Kristillisen uskomme pääkohta,
oppi syntisen vanhurskauttamisesta näyttää olevan jälleen huomion kohteena
kansankirkossa. Mannermaan Luther-tulkinnan lanseeraamisen ja Rooman kirkon
kanssa solmitun Yhteisen julistuksen hyväksymisen jälkeen ollaan ikään kuin
siirrytty vaiheeseen, jossa ns. konservatiivien piirissä vielä olevat
epäröitsijät pitäisi saada vakuuttuneiksi kansankirkon valitsemasta tiestä.
Raamattuopiston
teologipäivillä piispa Huovinen sai vielä vastailla kiusallisiin
yleisökysymyksiin koskien Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista ja
suhdettaan Rooman paaviin. Piispa ei voinut olla paljastamasta, mistä hän
odotti apua oikeuttamaan tehtyjä opillisia ratkaisuja. Jos joku luulee, että
piispa perustelisi toimintaa Jumalan sanalla tai edes yrittäisi sitä, hän
valitettavasti erehtyy. Piispa odotti, että teologisesta tiedekunnasta
tuotettava Olli-Pekka Vainion väitöstutkimus valmistuisi! – Se on nyt
valmistunut. Jumalan sanaan ankkuroituneen luterilaisen vanhurskauttamisopin
vastustajat taitavat olla innoissaan ikään kuin aikomuksena olisi iskeä
lopullinen kuolinisku sille.
Luterilaisen kristityn
ei tarvitse lukea koko teosta tehdäkseen tarpeelliset havainnot. Jo
tutkimustiivistelmään tutustuminen selvittää riittävästi, mistä on kysymys. Se
on paljastava esimerkki Jumalan sanasta luopuneesta nykyteologiasta, jonka
lähestymistavat ja kysymyksenasettelut ovat vieraita Kristuksen Kirkolle.
Uskovan kannalta on sinänsä yhdentekevää, mitä tämä tai tuo teologi on aikojen
saatossa mahdollisesti sanonut tai jättänyt sanomatta, saati, miten näitä
sanomisia tai sanomatta jättämisiä nyt tulkitaan, väännellään ja käännellään,
ellei se perustu Raamattuun. Olennaista on se, mitä Jumalan sana sanoo: sillä,
ja vain sillä, on uskon kannalta viimekädessä merkitystä!
Kristuksen Kirkko ei perusta
oppia ja opetustaan tulkintoihin teologien käsityksistä, kuten harhaantuneessa
nykyteologiassa saatetaan tehdä. Se ei myöskään kehittele oppia, toisin kuin
nykyteologiassa ilmeisesti kuvitellaan, vaan tunnustaa sitä oppia, jonka Jumala
on Raamatussa ilmoittanut. Näin ovat syntyneet myös Yksimielisyyden kirjaan
(1580) kootut luterilaiset tunnustuskirjat, joista varhaisimmat ovat kolme ns.
vanhan kirkon oppitunnustusta. Tunnustusten arvo ei ole siinä, että ne ovat
lähtöisin joidenkin teologien kynästä, vaan yksinomaan siinä, että ne
kulloinkin ilmaisevat, ei enempää eikä vähempää kuin Raamatun muuttumattoman
opin. Tästä seuraa, että tunnustuskirjoja ohjaava normi on Raamattu eivätkä
suinkaan esim. Yksimielisyyden ohjeen laatijoiden yksityiset kirjoitukset.
Yritykset perustella kuviteltuja eroja eri tunnustuskirjojen välillä
spekuloimalla niiden kirjoittajien käsitysten mahdollisilla vaihteluilla ovat
näin ollen jo lähtökohdiltaan virheellisiä. (Vrt. Augsburgin tunnustuksen
puolustus XXIV, 94-95, TK 1948, s. 223.)
Jumalan sanasta
irtaantuneelle nykyteologialle on ominaista tarkastella oppia ikään kuin se
olisi vain inhimillinen teoria, joka kehittyy ja jota voi kehitellä. Ajatus
kristillisen opin evoluutiosta on kuitenkin vieras tunnustuksensa mukaiselle luterilaisuudelle.
