AMERIKKALAISEN KIRKON KASVU -LIIKKEEN MUKANAAN TUOMAT HAASTEET

Mikkel Vigilius, pastori, tutkija, Tanska

Jos lukee läpi Raamatun, on päivänselvää, että koko maailman historia syntiinlankeemuksesta aina Kristuksen paluuseen asti syvimmiltään liittyy yhteen ainoaan tosiasiaan: Jumala haluaa pelastaa kadotetun!

”Missä olet?” ovat Jumalan ensimmäiset sanat syntiinlankeemuksen jälkeen. Jumala kutsuu syntistä välienselvittelyyn, kääntymykseen ja pelastukseen. Sama Jumalan kutsu kaikuu koko ihmiskunnalle kaikkien Raamatun kirjojen kautta Jumalan viimeisiin sanoihin asti: ”Ja Henki ja morsian sanovat: 'Tule!' Ja joka kuulee, sanokoon: 'Tule!' Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi” (Ilm. 22:17).

Jumala haluaa löytää ja pelastaa eksyneen. Tämä on Jumalan tahto meidänkin aikanamme. Jumala ei vielä ole pysäyttänyt maailman kulkua, yhdestä ainoasta syystä; Hän haluaa kaikkien pelastuvan. ”Hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen” (2. Piet. 3:9). Siksi maailmamme vielä on olemassa!

Pohjoismaiden luterilaisissa lähetysjärjestöissä on alusta asti nähty tämä tosiasia selkeästi. Päätavoitteena on ollut saarnata evankeliumi ihmisten pelastukseksi. Kauan työlle oli ominaista vahva hengellinen menestys ja ulkoinen kasvu.

Nykyään tilanne on toinen. Lähetysjärjestöt ovat menettäneet asemiaan kaikkialla Pohjoismaissa. Rukoushuoneita suljetaan joukoittain. Jäsentilastot ovat laskevia. Herää kysymys: teemmekö jotakin väärin? Miksi julistuksemme ei toimi samalla tavoin kuin ennen? Miten meidän tulee tehdä työtä ja julistaa evankeliumia – tänä päivänä?

On selvää, että lähetystyömme kulttuuriset olosuhteet ovat muuttuneet niistä ajoista, kun lähetysjärjestöjä perustettiin. Pohjoismaat ovat etääntyneet kristinuskosta. Ihmisillä, joille todistamme, ei enää ole kristillistä maailman- ja jumalakuvaa. He eivät enää usko Jumalaan taivaissa, joka on heidän luojansa, herransa ja tuomarinsa. He saattavat olla uskonnollisia, mutta omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan. Nämä ihmiset eivät enää koe, että heillä olisi mitään ongelmaa Jumalaan, syntiin tai tuomiopäivään liittyen. Tämä herättää meissä epävarmuutta: miten tällaisille ihmisille tulee julistaa?

Amerikkalainen Kirkon kasvu -liike (Church Growth Movement) tuo meille tässä tilanteessa ratkaisun. Kirkon kasvu -liike on evankelioimismalli, joka toimii! Läntisen ”jälkikristillisen” kulttuurin keskellä seurakuntien kasvukäyrät näyttävät ylöspäin: useissa seurakunnissa on koettu suurta kasvua. Monet ovat vakuuttuneita siitä, että kasvu on syntynyt uuden, meidän aikaamme sopeutetun, evankelioivan seurakuntaelämän ja julistuksen kautta.

Pohjoismaissa ovat etenkin monet norjalaiset ja tanskalaiset lähetysjärjestöt olleet kiinnostuneita Kirkon kasvu -liikkeestä ja suhtautuneet liikehdintään avoimesti. Chicagossa sijaitsevaan Willow Creek -seurakuntaan on solmittu yhteyksiä ja sieltä on haettu inspiraatiota. Seurakunta on kasvanut perustamisvuodesta 1975 lähtien niin, että yli 20 000 henkeä osallistuu jumalanpalveluksiin viikoittain. On selvää, että norjalaisten ja tanskalaisten kiinnostuksen ja avoimuuden syy piilee ensisijaisesti Willow Creekin vaikuttavassa ulkoisessa kasvussa.

Luthersk Missionsforening (Luterilainen lähetysyhdistys) julkaisi vuonna 2001 Willow Creek -johtaja Bill Hybelsin evankelioimiskirjan Smittende tro (Tarttuva usko). Esipuheessa kirjan julkaisua perustellaan seuraavasti: ”Bill Hybels johtajaa Chicagon Willow Creek -seurakuntaa, joka on erityinen ja huomionarvoinen siinä mielessä, että seurakunta on kasvanut ainutlaatuisella tavalla jo useamman vuosikymmenen ajan. Seurakunnan olennainen toimintaperiaate on tietoinen panostus siihen, että tilaisuudet ja jumalanpalvelukset on suunnattu erityisesti kirkosta vieraantuneille. Todettavissa on, että se on tuottanut tulosta.”^[i]

Kirkon kasvu -liikkeeseen on suhtauduttu avoimesti myös joissakin Tanskan vapaissa luterilaisissa kirkoissa ja Norjan uusissa itsenäisissä seurakunnissa. Vaikka nämä seurakunnat ovat tietyiltä osin syntyneet pyrkimyksestä ottaa etäisyyttä ja irtisanoutua kansankirkon harhaopeista, on ollut muitakin tärkeitä vaikuttimia. Monet ovat puhuneet uuden, vapaamman ja ’kokonaisemman’ seurakuntamallin puolesta sillä perusteella, että se on tarkoituksenmukaisempi lähetystyön kannalta. Nämä ihmiset suhtautuvat yleisen myönteisesti seurakunnan ulkoisten muotojen muutokseen, jos ne voivat edesauttaa evankeliumin leviämistä ja ihmisten pelastumista. Siksi ei olekaan yllättävää, että useat heistä suhtautuvat myönteisesti Kirkon kasvu -liikkeeseen, joka uusien seurakunta- ja työmuotojen kautta todistetusti saa osallistujamäärät nousuun.

Norjan ja Tanskan lähetysjärjestöissä ja vapaissa luterilaisissa seurakunnissa ei kuitenkaan olla yksimielisiä siitä, että Kirkon kasvu -liikkeeseen tulisi suhtautua avoimesti ja myönteisesti. Viimeisen vuoden aikana on esitetty vakavaa kritiikkiä niille johtajille, jotka virallisesti suosittelevat Kirkon kasvu -liikkeen opetuksen kuuntelemista ja vaikutteiden hakemista sieltä. Liikkeen arvostelijat, joiden joukossa on sekä seurakuntien johtajia että maallikoita, ovat ilmaisseet, että Kirkon kasvu -liike edustaa Jumalan sanan ja evankeliumin eksyttävää vääristelyä. He korostavat, että Kirkon kasvu -liikkeen pinnallinen kristinuskon tulkinta ohentaa pelastuksen raamatullisia perustotuuksia ja rappeuttaa sen myötä uskonelämän ja uskon voiman. Keskustelu Kirkon kasvu -liikkeestä on Norjassa ja Tanskassa tällä hetkellä niin tiivistä ja vakavaa, että voi vain epäillä, kykenevätkö liikkeeseen sekaantuneet lähetysjärjestöt välttymään sisäiseltä hajoamiselta tai jakaantumiselta, ellei asiaa selvitetä perin pohjin.

