JUMALAN SANA ON ELÄVÄ JA VOIMALLINEN

Roger Petterson, TM, Larsmo

Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili (Hebr. 4:12,13).

Heprealaiskirjeestä kokonaisuutena

Päivän saarnateksti on osa suurempaa kokonaisuutta. Heprealaiskirjeen kirjoittajalla oli suuri hätä kirjeen lukijoiden puolesta, sillä vaikutti siltä, kuin he olisivat olleet kääntymässä kristinuskosta takaisin juutalaisuuteen. Kirje on kehottava ja kirjoittaja pyytää hellittämättä lukijoitaan pitämään kiinni tunnustuksesta. Kirjeen kirjoittajalla on todellinen hätä lukijoidensa puolesta, hän pelkää juutalaisuuteen paluun johtavan ikuiseen kadotukseen, sillä juutalaisuuteen palaava ”tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä!” (10:29)

Heprealaiskirjeen ominaispiirre on uuden liiton vertaaminen vanhaan liittoon ja uuden liiton esittäminen ylivoimaisena voittajana. Jeesus Kristus esitellään kaikkia muita, niin profeettoja, enkeleitä, kuin Moosesta ja Aaronia suurempana. Uuden liiton pappeus on täydellinen pappeus, myös liitto, kaikkeinpyhin ja uhri ovat uudessa liitossa täydellisiä. Kirjeestä käy myös ilmi, että elämä Kristuksessa, uusi elämä, on parempi kuin elämä lain alla (Siion Siinain sijaan).

Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei kuitenkaan tyydy toteamaan tosiasioita. Hän tekee myös johtopäätöksiä ja kehottaa lukijoitaan tekemään samoin. Kehotusmuodot esiintyvät tekstissä tiheään. Kirjoittaja antaa rakentavia kehotuksia, jotka pätevät meidänkin aikanamme. Hän varoittaa meitä eksymästä siitä, minkä olemme kuulleet ja oppineet, ettemme paaduttaisi sydämiämme, ettemme pitäisi halpana Herran kuritusta ja ettemme jäisi paitsi Jumalan armosta. Kirjoittaja kehottaa meitä myös käymään armon istuimen eteen ja pitämään kiinni oikeasta hengellisestä jumalanpalveluksesta.

On selvää, että tämä 2000 vuotta vanha kirje on ajankohtainen myös meidän aikanamme. Tänäänkin on silmien aika avautua Kristuksen täydelliselle työlle, ettemme olisi kaikenlaisten opintuulten heiteltävissä. ”Sen tähden tulee meidän sitä tarkemmin ottaa vaari siitä, mitä olemme kuulleet, ettemme vain kulkeutuisi sen ohitse” (2:1).

Meidän aikanamme, kun kirkkomme luopumus leviää ja Raamatun totuuksista heitetään yksi toisensa jälkeen romukoppaan, soi heprealaiskirjeen sanoma yhä voimakkaammin: ”Pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen” (10:23). Toivon tunnustuksesta kiinni pitäminen tarkoittaa paitsi luterilaisessa opissa ja oikeassa tunnustuksessa pysymistä myös harhaopeista kieltäytymistä: ”Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä” (13:7-9).

Kun vaikeudet kohtaavat ja luopumus ympärillä kiihtyy, on Jumalan kansalla vaarana joutua epätoivoon. Silloin asiat on osattava panna tärkeysjärjestykseen. Ei pidä niinkään keskittyä kauhistelemaan luopumuksen etenemistä, vaan kiinnittää katse aarteista kalleimpaan, armosta omistettuun, eli Jeesukseen Kristukseen. Nykyajan kristityille tämän tosiasian muistaminen on ensiarvoisen tärkeää: meidän ei tarvitse pelätä eikä hävetä, sillä meillä on valtava aarre, joka pysyy eikä katoa. Meitä kehotetaan: ”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri” (10:35).

Suurennuslasissa heprealaiskirjeen luvut 3 ja 4

Kolmannen luvun alusta luemme, että Kristus on Moosesta suurempi samalla tavoin kuin rakentajan kunnia on hänen rakentamansa talon kunniaa suurempi. Mooses oli Jumalan huoneen palvelija. Mooseksen sisarukset Aaron ja Mirjam nousivat veljeään vastaan autiomaassa ja sanoivat: ”Ainoastaan Mooseksen kauttako Herra puhuu? Eikö hän puhu myös meidän kauttamme?” Jumala kuuli tämän, kokosi sisarukset ilmestysmajaan ja sanoi Aaronille ja Mirjamille: ”Kuulkaa minun sanani. Jos keskuudessanne on profeetta, niin minä ilmestyn hänelle näyssä, puhun hänen kanssaan unessa. Niin ei ole minun palvelijani Mooses, hän on uskollinen koko minun talossani; hänen kanssaan minä puhun suusta suuhun, avoimesti enkä peitetyin sanoin, ja hän saa katsella HERRAN muotoa. Miksi ette siis peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?” (4. Moos. 12:5-8) Mirjam sairastui spitaaliin uppiniskaisuutensa seurauksena. Aaronin ja Mirjamin, ja myöhemmin koko Israelin kansan, nouseminen Moosesta vastaan oli jo kyllin paha teko. Kuinka paljon pahempi onkaan nousta vastustamaan Jeesusta Kristusta!