Helposti unohdetaan, että luterilaisilla uskonpuhdistajilla, myös
Yksimielisyyden ohjeen laatijoilla oli aivan toinen suhtautumistapa Raamattuun
ja jumaluusoppiin kuin useimmilla nykyteologeilla (FC, Epit., Supistelma,
sääntö ja ohje, 1-3, 7-8, TK 1948, s. 415, 416). Oppi on joko oikea, koska se
on Raamatusta, tai se ei ole sitä. Jumalan sanalle uskollisen kirkon oppi ei
siten ole kehityksen tai teologisten tulkintaratkaisujen tulosta, vaan se,
minkä Jumala on sanassaan ilmoittanut meidän uskottavaksemme (vrt.
Schmalkaldenin uskonkohdat, 2.osa, 2. uskonkohta, 13-15, TK 1948, s. 249.)
Vanhurskauttamisopissa
on, kuten tunnettua, kyse siitä, kuinka ihminen tulee Jumalan edessä
otolliseksi. Mikä merkitys henkilökohtaisessa uskonelämässä silloin on
teologien käsityksiä koskevilla tulkinnoilla sinänsä? Kuinka kukaan voi
perustaa iankaikkista autuuttaan, pelastustaan vain inhimillisten
mielipiteiden, saati niitä koskevien olettamusten varaan? Eikö hänen olisi
oltava vakuuttunut, että se, mitä hän uskoo, on varmasti totta ja siis
uskomisen arvoista? Surkuteltava on se, joka jättää iankaikkisen kohtalonsa
vaihtuvien ja haihtuvien ihmismielipiteiden varaan. Joka sydämessään nimittäin
erehtyy tässä opinkohdassa joutuu kadotukseen. Perimmältään ainoa lähde, mistä
ihminen voi saada oikean pelastusvarmuuden on Jumalan sana, Raamattu, ja siinä
ilmoitettu evankeliumi.
Raamattu ei opeta, että
ihmisessä ensin tapahtuisi tai täytyisi tapahtua jokin uudistus tai muutos
ennen kuin hän olisi otollinen Jumalalle ikään kuin Jumala vasta sen
perusteella tai jälkeen lukisi ja julistaisi hänet vanhurskaaksi. Evankeliumin
ydin on siinä, mitä Jumalan Poika, Jeesus Kristus jo on tehnyt sovitustyössään
meidän edestämme. ”Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu
meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä
rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut” (Jes. 53:5). ”Jumala
oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän
rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan” (2. Kor. 5:19).
Niinpä Kristus on
vanhurskauttavan uskon kohde Isälle sijassamme osoittamansa kuuliaisuuden
tähden, ei jumalallisen olemuksensa takia sinänsä tai uskovissa läsnäolonsa
perusteella (FC, SD III, 56, TK 1948, s. 494). ”Hän nöyryytti itsensä ja oli
kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti” (Fil. 2:8).
Kristuksen kuuliaisuus on edellytys vanhurskauttamisellemme eli peruste sille,
että saamme Jumalalta synnit anteeksi, ei siis se, että Kristus asuu jo
uskoviksi tulleissa. Juuri Kristuksen ansion perusteellahan Jumala julistuttaa
jumalattomille evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta vapaana lahjana ja
lukee vanhurskaaksi sen, joka uskoo (FC, SD III, 30, TK 1948, s. 489). ”Menkää
kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja
kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen”
(Mark. 16:15-16). ”Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa
jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4:5).
Usko on ainoastaan väline, jolla turvaudutaan evankeliumin armolupaukseen (vrt.
FC, SD III, 9-10, TK 1948, s. 485; FC, SD III, 38, TK 1948, s. 490). ”Armosta
te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta” (Ef. 2:8).
Uudistus, Kristuksen ja
Kolmiyhteisen Jumalan asuminen uskovissa ovat vanhurskauttamisen looginen mutta
välitön seuraus – ei osa sitä saati edellytys tai peruste sille – ja ne on
sellaisena pidettävä, jos evankeliumi aiotaan säilyttää puhtaana (FC, SD III,
54, TK 1948, s. 493; FC, SD III, 59, 63, TK 1948, s. 494-495). Tästä ei
asiallisesti vallitse mitään erimielisyyttä tai ristiriitaa Lutherin ja eri
tunnustuskirjojen välillä.
Petteri Hiienkoski
Helsinki