Todennäköisesti vastaava Kirkon kasvu -liikkeen vaikutus, joka on huomattavissa Norjassa ja Tanskassa, tulee pian muodostamaan suuren haasteen myös Suomen ja Ruotsin luterilaisissa lähetysjärjestöissä. Siksi liikehdintään suhtautuminen onkin olennainen yhteinen kysymys koko Pohjolassa.

”Heidän hedelmistään te tunnette heidät”, sanoo Jeesus (Matt. 7:16). Tämä on Herran oma kriteeri Hänen nimessään tulevien julistajien koettelemiseksi. Ensi kuulemalta vaikuttaa siltä, että Jeesus kehottaa meitä seuraamaan julistajan toiminnan ulkoisia vaikutuksia. Jos ulkoiset seikat ovat myönteisiä, voidaan julistaja ottaa vastaan. Mutta todellisuudessa Jeesuksen opetuksen ydin on juuri päinvastainen!

Kun tarkastelemme tekstiyhteyttä, huomaamme Jeesuksen puhuvan vääristä profeetoista ja muistuttavan siitä, että heidän tapauksessaan ulkonäkö pettää. Ulkoisesti kaikki näyttää olevan hyvin. Väärien profeettojen eksytys piilee sisimmässä, joka on välittömän inhimillisen tarkastelun ulottumattomissa. ”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevia susia” (Matt. 7:15). Ulkoisesti on nähtävissä suuri voima ja valtaisat tulokset: ennustukset, riivaajien ulosajaminen, voimalliset teot – kaikki tämä tapahtuu Jeesuksen nimessä (7:22). Väärät profeetat ovat itsekin siinä hyvässä uskossa, että he palvelevat Herraa (7:21). Mutta sisimmässä lymyää ratkaiseva perusharha. He ovat menettäneet uskollisuuden Jumalan Sanalle. He eivät tee Jumalan tahtoa, vaan nousevat sitä vastaan! Siksi he ovat Jumalan valtakunnan ulkopuolella ja Jumalan tuomion alaisia. Mutta totuus paljastuu vasta tuomiopäivänä (7:21,23)!

Jeesus puhuu samassa yhteydessä siitä, ettei orjantappurasta voi poimia rypäleitä eikä ohdakkeesta viikunoita. Uuden testamentin professori D. A. Carson muistuttaa, että kaikki Jeesuksen aikalaiset tiesivät, että orjantappura kasvaa mustia marjoja, joita saattaa erehtyä luulemaan viinirypäleiksi, ja että erään ohdakelajin kukintoa – etenkin kauempaa tarkasteltuna – saattaa erehtyä luulemaan viikunaksi.^[ii] Ulkonäkö saattaa siis pettää. Puu näyttää hyvältä. Hedelmää lähemmäksi tultaessa ja sen sisältöä tarkasteltaessa totuus kuitenkin paljastuu. Jeesuksen tarkoitus näyttääkin siis olevan, että ensivaikutelmaan ei pidä luottaa. Pitää tarkastella asiaa lähemmin ja tutkia, mitä ’sisältä’ löytyy. Meidän tulee tutkia, mitä julistajat sanovat. Mikä on heidän julistuksensa sisältö? Tämä on ratkaiseva kysymys. Vain esittämällä tämän kysymyksen voimme erottaa oikeat ja väärät profeetat ajassamme.

KIRKON KASVU -LIIKKEEN PÄÄOPETUKSET

Mitä Kirkon kasvu -liike sitten opettaa? Mikä on liikkeen keskeinen tavoite ja viesti? Otan esille kaksi periaatetta, jotka tuntuvat olevan Kirkon kasvu -liikkeen seurakuntaelämän ja opetuksen olennaisimmat ohjenuorat.

1) Kaiken tulee tähdätä maksimaaliseen määrälliseen kasvuun seurakunnan työssä

Kirkon kasvu -liike sai alkunsa yhdestä miehestä, jonka nimi oli Donald McGavran (1897-1990). Hän oli kolmannen sukupolven lähetystyöntekijä ja hän kuului yhdysvaltalaiseen Disciples of Christ -nimiseen kirkkokuntaan. 1930-luvulla hänen vastuulleen tuli lähetystyö seitsemässätoista intialaisessa seurakunnassa. 1940-luvun aikana McGavran turhautui siihen, ettei yksikään näistä seitsemästätoista seurakunnasta kasvanut. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, ettei se ollut Jumalan tahdon mukaista. Jumala toivoi kasvua, ja jos kasvua ei tapahtunut, täytyi syyn piillä siinä, etteivät kristityt osanneet käyttää oikeanlaisia työvälineitä. ”Kuinka on mahdollista, että kristityt tulevat kypsiltä pelloilta tyhjin käsin takaisin? Vastauksen saaminen tähän kysymykseen – mitkä ovat seurakunnan kasvun syyt ja esteet – muodostui elämäni päätavoitteeksi.”^[iii]

McGavranin työ vastauksen selvittämiseksi johti aivan uuteen lähetysajatteluun, joka perustuu seuraavanlaiseen yksinkertaiseen päättelyketjuun. Jumalan tahto on, että kaikki kirkot kasvavat. Hän on antanut kristittyjen käyttöön kasvun syntymiseen tarvittavat keinot. Siksi meidän tulee selvittää, mitkä keinot parhaiten turvaavat ulkoisen seurakuntakasvun, ja käyttää niitä keinoja!

Lähetyskäsky ilmaisee McGavranin mukaan sekä Jumalan tahdon että kristillisen seurakunnan pysyvät mahdollisuudet – jos se on kuuliainen Jumalalle. Niinpä kirkkoja, joissa ei tapahdu tunnustavien ja aktiivisten jäsenten määrällistä kasvua, täytyy pitää hengellisesti sairaina ja epäkuuliaisina. Määrällisestä kasvusta tulee täten nota ecclesiae – tosi kirkon tunnusmerkki. Arthur Glasser, eräs McGavranin työtovereista, ilmaisee asian selkeästi kirjoittaessaan: ”Kirkko, joka ei kasva, on Jumalan tahdon ulkopuolella.”^[iv]

