaan uudelleen vain siirryttäessä pauliniaanien, ortodoksisen kolminaisuusopin kieltäjäksi katsotun Paavali Samosatalaisen  kannattajien, joukosta (can. 19). Siten trinitaarisesti kastavilla hereetikoilla, vaikka heidän muuten katsotaan olevan kirkon ulkopuolella, myönnetään epäsuorasti sittenkin olevan jokin yhteys siihen, sillä muussa tapauksessa he eivät myöskään voisi antamallaan kasteella inkorporoida (liittää jäseneksi) ketään Kristuksen kirkkoon. Augustinus koetti myöhemmin sovittaa tämän ristiriidan siten, että hän selitti kerettiläiskasteen olevan tosin pätevä mutta vaikuttamaton. Kastava hereetikko ei hänen mukaansa voi antaa Pyhää Henkeä, koska hänellä itsellään ei ole häntä. Todistus siitä, ettei hänellä ole häntä, on Augustinuksen mukaan se, että häneltä puuttuu rakkaus, jonka, jos se hänellä olisi, täytyisi johtaa hänet katoliseen kirkkoon. Tällä perusteella tulee vakituiseksi käytännöksi, että hereetikkojen tai skismaatikkojen kastamat otetaan katoliseen kirkkoon kätten päällepanemisella, joka välittää Pyhän Hengen. 

 

Jätämme tämän perustelun nyt sikseen. Tässä yhteydessä on tärkeää vain vertailu hereetikkojen ja skismaatikkojen suhteen harjoitettuun ehtoolliskäytäntöön. Myös tästä kirkon täytyi tehdä ratkaisuja, mutta ongelma on tässä alun alkaen kokonaan toinen. Pätevä kaste voidaan antaa vain kerran, ehtoolliselle osallistuminen sitä vastoin on toistuvaa. Hereetikkojen kasteesta täytyi ratkaista vain, onko se pätevä vai ei. Tämä kysymys voitiin tietysti esittää myös heidän eukaristiansa suhteen. Augustinus esittää sen heidän sakramenteistaan ylipäätään, ja silloin siihen voidaan myös vastata samoin kuin heidän kasteensa pätevyyttä koskevaan kysymykseen. Mutta ehtoolliskäytännön kohdallahan kysymys ei ole siitä, onko muiden ehtoollinen pätevä vaan voidaanko muut, hereetikot tai skismaatikot, hyväksyä katoliselle ehtoolliselle. Muiden, katolisella taholla hereettisiksi tai skismaattisiksi katsottujen kirkkojen kohdalla tilanne on, kuten tulemme näkemään, aivan sama. Tässä ei ole kysymys sakramentin pätevyydestä, jonka jokainen kirkko tietenkin omalla sakramentillaan katsoo olevan, vaan sen integriteetistä.

 

Tämä kysymys on nimenomaan sen vuoksi polttava, että vanhassa kirkossa ehtoollinen ymmärretään vielä koinooniaksi. Sopiiko Kristuksen ruumiin koinoonian kanssa yhteen se, että kristityt, jotka eivät ole keskenään yksimielisiä, viettävät kommuuniota yhdessä? Saadessamme ehtoollisessa metalepsiksen (osallisuus) Kristuksen ruumiiseen meistä tulee, kuten Kyrillos Jerusalemilainen sanoo, Kristuksen kanssa yksi ruumis (syssoomoi), ja Kyrillos Aleksandrialainen vetää tästä sen oikean johtopäätöksen, että silloin meistä tulee ”Kristuksessa” myös keskenämme yksi ruumis. Osanottajista tulee ”Yksi ruumis ja Yksi henki”. Sen vuoksi heidän välillään ei saa olla mitään erottavaa, sillä muussa tapauksessa sen, mikä heitä erottaa, täytyisi loukata myös koinoonian integriteettiä (eheyttä) ja siten myös Kristuksen ruumiin ykseyttä. Välirikon vaara on kuitenkin aina olemassa, myös kastettujen välillä. Vaikka siis kaste on eukaristiaan osallistumisen ehto, niin se ei merkitse vielä sitä, että kaikki kastetut voisivat erotuksetta viettää kommuuniota toistensa kanssa. 

