POIMINTOJA:

OLEN SELVITYKSEN VELKAA

Sunnuntaina 14.3. olin toivottamassa kirkkovieraita tervetulleiksi Luther-säätiön messuun Mellunkylässä (Sanansaattajan uutinen 8.4.). Yllättäen sisään astui piispa Eero Huovinen. Hämmentyneenä pyysin häntä sakastiin ja ääni vapisten sanoin, ettei meillä ole opillista yksimielisyyttä, jota ehtoollisyhteys edellyttää. Kun hän kysyi, eikö hän siis saa ehtoollista, pyysin häntä olemaan asettamatta minua vaikeaan valintatilanteeseen. Hän kiitti rehellisyydestäni ja noudatti toivomustani.

Viikkojen mediamyrskynkin jälkeen voin vain vastata: En olisi voinut toimia toisin. Toimintani on nähty evankeliumin kaventamisena, Jumalaksi asettumisena, provokaationa... Kyse ei ole siitä, että olisin lausunut tuomion piispan sieluntilasta tai kieltänyt hänen virkansa tai etteikö hän olisi saanut vapaasti omistaa evankeliumin lahjaa synninpäästössä. En liioin ole halunnut uhota. Päinvastoin niin minun kuin piispan toivomus olisi ollut, että kaiken pastoraalisen toiminnan tavoin tämä olisi jäänyt kahdenkeskeiseksi asiaksi.

Julkinen keskustelu on pyörinyt piispan ja naispappien syrjimisessä sekä kirkon hajottamisessa. Asetelma on väärä. Kyse ei ole siitä, onko Raamatusta, kristikunnan traditiosta ja enemmistöstä virkaratkaisussa irrottautuneilla tilaa toimia kirkossamme, vaan onko meillä. Olen väistänyt kirkollisveroin palkatuista seurakuntaviroista Helsingissä, näinhän piispat meitä kehottavat. Yhteisön jäsenet ovat joutuneet väistämään omista seurakunnistaan ja kun meille kirkollisverojen maksajille annetaan käyttökustannusmaksua vastaan tilat, niin pitääkö meidän vielä sielläkin väistää niitä, joilla on jo kaikki muu kirkossamme hallussaan. Ja mihin väistäisimme?

Tilanne voisi olla ymmärrettävä, jos olisimme tuoneet kirkkoon jonkin opillisen ”Luther-säätiölisän”, mutta emme ole mitään muuttaneet, vaan haluamme seistä kirkkolakimme tunnustuspohjalla. Me emme ole hajaannusta aiheuttaneet. Yhden kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen meiltä riistetään koti ja kehotetaan eroamaan kastekirkostamme. Jos emme saa käytännössä elää ja rakentaa kirkkoamme edes yhteisöissämme, vaan meidät suljetaan pois kirkkotiloista, niin samalla kirkkomme johto tuomitsee menneet sukupolvet, jotka eivät hyväksyneet aikamme opillisia uutuuksia. Onko siis kohtuutonta, että ne, joilla on uusi opinkäsitys vastavuoroisesti väistävät yhteisöissämme?

Olen saanut paljon hyvää piispa Huovisen kirjoituksista ja arvostan häntä teologina. Mutta valitettava tosiasia on, että hän toiminnallaan edesauttaa kirkon hajaannusta hajottaen sitä, mikä tekee kirkon Kirkoksi. Yhtäältä hän sallii joidenkin hiippakuntansa pappien julkisesti jatkaa uskon turhentamista. Toisaalta hän vihkii vastoin Herran käskyä naisia paimenvirkaan sekä estää uuteen virkaratkaisuun taipumattomien paimenvirkaan pääsyn. Näin hän ilmaisee, ettei hän halua heiltä – eikä siis minultakaan – ehtoollista. Yhteinen ehtoollinen ykseyden ateriana olisi tässä tilanteessa merkinnyt epärehellisyyttä sekä itseäni, piispaa että Jumalaa kohtaan sekä Jumalan sanan totuuksien suhteellistamista. Piispa on aivan eri vastuuasemassa kuin maallikko.

Emme tenttaa ennen messujamme ihmisten opinkäsityksiä. Etsijöille on aina tilaa. Rakkaus olettaa myös aina hyvää toisesta sekä luotamme Raamatun voimaan selittää itse itseään. Kristus ymmärtää jokaisen meidän keskeneräisyyttämme. Tärkeintä on halu rakentaa samalle Raamatun sanan pohjalle.

Ehtoollisyhteyden rikkoutuminen saman kirkkokunnan sisällä ei ole uusi asia. Osa anglikaanikirkon piispoista kieltäytyy ehtoollisyhteydestä homosuhteessa elävän piispan kanssa. Kaiken totuuden suhteellistavassa ajassamme on löydettävä Raamatun ja kristikunnan perinteinen tapa kohdata erimielisyydet: ensin sovitaan, sitten syödään!

Juhana Pohjola, pastori, Suomen Luther-Säätiön dekaani

Sanansaattaja 29.4.2004