”Sen tähden, niin kuin Pyhä Henki sanoo: ’Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niin kuin teitte katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa, jossa teidän isänne minua kiusasivat ja koettelivat, vaikka olivat nähneet minun tekojani neljäkymmentä vuotta; sen tähden minä vihastuin tähän sukupolveen ja sanoin: Aina he eksyvät sydämessään; mutta he eivät oppineet tuntemaan minun teitäni; ja niin minä vihassani vannoin: He eivät koskaan pääse minun lepooni’” (3:7-11).

Psalmista 95 poimittu lainaus päättyy sanoihin: ”ja niin minä vihassani vannoin: He eivät koskaan pääse minun lepooni.”

Rakkaat ystävät, tässä on kyse iankaikkisesta autuudesta. Siksi emme saa luopua elävästä Jumalasta, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme niin, ettei kukaan paadu ja anna synnin vallan pettää itseään. Synnillä on valta pettää ja siksi meidän kristittyjen on pysyttävä lujina. Raamattu sanoo: ”Sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, loppuun asti” (3:14).

Kirjeen kirjoittaja kehottaa toistamiseen: ”Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne” (3:15). Hän lähtee selvittämään sanomaansa kysymyksin. Nämä ovat Israelin kansalle erämaavaelluksen aikana esitettyjä kysymyksiä, jotka nyt suunnataan kirjeen vastaanottajille eli myös meille tänään. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, ja siksi pysähdymme hetkeksi niiden ääreen.

Ketkä sitten, vaikka kuulivat, katkeroittivat hänet? Eivätkö kaikki, jotka olivat Mooseksen johdolla lähteneet Egyptistä? (3:16)

Mikä sitten herätti Jumalan katkeruuden? Ainakin israelilaiset valittivat ruuasta: he olivat tyytymättömiä taivaan mannaan. He halusivat eksoottisempia ruokalajeja; he kaipasivat Egyptin lihapatojen ääreen (4. Moos. 11). Sama ilmiö on nähtävillä meidänkin aikanamme. Puhdas ja selkeä Jumalan Sana ei enää kelpaa kansalle ravinnoksi. Halutaan jotakin mehevämpää, jotakin, joka muistuttaa maailman ruokalajeja. Jumalan Sanaa maustetaan ties millä. Eikä keskeisintä olekaan enää Sana, vaan yhteys ja viihtyminen. Tähän on tultu meidänkin maassamme ja kirkossamme, ikävä kyllä. Tästä Jumalan katkeruus herää.

Mutta keihin hän oli vihastunut neljäkymmentä vuotta? Eikö niihin, jotka olivat syntiä tehneet, joiden ruumiit kaatuivat erämaahan? (3:17)

Mikä siis herätti Jumalan vihan? Ainakin kultainen vasikka (2. Moos. 32). Näin äskettäin elokuvan, jossa kerrottiin ajasta Aabrahamista lähtien Kanaaniin saapumiseen saakka (In the beginning). Mooseksen kirjoista voimme lukea, kuinka kansan miehet sanoivat Aaronille haluavansa tehdä epäjumalankuvan, koska he eivät tienneet, mitä Moosekselle oli tapahtunut. Aaron antoi heille käskyn kerätä kultaa epäjumalanpatsasta varten. Elokuvassa oli kohtaus, jota Raamatusta ei löydy. Kohtauksessa Joosua tulee Aaronin puheille, jolloin Aaron myöntää toimenpiteen olevan väärin. Elokuvassa Aaron sanoo antaneensa käskyn kerätä kultaa voittaakseen aikaa: hän ei uskonut, että kansa olisi ollut valmis luopumaan koruistaan, jolloin Mooses olisi ehtinyt palata rauhoittamaan tilanteen.

Sekä Raamatun lukijalle että elokuvaa katsovalle on selvää, että kansa luopui koruistaan mielellään. Uskon sen liittyvän ihmisen syntiin langenneeseen luontoon, että olemme niin kapinoivia Jumalaa vastaan. Jumalalle uhraaminen kyllä tuntuu rankalta, mutta muutaman satasen hulauttaminen huvituksiin ja epäjumalankuviin ei tunnu juuri missään. Aaron ja valtaosa Israelin asukkaista lankesi syntiin, ja Jumala rankaisi heitä miekallaan niin, että noin kolme tuhatta miestä kuoli yhtenä päivänä.