Toiminnassa ei kuitenkaan yksioikoisesti kielletä Pyhän Hengen olevan olennaisin tekijä lähetystyössä ja seurakunnan kasvun varsinainen synnyttäjä. Mutta seurakunnan ajatellaan olevan vastuussa Pyhän Hengen työtapojen selvittämisestä ja seurakunnan tulee käyttää niitä toimintatapoja ja välineitä, joita Pyhä Henki käyttää ja siunaa. Tie Pyhän Hengen työtapojen ja hänen siunaamiensa toimintatapojen selvittämiseksi käy vähäisessä määrin raamatuntutkimisen ja huomattavassa määrin empiirisen tutkimuksen kautta. Tässä tutkimustyössä pyritään selvittämään, mitkä työmuodot synnyttävät kirkon kasvua ja mitkä eivät. McGavranin mukaan tässä arvioinnissa tulee olla häikäilemättömän käytännöllinen: ”Arvioimme lähetystyön menetelmiä ja strategioita sen valossa, mitä Jumala on siunannut ja mitä hän aivan selvästi ei ole siunannut. Mikään ei ole lähetystyölle vahingollisempaa kuin sellaisten menetelmien, instituutioiden ja strategioiden käyttö, joiden tulisi tuoda ihmiset Kristuksen luo, mutta eivät sitä tee. Me opetamme, että ihmisten tulee olla häikäilemättömiä menetelmissään. Jos jokin toimintamuoto ei tuo Jumalalle kunniaa eikä ole hänen kirkolleen kasvuksi, unohda se ja etsi jokin toimintamuoto, josta syntyy tuloksia. Menetelmissä olemme ankaran käytännöllisiä…”^[v]

Käytännössä nämä periaatteet tarkoittavat, että kristittyjen johtajien ja seurakuntien tulee saattaa henkilökohtaiset näkemykset alamaisiksi seurakunnan ulkoisen kasvun periaatteelle. Kasvavan seurakunnan kehittelyllä on hintansa.

McGavranin oppilas C. Peter Wagner määrittelee menestyksellisen kirkon kaksi kriteeriä:

a) Johtajan tulee toivoa kirkon kasvua ja hänen tulee olla valmis maksamaan kasvun vaatima hinta.

b) Seurakunnan tulee toivoa kirkon kasvua ja sen tulee olla valmis maksamaan kasvun vaatima hinta.^[vi]

Sama painotus on nähtävissä Willow Creekin joukoissa. Siellä korostetaan muun muassa, että kasvun hintana voi olla hajaannus seurakunnissa ja kriittisten jäsenten sulkeminen yhteisön ulkopuolelle. Eräässä Kööpenhaminassa pidetyn johtajakonferenssin materiaalissa neuvotaan, että niitä seurakunnan jäseniä, jotka pysyvät kriittisellä kannalla seurakunnan lähetysuudistusta kohtaan, tulee kehottaa hakeutumaan toiseen seurakuntaan ja äärimmäisessä tapauksessa kohdella Matteuksen evankeliumin 18:15-20 mukaan, eli toteuttaa kirkkokuria.^[vii]

Kuinka tätä määrällisen kasvun pääperiaatetta tulee arvioida Jumalan sanan pohjalta? Kokoan näkemykseni lyhyesti muutamaan kohtaan:

* Raamatussa ei missään esitetä uskon kansalle jumalallista vaatimusta, jonka mukaan meidän täytyisi saada aikaan määrällistä kasvua. Sen sijaan kohtaamme vakavan varoituksen, ettemme saisi suunnata toimintaamme sen mukaan, mikä saa ihmisvirrat liikkeelle. Tavoitteena ei ole suuri ulkoinen rakennus tässä ajassa vaan rakennus, joka kestää viimeisen päivän tulikokeen (1. Kor. 1:18-25, 3:10-15; 2. Kor . 4:1-6)!

* Apostolien ohjaamassa lähetystyössä huomiota ei kiinnitetty ulkoisiin tuloksiin vaan Jumalan antamien välineiden oikeaan käyttöön. Tämä ei ole merkki siitä, että heiltä olisi puuttunut hätä uskottomien tähden, päinvastoin! Se osoittaa vahvaa tietoisuutta siitä, että ainoastaan Jumala voi pelastaa ihmisen ja että siksi on välttämätöntä, että Hän haluaa tunnustaa käytössämme olevat välineet ja tahtoo itse toimia niiden kautta. Ihmiset voivat pelastua ainoastaan sen kautta, että Jumala tekee työtään heidän sydämissään (1. Kor. 1:18; 2. Kor. 3-4)!

* Apostolit toivat selvästi esille, että ne välineet, joiden kautta Jumala vaikuttaa, näyttävät inhimillisen arvion mukaan heikoilta ja voivat osittain vaikuttaa esteeltä kirkon ulkoiselle kasvulle. Lain ja evankeliumin sanoma Jumalan tuomiosta ja armosta Kristuksessa herättää ihmisessä pahennusta luonnollisen uskonnollisuuden lähtökohdista. Mutta Jumala sitoo meidät tähän mitättömään ja pahennusta herättävään sanomaan voidakseen sitoa meidät itseensä! Jumalan sana on ulkoisesta vähäisyydestään huolimatta lain ja evankeliumin kautta Jumalan pelastuksen voima (Room. 1:16; 1. Kor. 1:18-31, 2:5)!

* Silloinkin, kun käytämme oikeita välineitä, emme voi pitää ulkoista ja näkyvää kasvua itsestäänselvyytenä. Uudessa testamentissa meitä valmistetaan siihen, että monet tulevat kääntämään meille selkänsä (Matt. 5:10-12). Näin kävi Jeesukselle ja apostoleillekin. Raamatusta näemme, mikä tähän oli syynä. Syy ei piillyt huonoissa menetelmissä ja strategioissa, vaan luonnollisen ihmisen vastustuksessa Jumalaa ja evankeliumia kohtaan. Toisina aikoina sama lähetysmuoto on johtanut herätykseen! Meidän kutsumuksemme on olla kaikkina aikoina uskolliset (1. Kor. 4:1-5)!

* Me emme voi tietää, miksi evankeliumi joinakin aikoina synnyttää kääntymystä ja uskoa mutta toisina aikoina kohtaa vastustusta ja hylkäämistä. Jumala vaikuttaa hengellistä herätystä ja luo uskoa tahtomallaan hetkellä ja tahtomassaan paikassa. Kuten Augsburgin tunnustuksen viidennessä artiklassa sanotaan: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Jos otamme itse vastuun siitä, kuinka sana vaikuttaa sydämissä, astumme vastuualueelle, jonka Jumala on varannut itselleen – siunaukseksi ja vapautukseksi meille (Joh. 1:12-)!

* Juuri sen tunnustaminen, että sanan elämää synnyttävä vaikutus sydämissämme on Jumalan, eikä meidän, vastuulla, antaa meille äärettömän vapauden ja rohkeuden evankelioimistyössä. Tämän vapauden näemme apostolien toiminnassa. Heille tärkeintä oli Jumalan sanan saarnaaminen totuudessa ja lyhentämättömänä ja täysi antautuminen tähän palvelustehtävään. Niin Jumala sai synnyttää uskoa missä ja milloin Hän parhaaksi näki. Näin toimiessaan opetuslapset saattoivat säilyttää rohkeutensa – sekä hyvinä että huonoina aikoina (1. Kor. 4:1-5; 2. Kor. 4:1-6).

* Raamatullisessa lähetystyössä tarkoitus ei pyhitä keinoja siinä mielessä, että voisimme valita ne välineet, jotka oman arviomme mukaan toimivat parhaiten päämäärän saavuttamiseksi. Jumala on itse asettanut olennaiset välineet: ne ovat puhtaan ja lyhentämättömän Jumalan sanan julistus lain ja evankeliumin kautta (Room. 1:16-17; Room. 3:19-20; 1. Kor. 1:18). Ketään ei viedä määränpäähän ilman näitä välineitä. Ja meidän vastuualueellamme näiden välineiden toimittaminen on toimintamme päämäärä.