 

Välirikko voi olla laadultaan hyvin monenlaista. Heresian ollessa kyseessä se koskee tunnustusta, ja silloin eukaristiseen yhteyteen suostuminen tai siitä kieltäytyminen on aina myös koko seurakunnan tunnustustoimi. Kysymys voi olla kuitenkin myös vain henkilökohtaisista riidoista. Ne loukkaisivat yhtä lailla koinoonian integriteettiä. Sen vuoksi vanhan kirkon järjestykset velvoittavat kaikkia osanottajia sopimaan ne ennen Herran aterialle osallistumista. Niin tekee jo Didakhe (14, 2). Tämä kohta muistuttaa jo suuresti myöhemmin tässä yhteydessä säännönmukaisesti siteerattua Vuorisaarnan sanaa, joka vaatii sopimaan ennen uhrilahjan uhraamista (Matt. 5:23 s.). Didascalia katsoo uhrattujen lahjojen tarkoittavan rukousta ja eukaristiaa (II, 53, 4 Funk). Se määrää, että ennen seurakunnan rukousta diakoni kysyy kovalla äänellä, onko jollakulla jotakin veljeään vastaan. Jos on, piispan tulee rakentaa rauha riitelijöiden välille (54, 1). Konstituutioiden (varhaiskirkollinen säädöskokoelma) toimittaja on jättänyt vastaavasta kohdasta tämän viimeksi mainitun määräyksen pois, oletettavasti siitä syystä, että sovinnon tekeminen, varsinkin kun piispan täytyi ensin ryhtyä asiassa toimiin, olisi keskeyttänyt jumalanpalveluksen liian pitkäksi aikaa. Saattoihan riitatapauksia olla useampiakin. Kyrillos Jerusalemilainen siteeraa edellä mainittua Vuorisaarnan kohtaa perustellakseen sillä rauhan suunantoa. Tämä on hänen mukaansa merkki siitä, että sielut ovat liittyneet toisiinsa ja panneet pois kaiken kaunan (cat. myst. V, 3). Rauhan suunannolla^[ix] on kiinteä paikka liturgiassa, joko eukaristisen osan alussa tai myöhemmin, aina kuitenkin katekumeenien pois lähettämisen jälkeen ja ennen varsinaista kommuuniota. Ns. egyptiläisen kirkkojärjestyksen mukaan katekumeenit eivät vielä saa antaa sitä, ”koska heidän suunantonsa ei olisi vielä puhdas”.^[x] Se on kristittyjen veljien rauhan suunanto (1. Tess. 5:26), kuitenkin niiden ”pyhien” veljien, joista tulee pyhiä ensin kasteessa.

 

Ehtoollista edeltävällä sovinnontekovelvollisuudella ja rauhan suunannolla tahdotaan estää ihmisten eripuraisuutta tuhoamasta Kristuksen ruumiin ykseyttä. Jos sovintoa ei saada ensin aikaan, ei tule myöskään osallistua kommuunioon. On selvää, että viime kädessä tässä vedotaan jokaisen osanottajan omaantuntoon, koska sydämessä olevaa kaunaa ja vihamielisyyttä muut eivät kykene havaitsemaan. Jos toimitaan vastoin omaatuntoa, niin käy toteen se, mitä apostoli on sanonut ”kelvottomasta” syömisestä ja juomisesta.^[xi] Mutta ei sen vuoksi kuitenkaan saa väheksyä sitä, että jokaisen ehtoollisen vieton yhteydessä vanhat liturgiat kehottavat täyttämään veljeyden velvollisuuden. Liturginen rauhan suunanto ei ole schilleriläinen ”suudelma koko maailmalle!” vaan kristillisen veljeyden todistus. Se on konkreettinen todistus siitä, että juuri se paikallisseurakunta, joiden jäsenten välillä se on käytössä, tahtoo olla kristillinen veljeys. Sen paikka kuitenkin juuri ehtoollisen vieton yhteydessä muistuttaa siitä, että myös kirkollisen yhteyden veljellinen puoli ilmenee puhtaimmin ehtoollisyhteydessä.

 

Werner Elert: Abendmahl und Kirchengemeinschaft in der alten Kirche hauptsächlich des Ostens. Suomennos: Hannu Lehtonen, suomennoksen tarkistus: Vesa Laurio. Kreikan sanat translitteroitu.