KUOLEVAN JEESUKSEN VIIMEISIÄ SANOJA

Gustaf A. Aho, teol. tri, USA

 

PITKÄNÄPERJANTAINA

 

”Mutta Jeesuksen ristin ääressä seisoivat hänen äitinsä ja hänen äitinsä sisar Maria, Kloopaan vaimo, ja Maria Magdaleena. Kun Jeesus näki äitinsä ja sen opetuslapsen, jota hän rakasti, seisovan siinä vieressä, sanoi hän äidillensä: ’Vaimo, katso poikasi!’ Sitten hän sanoi opetuslapselle: ’Katso, äitisi!’ Ja siitä hetkestä opetus­lapsi otti hänet kotiinsa. Sen jälkeen, kun Jeesus tiesi, että kaikki jo oli täytetty, sanoi hän, että kirjoitus kävisi toteen: ’Minun on jano.’ Siinä oli astia, hapanviiniä täynnä; niin he täyttivät sillä hapanviinillä sienen ja panivat sen isoppikorren päähän ja ojensivat sen hänen suunsa eteen. Kun nyt Jeesus oli ottanut hapanviinin, sanoi hän: ’Se on täytetty’, ja kallisti päänsä ja antoi henkensä” (Joh. 19:25-30).

 

 

Harvoin juhlitaan kenenkään kuolinpäivää. Mutta Jeesuksen kuolemaa muistetaan iäisesti, sillä se koskee koko ihmiskuntaa. Juutalaiskristityt kutsuivat hänen kuolinpäiväänsä suureksi valmistuspäiväksi, sillä silloin valmistui pelastus koko maailmalle. Joissakin maissa sitä päivää nimitetään mustaksi perjantaiksi, koska sil­loin tapahtui ihmiskunnan kaamein rikos. Me suomalaiset käytämme siitä nimeä pitkäperjantai, sillä Jee­sukselle se oli pitkä päivä, jolloin uhrattiin iäti kelpaa­va uhri syntien edestä. Englanninkielellä tätä päivää sanotaan hyväksi perjantaiksi, sillä ihmissuku sai silloin niin paljon hyvää, ettei kenenkään kieli voi sitä kertoa.

Jeesus kärsi pahantekijäin keskellä, julmien vihollis­ten ympäröimänä. Vain harvoja ystäviä oli saapunut, ja he jäivät etäältä katsomaan. Mutta kun järkyttävien tapahtumien peljättämänä tuo raivoava joukko alkoi hajaantua, hiipi ristin viereen murheen murtama äiti, kolme muuta naista ja apostoli Johannes. Hän, joka oli nojannut Jeesuksen rintaa vasten, voi nyt nojata hänen veriseen ristiinsä. Hän toistaa meille kuulemiansa kuo­levan Jeesuksen sanoja, varsinkin niitä sanoja, mitkä toiset evankelistat ovat jättäneet kertomatta. Mekin tah­domme nyt hengessä astua Jeesuksen ristin viereen, voi­daksemme tarkemmin tutkia noita Johanneksen kerto­mia kuolevan Jeesuksen viimeisiä sanoja.

 

1. Rakkauden sana

 

Niin voimme nimittää ensin kuulemaamme sanaa. Äidilleen hän sanoi: ”Vaimo, katso, poikasi!” Sitten hän sanoi Johannekselle: ”Katso, äitisi!”

 

Ken on kokenut tai nähnyt äidin surua kuolevan lapsen vuoteen ääressä, hän voi jonkin verran ymmär­tää Marian murhetta. Miekka oli nyt käynyt, niin kuin vanha Simeon oli ennustanut, hänen sydämensä läpi. Eihän kenelläkään ole ollut sellaista poikaa eikä niin rikkaita ja pyhiä äidin kokemuksia kuin oli Marialla. Kun hän oli jäänyt leskeksi, Jeesus oli maallisestikin ollut hänen toivonsa ja ilonsa. Nyt hänen Poikansa tapetaan mitä hirveimmällä tavalla. Nyt ei ole enää koko maailmassa turvaa eikä lohdutusta.