* Jumalan sanan julistaminen lähetystyössä tarkoittaa sekä lain että evankeliumin radikaalia saarnaamista konkreettisesti ja ymmärrettävästi. Ihmisten täytyy saada kuulla yksinkertaisesti ja selvästi, mikä Jumalan tahto on heidän elämässään ja siitä vakavuudesta, että he ovat Hänelle alamaisia ja kulkevat kohti Hänen tuomiotaan. Heidän tulee saada kuulla synnin syvästä turmeluksesta ja Jumalan vihasta. Samalla heidän täytyy saada kuulla evankeliumin julistus lohdutukseksi ja uskoksi niin, että heidän katseensa kääntyy Jeesukseen ja Hänen täytettyyn pelastustyöhönsä, jonka kautta Jumala sovittaa synnit ja vanhurskauttaa kaikki syntiset!

* Työssämme ihmisten tavoittamiseksi Jumalan sanan kautta meidän kaikkien tulee olla valmiita maksamaan kallein hinta ja uhraamaan sekä mukavuutemme että henkilökohtainen turvallisuutemme ollaksemme ’kaikille kaikkea’ (1. Kor. 9:22). Lähetyspanoksemme ei kuitenkaan koskaan saa nousta tärkeämmäksi kuin uskollisuus Jumalan sanalle tai huomaavaisuus kristittyjen sisarten ja veljien omaatuntoa kohtaan. Jos unohdamme tämän, asetumme totuuden ja rakkauden Henkeä vastaan ja taistelemme itse Jumalaa vastaan.

* Strateginen arviointi ja työmuotojen sopeuttaminen kulttuuriin on luonnollinen ja välttämätön osa lähetystyötä. Tällöin tavoitteena tulee olla luoda parhaat mahdolliset edellytykset sille, että ei-kristityt saisivat kuulla ja ymmärtää Jumalan sanan. Raamatussa sanotaan kuitenkin selvästi, etteivät oikeat työmuodot sinänsä takaa hyvää hengellistä hedelmää. Lähetystyö on hengellistä sodankäyntiä, jossa kaikki viime kädessä riippuu Jumalan armosta ja siunauksesta ja hänen pelastavasta työstään Henkensä kautta. Siksi se, että rukoilemme Jumalaamme, on äärimmäisen olennainen osa tekemäämme lähetystyötä (Ef. 6:10-19).

* Ulkoinen seurakunnan kasvu ei ole itsetarkoitus. Olennaista on, että ihmisten sydämissä syntyy todellista uskoa. Meidän täytyy jatkuvasti varoa hengellistä itsepetosta ja ulkoista kasvua, josta puuttuu sisäinen hengellinen elämä. Juuri siksi meidän tulee jatkuvasti antaa sekä läpitunkevan, herättävän että evankeliumin kautta vapauttavan julistuksen kaikua seurakunnissamme kääntymykseksi ja uskon syntymiseksi. Ainoastaan silloin, kun olemme tälle kutsumukselle uskolliset, voimme iloita näkyvästä kasvusta seurakunnissamme (Ap. t. 20:20, 26, 27, 31).

2) Seurakunnan jumalanpalvelus tulee suunnata etsijöille ja sen tulee olla houkutteleva

McGavranin jälkeen muut astuivat Kirkon kasvu -liikkeen johtotehtäviin. Toisessa sukupolvessa tärkeä johtaja oli ainakin Robert Schuller ja kolmannessa sukupolvessa ensisijaisesti Willow Creekin Bill Hybels. Nämä johtajat siirsivät painopisteen kirkon ulkopuolella tapahtuvasta aktiivisesta ja etsivästä lähetyksestä omien jumalanpalvelusten yhteydessä tapahtuvaan etsijöiden vastaanottamiseen. Ajatuksena on, että jumalanpalvelus, opetus ja seurakunta, joka vaikuttaa ei-kristitystä houkuttelevalta ja olennaiselta ja joka ottaa huomioon heidän tuntemansa tarpeet, on paras tapa tavoittaa ei-uskovia.

Uusi ajattelutapa syntyi, kun Robert Schullerin oli määrä perustaa uusi seurakunta Kalifornian Orange Countyyn. Hän aloitti vierailemalla ihmisten luona, jotka eivät olleet aktiivisia kristillisen seurakunnan toiminnassa. Hän kyseli heiltä syytä kirkossa käymättömyyteen ja tiedusteli, mikä voisi saada heidät käymään kirkossa. Ihmisten vastausten pohjalta Schuller kehitti uuden jumalanpalvelusmuodon, jonka tavoitteena oli houkutella ei-kristittyjä mukaan, tehdä heihin vaikutus ja täyttää heidän toiveensa. Ei-kristityille suunnatussa julistuksessa tulee Schullerin mukaan osoittaa ymmärrystä ihmisten tarpeita kohtaan ja pyrkiä lähestymään näitä tarpeita. ”Tämä tarkoittaa sitä, että kirkon tärkein kysymys on: Mikä on ihmisten syvimmin koettu tarve?”^[viii] Vastaus tähän kysymykseen määrää saarnan sisällön. Samalla kun Schuller kehotti saarnaamaan ainoastaan positiivista sanomaa, hän samalla julisti, ettei hän koskaan tule saarnaamaan synnistä. Tästä seuraa väistämättä, ettei hän myöskään tule saarnaamaan evankeliumia Jeesuksesta Jumalan Karitsana, joka kantaa meidän syntimme ja sovittaa ne ristillä Jumalan tuomion ja vihan alaisena.

Schullerissa toteutuu Reinhard Niebuhrin kuvaus liberaalista ja humaanista julistuksesta: ”Jumala ilman vihaa tuo ihmiset ilman syntiä valtakuntaan ilman tuomiota, Jeesuksen kautta ilman ristiä.”

Schullerin seurakunta kasvoi ja uusi jumalanpalvelusmuoto alkoi kiinnostaa useita muitakin kirkollisia johtajia. Eräs heistä oli Bill Hybels. Hän ei salaile sitä tosiasiaa, että juuri Schullerin kohtaaminen antoi hänelle rohkeuden perustaa vuonna 1975 seurakunta, jossa ryhdyttiin järjestämään etsijöille suunnattua jumalanpalvelusta.

Uudessa Willow Creekin seurakunnassa ei ensimmäisinä vuosina juurikaan puhuttu synnistä. Kun seurakunnassa alkoi ilmetä moraalisen rappion merkkejä, muuttui Bill Hybelsin politiikka. Siitä lähtien Hybels on useaan otteeseen korostanut, että hän etsijäjumalanpalveluksissa erityisesti pyrkii julistamaan Raamatun koko sanomaa laiminlyömättä Jumalan pyhyyttä, synnin vakavuutta ja kääntymyksen välttämättömyyttä.