Syy siihen, että kaikki Joosuaa ja Kaalebia lukuun ottamatta jäivät makaamaan kuolleina autiomaahan, ei ollut itse epäjumalanpatsas, vaan kansan kapina. Israelin kansa ei tahtonut nousta sotimaan luvatun maan miehittäjiä vastaan. Joosua ja Kaaleb edustivat häviävän pientä vähemmistöä, mutta he kehottivat kansaa rohkaistumaan: ”Jos HERRA on meille suosiollinen, hän vie meidät siihen maahan ja antaa sen meille” (4. Moos. 14:8)

”Ja keille hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepoonsa? Eikö tottelemattomille?” (3:18)

Mitä he, joille Jumala vannoi valansa, sitten tekivät? Kansa asettui vastustamaan Jumalan tahtoa, jonka yksi seuraus oli neljänkymmenen vuoden erämaavaellus. Toinen seuraus oli vielä pahempi: luvatun maan menetys. ”Tähän erämaahan kaatuvat teidän ruumiinne, teidän kaikkien, jotka olette katselmuksessa olleet, niin monta kuin teitä on kaksikymmenvuotisia ja sitä vanhempia, jotka olette napisseet minua vastaan” (4. Moos. 14:29).

Tällä on vastaavuutensa meidän aikanamme. Jumala oli luvannut olla kansansa kanssa, hän oli luvannut sotia heidän puolestaan. Jumalan kansalla ei ole oikeutta sanoa: ”Me tyydymme elämään erämaassa”, sillä Jumalan kansalle kuluu valittu maa. Mutta Kanaanin maa ei ollut se luvattu maa, jossa Jumalan kansa pääsee lepoon. Heprealaiskirjeen kirjoittajakin vahvistaa tämän kehotettuaan kolmannen kerran: ”Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne”(4:7). ”Sillä jos Joosua olisi saattanut heidät lepoon, ei hän puhuisi toisesta, sen jälkeisestä päivästä. Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva” (4:8,9).

Jumalan Sana on elävä ja voimallinen

Heprealaiskirjeen kirjoittaja on antanut Kirjoitusten puhua. Hän on osoittanut lukijoilleen, kuinka tärkeää on ottaa Sana vastaan uskossa. Kansa ei päässyt luvattuun maahan epäuskonsa vuoksi; he eivät uskoneet Jumalan lupauksiin. Mutta me saamme uskoa Jumalan lupauksiin, saamme uskoa, että sapatinlepo on tuleva. Tämän lupauksen vastaanottamisen seuraus on selvä: ”Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä” (4:11).

Jos Jumala kerran rankaisi niitä, jotka eivät halunneet taistella päästäkseen tämän maailman luvattuun maahan, mitä tapahtuu meille, jos lakkaamme näkemästä vaivaa taivaan luvattuun maahan pääsemiseksi? Kristityn suurin toive on autuus; taivaan ihanuuteen pääseminen. Heprealaiskirjeen kirjoittajan mielestä tämä toive on tavoittelemisen arvoinen ja paljon tärkeämpi kuin tämän maailman luvattuun maahan pääseminen. Ongelmana on kuitenkin se, että meillä ihmisillä on taipumus tottelemattomuuteen. Meillä on taipumus olla uskomatta Jumalan Sanaan, hänen kehotuksiinsa ja lupauksiinsa, taipumus olla kuuntelematta hänen käskyjään, mikä voi nousta ikuiseen lepoon pääsyn esteeksi.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen tekstiimme: ”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili” (Hebr. 4:12,13)

Jumalan Sana ei koskaan palaa tyhjänä; voisi sanoa, että se joko synnyttää parannusta tai pahennusta. Jumalan Sana ei ole staattinen, vaan elävä ja vaikuttava. Se on myös terävä, kaksiteräistä miekkaakin terävämpi. Jumalan laki ja Jumalan evankeliumi tunkeutuu ihmisen läpi ja paljastaa kaiken.

Viime aikoina on puhuttu eri raamattunäkemyksistä, liberaalista ja konservatiivisesta, historiallis-kriittisestä ja kirjaimellisesta. Pohjimmiltaan tämä keskustelu on melko turhaa, sillä Raamatun Sanassa Jumala katsoo meihin. Ei siis ole kyse siitä, millaisena me näemme Raamatun, vaan siitä, millaisena Raamattu näkee meidät. Silloin on tärkeä tietää, että Jumalan Sana paljastaa kaiken ihmisestä, myös tämän sisimmät ajatukset. Alastomina ja paljastettuina seisomme vastuullisina Jumalan edessä.

Tällaisen Sanan edessä ihmisen tehtävä ei ole miettiä, haluaako hän totella vai ei. Tärkeää on pitää kiinni elävästä Sanasta, muuten kuolemme. Sanaa ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Sana on Jeesus Kristus, jolla on myötätuntoa meitä ja meidän heikkouksiamme kohtaan, sillä hänkin on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Heprealaiskirjeen kirjoittaja tulee Kristusta ja Moosesta vertailevan jakson päätteeksi johtopäätökseen, joka samalla toimii johdantona Jeesusta täydellisenä ylipappina käsittelevään osioon. ”Käykäämme sen tähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan” (4:16)

Jumalan Sana on elävä ja voimallinen. Aamen.

Saarna Pohjanmaan Logos-yhdistyksen inspiraatio- ja keskustelupäivillä Vaasassa 30.11.2002.

Ruotsista kääntänyt: FM Pia Pietilä.

Alkuperäisteksti luettavissa osoitteessa: http://www.logosmappen.net/tal/roger021130.html