 

Mutta Jeesus ei jätä äitiään yksin ja lohduttomaksi. Jeesuksella ei ole maata, ei taloa eikä rahaa jätettävänä äidilleen, mutta hän jättää hänelle rakastavan pojan, joka pitää hänestä hyvää huolta. Marian on nyt pidet­tävä Johannesta poikanaan, ja Johanneksen on nyt hoidettava Mariaa kuin äitiään. Me puhumme äidin rakkauden suuruudesta, mutta Jeesuksen tässä osoitta­ma lapsen rakkaus on vielä suurempi. Vielä kuoleman kauhuissakin, maailman syntejä kantaessaan Jeesus val­voo hyvin äitinsä asioita ja täyttää tarkoin neljännen käskyn.

 

Mikä opetus tässä onkaan meille! Niin usein unho­tetaan vanheneva isä ja äiti. Niin usein tylyillä sanoilla ja kohtelulla sumennetaan heidän elämänsä iltahetket. Lasten kasvattamisessa ja kouluttamisessa täytyy van­hempien mennä suuriin uhrauksiin. Kun lapset kasva­vat ja menevät naimisiin, vanhemmat joutuvat usein heitä vielä paljon auttamaan. Mutta kun vanhemmat tarvitsevat apua, usein lapsilla ei näytä olevan aikaa eikä mahdollisuutta sen antamiseen! Mutta köyhä, koko maailman kuormia kantava Jeesus vielä kuollessaankin muisti ja auttoi äitiään. Muutenkin velvoittaa tämä kuolevan Jeesuksen sana meitä osoittamaan rakkautta kärsiviä ja tarvitsevia kohtaan. ”Siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa”, kertoo tekstimme. Kristinuskon vaikutuksesta meillä on monenlaisia kuntien ja valtioidenkin ylläpitämiä sairaal­oita ja koteja. Siitä huolimatta tulee myös kirkolla olla sellaisia laitoksia. Ne ovat koteja, joita Jeesuksen opetuslapset pystyttävät sokeille, kuuromykille, mielisai­raille, raajarikoille, vaivaisille, orvoille, vanhoille, työ­kyvyttömille ja kärsiville. Kuolevan Jeesuksen rakkau­den sana kuiskaa meille: Katso heitä, ota heitä huostaasi!

 

Tämä rakkauden sana kieltää myös sen epäjumali­sen Marianpalvonnan, jota paavin kirkko harjoittaa. Paavihan on julistanut Marian synnittömäksi Jumalan äidiksi, jota autuuden menettämisen uhalla on palvel­tava. He rukoilevat neitsyt Mariaa ja opettavat, että tarvitsemme myös Marian ansiota ja välittäjätointa pe­lastuaksemme! Ristin juurella näet avuttoman Marian, joka ei voi mitään tehdä, vaan jonka ajallisestakin elä­mästä köyhä Jeesus huolehtii. Aloitettuaan julkisen toi­mintansa Jeesus Kaanaan häissä puhutteli häntä sanalla ”vaimo” – nainen. Välimiestehtävänsä viime hetkenä hän käyttää samaa sanaa. Jeesus osoittaa, että siihen työhön ei yksikään luotu, ei äitikään, voi osallistua. Lu­nastustyössä ei Maria enää ole äiti äidillisine vaikuttei­neen, vaan syntinen, jonka täytyy katsoa Jeesukseen Vapahtajanaan. Ihmeellinen on tuo murehtivalle äidille ja uskolliselle opetuslapselle puhuttu rakkauden sana.

 

2. Kärsimyksen sana

 

”Sen jälkeen, kun Jeesus tiesi, että kaikki jo oli täy­tetty, sanoi hän, jotta Raamattu kävisi täytäntöön: ’Minun on jano’.” Tämä on suurta kärsimystä ilmaiseva sana.

 

On sanottu, että jano on kaikkein vaikein ja tuskall­isin ruumiillinen kärsimys. Tätä Jeesus oli kokenut yl­tyvässä mitassa, sillä edellisestä illasta alkaen hirmui­sen tuskan, piinan ja rääkkäyksen alaisena hän ei ollut saanut veden pisaraakaan. Tässäkin suhteessa hän oli täyttänyt Raamatun ennustuksen: ”Minun voimani on kuivettunut kuin saviastian siru, ja kieleni tarttuu suuni lakeen” (Ps. 22:16). Vielä polttavampi oli hänen sielunsa jano, sillä yhteys Isän kanssa oli katkennut kun maail­man synnit ja niiden kirous lepäsi hänen päällään. Täs­sä janossa hän valitti niin kuin on kirjoitettu: ”Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa” (Ps. 42:3). Mutta kaikkein hirmuisin oli se kadotettujen jano, joka häntä vaivasi ja jonka erikoispiirteenä on sanomaton, sammuttamaton jano helvetin liekeissä (Luuk. 16:24).

