KOMMENTTI:
Ote Länsi-Suomen
Herännäislehden pääkirjoituksesta 11/03:
”Tunnustuksellisissa
piireissä otetaan rappiokirkollisuuden keskellä avosylin vastaan jokainen, joka
edes jotenkuten yrittää pitää esillä totuuden sanaa. Näin olen tehnyt ja teen
minäkin. Mutta harvemmin joku tulee ajatelleeksi (vielä vähemmän sanoneeksi!),
että hengellisten asioitten pelkkä ymmärtäminen tai niistä puhuminen tunteella
ja mahdollisesti paatoksella ei vielä riitäkään. Tarvitaan "sydäntä",
toisin sanoen tahdon mukautumista "Jumalan mielen jälkeen".
Mielestäni tunnustuksellisten liikkeitten vaarana on, että mukaudutaan
ympäröivän (länsi)maailman (ei arvoihin vaan) arvostuksiin, kuten esim. juuri
tiedon ylikorostukseen. Tämän mukaisesti uskotaan (hiukan kärjistäen), että
kirkon uudistumiseen riittää esitelmöinti (informointi), puhtaan opin
(informaation) esillä pitäminen, oikeassa olemisen (informaatiosodan) jalo taistelu. Jotkut menevät vieläkin
pitemmälle. He tekevät monia omia johtopäätöksiä heille uskotusta totuudesta,
päätyvät entistä yksityiskohtaisempaan ja hienompaan erittelyyn, rikkovat
vähitellen välinsä keskenään ja toisiin, perustavat ehkä uuden seurakunnan ja
lopulta koko kylässä ei ole muuta kuin kaksi uskovaa: minä ja vaimoni, enkä
tuosta vaimostanikaan ole täysin varma". Silti luotetaan vahvasti, että
Jumala joskus on siunaava uskollisuuteni kaikkien valheveljien keskellä ja että
hän vielä kerran on antava juuri minun seurakuntani kokea ennennäkemättömän
kukoistuksen.”
Humanismin vai vankan
kristillisen tunnustuksen näkökulma?
Todellisuus on päinvastainen kuin tämä teksti välillisesti antaa ymmärtää. Siis
vastakohta on oikea: totuudelle ei juuri anneta sijaa tässä valheiden hallitsemassa
maailmassa. Elämme aikaa, jolloin helposti kaikkea opin ja opetuksen
koettelemista Pyhällä Raamatulla pidetään kyseenalaisena saivarteluna. Vanha
liberaaliteologia opetti Jeesuksen yksinkertaisen opin olevan jotakin toista
kuin kirkon laajemmat tunnustukset ja eri opinkohtien selvittely. Jälkimmäinen
oli tämän ajattelun mukaan hellenismin tuotetta, jotakin muuta kuin itämainen
hurskas usko.
Kun kirkollinen
eksistenssi käy tukalammaksi ja oikean opin tunnustaminen sekä henkien
erottaminen tuntuu mahdottomalta, alkaa kuulua liberaaliteologian pohjasävel
myös ns. tunnustuksellisten piireissä. Tämä väljempi tapa käsitellä oppeja ja
henkiä tuntuu – aivan oikein – tri Laatosta itsestäänkin ristiriitaiselta.
Niinpä hän yllämainitun sitaatin jälkeen vahvistaa kaksijakoisuuttaan
sanomalla, ettei hänen tarkoituksenaan ole hylätä puhdasta oppia. Arvoitukseksi
jää, miksi hän silti puhuu niin kuin puhuu.
Pyhä Henki on puhunut
selvästi, ei hämärästi, mikä antaisi jokaiselle luvan omaan mielipiteeseensä.
Tiedon pitäminen tärkeänä mutta silti toissijaisena asiana seurakunnan elämässä
on portti syntiin ja tottelemattomuuteen, koska Jumalan ilmoitus ei ole
ainoastaan positiivinen impulssi, vaan se antaa meille selvän tiedon.
Aina kun olot tuntuvat
humanistiselta näkökulmalta katsottuna mahdottomilta, joku herttainen veli
kertoo anekdootin ”vaimosta ja minusta”. Tällä kertomuksella lievennetään
väärällä tavalla sitä tuskaa, joka tulee sen havaitsemisesta, että harhaoppi ja
pahat henget ovat tunkeutuneet kirkkoinstituution sisäpuolelle. Esimerkki
”vaimosta ja minusta” ja ovela hymy sen päälle on ominaista niille, jotka eivät
halua tosissaan miettiä esimerkiksi Elian ja Jeremian yksinäisyyttä.
Kuvitellaan, että totuudella on silti kaikista vaikeuksista huolimatta mukava
ja riittävä sija tässä maailmassa. Luullaan, että totuutta ei ristiinnaulita.
Ne, jotka ovat päätyneet johonkin toiseen päätelmään, ovat kylähulluja, joista
ei tarvitse piitata. Muistakaamme Lutherin opetusta siitä, että kirkko on
salattu ja että välillä harhaopeilla näyttää olevan täysi valta ulkonaisessa
kirkossa (Sidottu ratkaisuvalta). Kristus sanoo toisin kuin humanistit: ”Älä
pelkää, sinä piskuinen lauma!”
Halvar Sandell