Samalla Hybels on jatkanut Schullerin näkyä sellaisen jumalanpalveluksen kehittämisestä, joka vaikuttaa ei-kristityistä sekä sympaattiselta, vaikuttavalta että miellyttävältä, ja sellaisen julistuksen kehittämisestä, joka ottaa huomioon ihmisten tarpeet ja vaikuttaa siten ei-kristityistä ajankohtaiselta. ”Ellemme käytä aikaa ja tee töitä sen eteen, että tiedämme – objektiivisesti ja tosiasioiden pohjalta – mihin ihmiset käyttävät aikaansa, mikä heitä ahdistaa ja mitä palveluja he kaipaavat kirkolta, on olemassa suuri vaara, että meistä tulee epäolennaisia ja arvottomia niille ihmisille, joilla olisi tarvetta sille, mitä meillä on tarjota.”^[ix]

Jos julistukseen on tällainen lähestymistapa, ei ole ihmekään, että Bill Hybelsillä on ollut vaikeuksia pitää kiinni näystään julistaa Raamatun koko sanomaa ja kehittää näkyään. Analysoituaan Willow Creekin etsijäjumalanpalveluksia yli vuoden ajalta G. A. Pritchard tuli väitöskirjassaan (1996) siihen tulokseen, että näiden jumalanpalvelusten ensisijainen painotus on siinä, että Jumala tulee vastaan ja auttaa ei-kristittyjä heidän tarpeissaan ja että Hän antaa heille stimuloivan, toimivan ja tyydyttävän elämän. Jumalan pyhyys on siirretty taka-alalle. Synnin hengellinen vakavuus ja Jumalan viha syntiä kohtaan kutakuinkin loistaa poissaolollaan.^[x]

Norjassa ja Tanskassa innostusta Kirkon kasvu -liikkeeseen on välitetty lähinnä Willow Creek -konferenssien kautta. Monen todistuksen mukaan näiden konferenssien ensisijainen anti on ollut uudistunut hätä ei-uskovien pelastuksesta ja uudistunut halu antautua evankeliumin palvelukseen. Tästä voi vain iloita. Samalla on kuitenkin selvästi nähtävissä, että monet ovat tarttuneet etsijäystävällisen jumalanpalveluksen ideaan ja useilla paikkakunnilla työskennellään tämän työmuodon toteuttamiseksi – myös lähetysjärjestöissä.

Siksipä onkin ajankohtaista arvioida Kirkon kasvu -liikkeen jumalanpalvelusta Jumalan sanan valossa. Kokoan jälleen näkemykseni lyhyesti muutamaan kohtaan:

* Uuden testamentin mukaan seurakunnan jumalanpalveluksella on yksi ainoa päätarkoitus: koota Jumalan kansa armonvälineiden – sanan ja sakramenttien – ympärille ja täten uudistaa ja vahvistaa Jumalan lapsia rohkeassa uskossa Kristukseen ja johdattaa heidän elämäänsä Hänen kanssaan. (1. Kor. 14:12; Ef. 4:11-16; Kol. 3:16-17.) Uskovia kehotetaan ottamaan vastaan kaikki, jotka tulevat seurakuntaan. Tämä on keskeinen ja pysyvä haaste meille kaikille (Jaak. 2:2-4)! Mutta Raamatusta ei löydy esimerkkejä siitä, että seurakunnan kokoontumisissa olisi harrastettu evankelioivaa opetusta.

* Seurakunnan kokoontumisten rakentava tavoite tulee ymmärtää siinä valossa, mitä Uusi testamentti opettaa uskovien evankelioivasta palvelustyöstä. Meitä neuvotaan konkreettisesti kahdessa raamatunkohdassa: Kol. 4:5-6 ja 1. Piet. 3:1-5. Näissä kohdissa korostetaan, että yksityisen kristityn tulee olla elävässä suhteessa Jeesukseen ja näin olla valmis puhumaan ja todistamaan Hänestä jokapäiväisessä elämässään aina, kun sellaisia tilanteita ilmaantuu. Kaikilla kristityillä on yhteinen kutsu toimia todistajina ja tämä vaikuttaa olevan hallitseva lähetystyön muoto seurakunnan jokapäiväisessä elämässä.

* Uusi testamentti antaa täten ymmärtää evankelioimisen olevan jotakin, joka ei tapahdu seurakunnan kokoontuessa, vaan sen hajaantuessa tahoilleen. Evankeliointia tapahtuu seitsemänä päivänä viikossa 24 tuntia vuorokaudessa kaikkialla, missä kristityt kulkevat valona ja suolana maailmassa. Evankelioinnista tulee voimallista Hengessä ainoastaan silloin, jos uskovat kokoontuessaan tulevat ravituiksi rikkaassa, vapaassa ja kypsässä uskossa Jeesukseen.

Kristittyjen todistus maailmassa on evankeliointia seitsemänä päivänä viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa. Kristityt saavat voiman evankelioimistyöhön kokoontuessaan armonvälineiden ääreen. Jumalanpalvelus on uskovien hengellisen voiman ja uudistumisen keskus.

Jumalanpalveluksessa tapahtuvat asiat osoittavat seurakunnan jumalanpalvelusten olevan uskoville suunnattuja. Siellä luetaan ja selitetään sekä Vanhan testamentin kirjoituksia että apostolien kirjoituksia (Ef. 3:4; Kol. 4:16; 1. Tess. 5:27; 1. Tim. 5:17; 2. Piet. 3:16). Välillä käsitellään hengellistä ymmärrystä vaativia aiheita. Hesekielin kirja ja Heprealaiskirje ovat esimerkiksi melko vaikeasti lähestyttäviä. Kumpaakin näistä kirjoista on kuitenkin luettu uusitestamentillisissa seurakunnissa ja kumpaakin on selitetty kristittyjen uskon uudistukseksi ja rakennukseksi.

Seurakunnan kokouksissa on lisäksi laulettu psalmeja ja lauluja, joissa on hengellisesti rakentava ja ohjaava sisältö (Ef. 5:19; Kol. 3:16). Siellä on rukoiltu, tunnustettu uskoa, vietetty ehtoollista, arvioitu profetioita, tunnustettu syntejä ja harjoitettu kirkkokuria (Matt. 18:15-17; 1. Kor. 5:1-5, 11: 4-5, 11:17-34, 14: 29; 1. Tim. 6:12; Jaak. 5:16). Ennen kaikkea on kokoonnuttu evankeliumin rikkaan ja syvän sisällön ääreen, joka on ei-kristityille salattu ja käsittämätön aarre (Kol. 1:25-2:3; 1. Kor. 2:6-16; 2. Kor. 3:14-17, 4:3-7).

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että tuskin mikään voisikaan vaikuttaa pakanoista vieraammalta kuin astuminen keskelle kristillistä jumalanpalvelusta. Siellä he kohtaavat todellisuuden, ilon, yhteyden ja rikkauden, joka on toisesta maailmasta. He ovat täysin sen maailman ulkopuolella, joka uskoville on elävä ja todellisesti läsnä. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Jumala voi jumalanpalveluksessa puhutella ja herättää ei-uskovia. Päinvastoin, Paavalin mukaan juuri näin voi käydä (1. Kor. 14:24-25). Jumalanpalveluksen kohderyhmä on kuitenkin uskovat – juuri sen kautta jumalanpalvelus palvelee evankeliumin asiaa!

Mikään ei ole evankelioinnin kannalta olennaisempaa kuin uskovien oma hengellinen elämä. Voimallisen evankelioinnin edellytys on, että uskovat tulevat ravituiksi ja rakentuvat rohkeassa uskossa Jeesukseen ja pyhässä elämässä Hänen seuraajinaan. Juuri tähän he saavat jumalanpalveluksessa avun! Sieltä heidät lähetetään valona ja suolana maailmaan. Kohta heidän kuitenkin tarvitsee kokoontua jälleen, sillä usko kaipaa uutta ravintoa, lohdutusta ja uuden muistutuksen siitä rikkaudesta, joka meillä on Kristuksessa.

Tältä kannalta mikään ei voi olla evankelioinnille vahingollisempaa kuin jumalanpalveluksen rakentavan ja uskoa uudistavan tavoitteen rajoittaminen. Jumalan vastustajan silmin on päivänselvää, mihin on järkevää kohdistaa hyökkäys evankelioinnin lamaannuttamiseksi. Hyökkäys täytyy kohdistaa voimakeskukseen!

* Erikseen kutsuttujen apostolien ja evankelistojen evankelioiva julistus tapahtui Uudessa testamentissa seurakunnan tilojen ulkopuolella ei-kristittyjen keskellä. Jos tämä julistus siirretään sisälle seurakuntaan, se ei saa koskaan tapahtua uskoville suunnatun rakentavan opetuksen kustannuksella. Silloin nimittäin isketään seurakunnan elinhermoon ja tämä heijastuu seurakunnan uskoon, Hengen voimaan ja evankeliointiin.

* Uudessa testamentissa ei missään – ei Jeesuksen eikä apostolien opetuksessa – kohdata evankelioivaa opetusta, joka keskittyisi ihmisten tämänpuolisiin tarpeisiin ja niiden hoitamiseen. Sekä Jeesus että apostolit saattoivat ottaa lähtökohdakseen ihmisten konkreettiset tilanteet ja kysymykset, mutta he johtivat aina kuulijansa saman tien ikuisuutta käsittelevien kysymysten – synnin, tuomion ja pelastuksen – äärelle (Joh. 4:1-42; Ap. t. 17:22-34)!

Uuden testamentin opetus ei tule puoleenväliin vastaan ja täytä ihmisen luonnollisia Jumalaa kohtaan tuntemia hengellisiä odotuksia, vaan se päinvastoin nousee näitä odotuksia vastaan ja nujertaa ne saman tien. Julistus riistää ihmiseltä sen harhakuvan, että hän voi esittää Jumalalle vaatimuksia ja johtaa hänet sitä vastoin kohtaamaan vaativan ja tuomitsevan Jumalan. Näin paljastuu ihmisen todellinen hätä (Ap. t. 17:22-31; 1. Kor. 1:18-25).

* Arvovalta on tunnusomaista uusitestamentilliselle julistukselle. Apostolit olivat vakuuttuneita siitä, että he edustavat Jumalaa, joka on kaikkien Jumala – riippumatta siitä, uskovatko he Häneen vai eivät. Hän on Jumala, joka on luonut kaikki ihmiset, joka omistaa heidät ja joille kaikkien on tehtävä tili. Hän ei ole sellainen Jumala, joka epätoivoisesti tavoittelisi kannattajia uskonnollisilta markkinoilta. Hän on Jumala, joka silkasta huolenpidosta meitä kohtaan kutsuu ihmisiä kääntymään puoleensa – kun vielä on aika (Ap. t. 17:22-31)!

* Apostolien evankelioiva opetus suuntautui usein niille ihmisille, joilla ei ollut kristillistä jumala- ja maailmankuvaa. Silti apostolit julistivat rohkeasti näille ihmisille taivaan Jumalasta ja heidän suhteestaan Häneen – yksinkertaisella ja selkeällä tavalla. Sana luo sen, mikä siinä sanotaan; se luo uuden jumala- ja maailmankuvan ja luo henkilökohtaisen kohtaamisen elävän Jumalan kanssa (Ap. t. 14:11-18; 17:22-31).

* Julistuksen arvovalta kulkee Uudessa testamentissa käsi kädessä lähimmäisestä välittämisen ja ei-kristittyjen ajallisista tarpeista huolehtimisen kanssa. Sekä Jeesuksen että Hänen opetuslastensa opetuksessa huomaamme, että julistus ihmisen iankaikkisesta hädästä kulkee käsi kädessä uhrautuvan huolenpidon kanssa ajallisissa asioissa. Meidät on kutsuttu kulkemaan Jeesuksen ja apostolien jalanjäljissä ja teoillamme vahvistamaan todistusta Jumalan rakkaudesta (Matt. 5:13-16). Lähimmäisenrakkaus, lain ydinkohtien luonnollinen jatko, onkin äärettömän keskeinen ja ajankohtainen haaste uskovalle seurakunnalle (Matt. 22:39-40).

* Uudessa testamentissa apostolien evankelioiva julistus oli usein keskustelua etsijöiden kanssa. Keskusteluissa annettiin perusteellinen johdanto uskon perustotuuksiin dialogin muodossa (Ap. t. 17:2,17, 18:4,19, 19:8s., 20:7.) Tänäkin päivänä on tärkeää, että kehitämme toimintamuotoja, joissa tällaisia keskusteluja voi syntyä. Juuri maallistumisen aikana meidän tulee voida tarjota etsijöille yksinkertainen johdatus kristillisen uskon perussisältöön.

* Uusitestamentillisen julistuksen ihana ja valtava lahja on evankeliumi Jeesuksesta, meidän ristiinnaulitusta Vapahtajastamme. Uskosta osattomat eivät näe tämän lahjan ihanuutta. Aarre on kätketty saviastiaan, joka peittää sen kokonaan. Vain Henki kykenee paljastamaan aarteen, ja juuri niin Jumala on sen tarkoittanutkin. Hän haluaa pitää meidät lakkaamatta riippuvaisina itsestään ja Henkensä työstä sanan kautta (2. Kor. 4:1-7).

* Voidaksemme olla evankeliumin ihanan sanoman todistajia, on välttämätöntä, että meidän ilomme ja voimamme on evankeliumissa. Juuri siksi Jumala on valinnut heikoimmat ja surkuteltavimmat syntiset todistajikseen maailmassa, jotta tarvitsisimme evankeliumia Kristuksesta ja voisimme sen kautta todistaa Hänestä! Meidän ei tule saarnata itseämme, vaan Kristusta. Meidän ei tule todistaa oman kristillisyytemme ihanuudesta, vaan armon ihanuudesta. Sen teemme parhaiten ollessamme itse köyhiä syntisiä (1. Kor. 1:26-29; 2. Kor. 4:5, 6:10; Ef. 1:6.)!

* Kristillinen seurakunta ei siis ole eikä sen tulekaan pyrkiä olemaan vaikuttava ja puoleensavetävä maailman silmissä. Silloin suuntaamme tosi asiassa muiden huomion itseemme emmekä Kristukseen. Samalla kääntyy oma huomiomme. Meistä tulee kirkkokeskeisiä Kristus-keskeisyyden sijaan. Emme enää näe Kristuksessa piilevää rikkautta, vaan liu’umme lain alle ja päädymme joko alakuloisuuteen tai ylimielisyyteen. Todistuksestamme katoaa evankeliumin rohkeus, elävä ilo Kristuksessa ja Hengen voima.

Kaikki meidän työssämme riippuu loppujen lopuksi Jumalalta tulevasta uskosta ja voimasta, joka ojennetaan meille, kun elämme Hänen läheisyydessään ja otamme henkilökohtaisesti vastaan Hänen sanansa laissa ja evankeliumissa. Hengellinen voimakenttä sijaitsee lain ja evankeliumin välisessä jännitekentässä. Siinä meidät irrotetaan omasta itsestämme ja kiinnitetään Kristukseen, jolloin löydämme koko rikkautemme, ihanuutemme ja voimamme Hänessä. Suokoon Jumala, että aina eläisimme siinä, ja että työmme kautta johdattaisimme muita tähän tilaan! Vain silloin meitä voi käyttää valona ja suolana maailmassa – kaikkina aikoina!

Jos Kirkon kasvu -liikkeelle ominainen ajattelu edelleen valtaa alaa, tämä ei tule vahvistamaan evankelioimistyötä vaan vesittämään sen todellista hengellistä voimaa. Tästä olen omalta osaltani täysin varma. Ajatteluun liittyy kunnian teologian mukainen logiikka, jossa panostetaan siihen, mikä ihmisten silmissä vaikuttaa vahvalta, vaikuttavalta ja kunnialliselta. Jos seuraamme tätä ajattelua, liu’umme väistämättä ristin elämää antavan evankeliumin ääreltä hengelliseen kuihtumiseen, voimattomuuteen ja kuolemaan.

Olemme kaikki vaarassa lähteä liukumaan tälle tielle, sillä kunnian teologia on ominaista luonnollemme. Siksi se on ainainen uhka Jumalan seurakunnalle kaikkina aikoina, ja siksi profeetallinen kaiku kiirii ajattomana: ”Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot” (Sak. 4:6).

MIKSI USEAT POHJOISMAISET LÄHETYSJÄRJESTÖT OVAT INNOSTUNEET KIRKON KASVU -LIIKKEESTÄ?

Vain Jumala tuntee syvimmät taustalla piilevät syyt. Vastuuta kantavat johtajat perustelevat asiaa toiveella tavoittaa ihmisiä pelastavan evankeliumin kautta, mikä tietenkin on vakavasti otettava perustelu. Kuitenkin voi vain ihmetellä kriittisen teologisen arvioinnin puutetta. Miksi asiaa ei ole tarkasteltu kriittisemmin? Esitän neljä mahdollista syytä:

* Kontekstualisoinnista (työtapojen soveltaminen kohdemaan kulttuurin mukaan) on tullut lähetysteologien muotitermi, ja se on löytänyt tiensä myös lähetysjärjestöihin. ”Kulttuurikonteksti on muuttunut ja siksi myös työmuotojen täytyy muuttua. Tämä on välttämätöntä evankeliumin kannalta ja teologisesti ongelmatonta. Emmehän me muuta teologiaa, ainoastaan muotoseikkoja.” Useat johtajat ovat lähteneet mukaan tällaiseen ajatteluun. He haluavat olla edistyksellisiä ja avoimia uudenlaisille ajatuksille – silloinkin, kun uudet ideat tulevat amerikkalaisilta. Ongelma ei piile tässä perusajattelussa vaan puuttuvassa tietoisuudessa siitä, että Raamatulla on paljon sanottavaa työmuodoistamme. Työmuodot ovat osa teologiaa!

* Pragmatismi (toimintavaltaisuus) on alusta alkaen ollut osa lähetyskulttuuria. Suunniteltaessa lähetystyön ja seurakuntaelämän ulkoista järjestäytymistä on suurelta osin lähdetty siitä, mikä parhaiten palvelee evankeliumin leviämistä. Tämä ajatusmalli on käyttökelpoinen ja pohjautuu osittain evankeliseen näkemykseen seurakunnan toiminnan muotoseikoista, josta Augsburgin tunnustuksen seitsemännessä artiklassa kirjoitetaan: ”Ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Meidän aikanamme tuntuu kuitenkin välttämättömältä korostaa, että henkilökohtaiset arviot tarkoituksenmukaisista työmuodoista kristillisessä seurakuntaelämässä ja lähetystyössä voidaan esittää ainoastaan Jumalan sanan puitteissa.

* Sekä teologinen että käytännöllis-kirkollinen pluralismi (moniarvoisuus) on alusta asti ollut osa pohjoismaisten lähetysjärjestöjen kulttuuria. Tilaa on annettu eri kirkollisille käytännöille ja toimintamuodoille ja erilaisille teologisille näkemyksille useissa kysymyksissä. Sisäisen pluralismin myötä joissakin järjestöissä saattaa esiintyä tiettyjä näkemyksiä ja työmuotoja, joihin toiset saman järjestön edustajat ottavat etäisyyttä – mahdollisesti Raamattuun vedoten. Totuttu pluralismi lisää luonnollisesti sitä vaaraa, että ylin johto antaa tietyissä kysymyksissä järjestön edistyksellisimpien tai liberaalimpien tahojen ”koetella” uusia ajatusmalleja ja työmuotoja ja tulee siten avanneeksi ovensa sellaisille ilmiöille, joita ylin johto ei vielä ole ottanut perusteelliseen teologiseen tarkasteluun. Vaara kasvaa erityisen suureksi niissä järjestöissä, joissa ei ole selkeää käsitystä johdon paimenvastuusta ja opillisesta vastuusta.

* Useissa Pohjoismaiden lähetysjärjestöissä on jo pitkään ollut vallalla evankelikaalisuus, joka on muodostunut inspiraatioyhteydeksi eri kirkkokuntiin kuuluvien raamatullisten protestanttien kanssa. Evankelikaalien yhteinen teologinen perusta on ensisijaisesti ollut Raamatun auktoriteetin ja kääntymyksen välttämättömyyden tunnustaminen ja sen tunnustaminen, että kirkolla on velvollisuus julistaa maan ääriin asti sanoma Jumalan tuomiosta ja armosta Jeesuksessa Kristuksessa. Viime vuosikymmeninä evankelikaalinen innostus on huipentunut yhteisten lähetysverkostojen luomiseen ja lähetyskonferenssien järjestämiseen. Huipentumisen myötä kansainvälinen evankelikaalinen liikehdintä on teologisesti hajaantunut, suurelta osin Kirkon kasvu -liikkeen vaikutuksesta.

Vuonna 1996 sisäinen hajaannus tuli julkisuuteen, kun perustettiin Alliance of Confessing Evangelicals -niminen järjestö (Tunnustavien evankelikaalien allianssi). Huomattava joukko merkittäviä evankelikaaleja kirkollisia johtajia (mm. Missouri-luterilainen Jacob Preus ja klassis-reformoitu R. C. Sproul) halusi uuden allianssin perustamisen myötä tehdä selväksi, että suuri osa evankelikaalisesta liikkeestä on kulkeutunut niin kauas Sanan perustalta, että tunnusomaisempaa sille on yleinen uskonnollisuus ja ajan henki kuin Jumalan Sana ja Kristuksen Henki. Uuden allianssin perustamisasiakirja, The Cambridge Declaration (Cambridgen julistus), on pysäyttävä varoitus hengellisestä ja teologisesta hajaannuksesta ja vahva kutsu palata reformaation sola-lausumiin: yksin Kirjoitukset, yksin Kristus, yksin Usko ja yksin Armo ja sen myötä paluu ”pääkohtaan”, joka on olennaisin ja välttämätön perusta koko kirkon työlle:

”Vanhurskautus tapahtuu yksin armosta, yksin uskosta, yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Tämän opinkohdan varassa kirkko joko seisoo tai kaatuu. Tänä päivänä johtajat, teologit ja papit, jotka esittävät olevansa evankelikaaleja, katsovat usein ylen tämän opinkohdan. He ohittavat, vääntävät kieroon tai jopa kieltävät sen. Vaikka ihmisen langennut luonto aina varoo myöntämästä tarvitsevansa Kristuksen meidän hyväksi laskemaa vanhurskautta, on nykyaika entistä ahnaammin yllyttämässä tyytymättömyyteen kristillistä evankeliumia kohtaan. Olemme antaneet tämän tyytymättömyyden määritellä palvelustyömme luonteen ja julistuksemme sisällön.”

”Useat kirkollisen kasvun liikehdinnän piirissä uskovat, että sosiologinen tuntemus ja ymmärrys kuuntelijoiden tilannetta kohtaan on yhtä olennaista evankeliumin leviämisen kannalta kuin raamatullisen totuuden julistaminen. Tämän seurauksena teologiset totuudet on usein erotettu käytännön evankeliumin palveluksesta. Useissa kirkoissa markkinointisuuntaus on johtanut askeleen pidemmälle niin, että ero Raamatun Sanan ja tämän maailman välillä on hälvennyt, ristin pahennus on poistettu ja kristillinen usko on typistetty niihin periaatteisiin ja menetelmiin, jotka synnyttävät menestystä maallisissa yhteyksissä.”

”Vaikka ne edelleen ehkä uskovatkin ristin teologiaan, vievät nämä liikkeet sisällön ristin sanomasta…”

”Missä tahansa Raamatun auktoriteetti menetetään, Kristus sivuutetaan, evankeliumia vääristellään ja uskoa muunnellaan, on siihen aina yksi syy: meidän intressimme ovat astuneet Jumalan intressien edelle ja me teemme Hänen työtään omalla tavallamme. Se, ettei Jumala enää ole samalla tavalla seurakuntaelämän keskus kuin ennen, on yleinen ja syvästi murehduttava menetys kirkossamme tänä päivänä. Tämän menetyksen myötä jumalanpalveluksista on voitu tehdä viihdettä, evankeliumin julistaminen on vaihdettu markkinointiin, usko on korvattu tekniikalla, pyrkimys hyvään korvattu tyytyväisyydellä itseen ja uskollisuus vaihdettu menestykseen.”^[xi]

Jos pohjoismaisten lähetysjärjestöjen johtajat uskovat evankelikaalisen inspiraatioyhteyden (= eri ryhmiä jotka uskovat Raamatun inspiraatioon) arvoon, ei ole epäilystäkään, mihin evankelikaalisen liikehdinnän suuntauksiin heidän tulee katkaista välinsä ja mihin sitoutua tiukemmin, mikäli he haluavat jatkaa lähetysjärjestöjen alkuperäisellä hengellisellä linjalla.

Kirkon kasvu -liike muistuttaa monin tavoin rationalismia. Tällainen vertailu näin lopuksi voi tuntua sekä kurjalta että rohkaisevalta.

Rationalismin tavoitehan oli voittaa aikansa epäilijät takaisin kirkon huomaan tarjoamalla heille houkuttelevaa ja järkevää kristinuskoa. Tiettyjä asioita piti häivyttää: puhetta Jumalan vihasta, ihmisen syntiturmeluksesta, kadotuksesta – ja Jeesuksen sijaiskärsimyksestä ja kuolemasta. Tämä kaikki liukui taka-alalle. Sen sijaan puhuttiin paljon siitä, kuinka kristinusko auttaa ihmisiä hyvään ja järkevään elämään. Paradoksaalista asiassa on se, että rationalistipapit loppujen lopuksi saarnasivat tyhjille kirkoille. Heidän julistuksestaan ei saanut mitään irti – siitä puuttui Hengen voima ja ravinto.

Nykyään kirkossakävijämäärät laskevat ja jumalanpalveluksia perutaan. Kävijämäärät olivat kuitenkin alhaisempia Norjassa ja Tanskassa vuonna 1800, kun rationalismi oli huipussaan.

Juuri tällaisina aikoina tapahtuu jotakin ihmeellistä. Kun kirkoissa ei ole mitään haettavaa, kerääntyvät uskovat pienellä joukolla yhteen. He lukevat Jumalan Sanaa ja vanhoja luterilaisia saarnakokoelmia, ja he kohtaavat Jumalan sellaisena, kuin Hän todella on. Tämä johtaa herätykseen, kääntymykseen ja Jeesus-uskoon. He palaavat ystäviensä ja naapuriensa pariin ja todistavat Hänestä. Heidän todistuksessaan on Hengen voima, sillä he ovat kohdanneet Jumalan – ja se saa herätyksen puhkeamaan!

Tällainen on kirkkohistorian elinkaari. Kaikkina aikoina on ollut kansa, joka on elänyt Jumalan kasvojen edessä ja jonka ainoa lohtu ja ilo on ollut evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Siinä todistuksessa, joka on lähtenyt tästä kansasta, on ollut voima – maailmalle elämäksi! Suokoon Jumala, että saamme kuulua tähän kansaan – nyt ja aina!

Luento Logos ry:n järjestämässä pohjoismaisessa teologisessa konferenssissa 13.-14.3.2004.

Käännös: Pia Pietilä. Väliotsikot toimituksen.

^[i] Bill Hybels (2001): Smittende tro, Hillerød, s. 9.

^[ii] D. A. Carson (1994): The Sermon on the Mount. Matthew 5-7, Carlisle, s. 138.

^[iii] Lainaus R .J Koester (1994): Law and Gospel. Foundation of Lutheran Ministry, Milwaukee, s. 109.

^[v] Lainaus Martin Erdmannin artikkelista ’Willow Creek ’ Evangelical Times -lehdessä, tammikuu 2001, s. 30.

^[vii] Materiaali ’Building Prevailing Churches’, s.21, on Willow Creek Associationin julkaisema ja se löytyy mm. internetistä osoitteesta http://www.willowcreek.dk.

^[viii] G. A. Pritchard (1996): Willow Creek Seeker Services, Grand Rapids, s. 53.

^[xi] The Cambridge Declaration ja lisätietoja The Alliance of Confessing Evangelicals -liikkeestä löytyy allianssin kotisivuilta osoitteesta http://www.alliancenet.org.