 

Näin on Jeesus kärsinyt kaikki meidän vaivamme ja syntiemme iankaikkiset rangaistukset. Hän on sovit­tanut juomarin kadottavan janon, jonka tyydyttämises­sä on paha meno, kurjuus ja kuolema. Hän on sovitta­nut lihallisen mielemme janon himojen, huvien, kors­kan, kopeilun, kunnian, rikkauden ja kaiken maailmall­isen menon perään. Hän on kärsinyt sen janon, minkä Jumalasta eroon joutuminen ja tunnon tuska tuovat. Kärsiessään janoa hän on avannut meille elämän veden lähteen ja nyt kutsuu meitä: ”Jos jonkun on jano, hän tulkoon minun tyköni ja juokoon.” Hän tyydyttää sy­dänten kaipuun, sammuttaa sielujen janon.

 

Mutta mitä me tarjoamme Jeesukselle, kun hän ja­noaa sielujemme pelastusta? Kuolevan Jeesuksen kuu­meisille, halkeileville huulille työnnettiin etikkaan eli hapanviiniin kastettu sieni. Nytkin niin moni tarjoaa hänelle katumattomuuden sienen, syntiensä etikassa lio­tetun. Kun hänen ristinsä vieressä kuulemme hänen kär­simystä ilmaisevan sanansa: ”Minun on jano”, niin muistakaamme: Hän sovitti minun jumalattoman jano­ni ja kärsi sen janon, jota minun olisi pitänyt kärsiä helvetissä iankaikkisesti. Tahdon nyt siis katumuksessa ja uskossa juoda elämän vettä, jota hän on minulle hankkinut, jotta hänen sielunsa saisi iloita minusta vaiv­ansa hedelmänä.

 

3. Voiton sana

 

Vielä kuulemme kuolevan Jeesuksen huulilta ih­meellisen voiton sanan. Hän sanoi: ”’Se on täytetty’, ja kallisti päänsä ja antoi henkensä.”

 

Kaikki vanhan liiton ennustukset ja esikuvat olivat nyt täyttyneet: Tässä on Vaimon Siemen, joka murskasi käärmeen pään; tässä iäti kelpaava uhri, jota lukemat­tomat uhrit olivat kuvanneet; tässä Punainen meri, jo­hon hukkuivat orjuuttajamme; tässä vaskikäärme, johon katsomalla syntikäärmeen puremat paranevat. Tässä on ylimmäinen pappimme, joka oman verensä kautta menee pyhimpään hankkien meille täydellisen puhdistuk­sen synneistämme. Profeettain ennustukset olivat toteu­tuneet, Jumala oli täyttänyt lupauksensa.

 

Jumalan laki oli myös täytetty viimeistä piirtoa myöten. Tekemisessä ja kärsimisessä hän oli kuuliainen ristinkuolemaan saakka. Ja kaikessa hän oli meidän si­jaisemme. Nyt laki oli saanut kaiken, mitä se oli vaati­massa. Lain vaatima vanhurskaus oli täytetty ja lain määräämä rangaistus synneistä oli loppuun kärsitty. Nyt olemme lunastetut lain kirouksesta. Nyt olemme saaneet vanhurskauden, jossa laki ei löydä mitään tah­raa. Nyt on Kristus lain loppu jokaiselle uskovalle van­hurskaudeksi.

 

Kaikki on täytetty, mitä autuuteemme tarvitaan. Kun Kristus on kaiken täyttänyt, jää meille vain täy­dellisen pelastuksen lahjana omistaminen. Kirottuja ovat siis kaikki työt, kaikki ehdot, kaikki vaatimukset, joilla ihminen koettaa jotain ansaita ja myötävaikuttaa autuudekseen. Sillä jos meille olisi jäänyt hiukankin tehtäväksi, olisi Jeesus kuollessaan valhetellut, kun hän

sanoi: ”Se on täytetty!” Mutta Kristus onkin totinen, ja jokainen töihin nojaava ja niitä vaativa on valhetteli­ja ja kirouksen alla. Näin tyhjinä, näin ansiottomina, näin kurjina, näin vaivaisina syntisinä kuin olemme me saamme nyt aivan lahjaksi anteeksiantamuksen, autuu­den ja elämän kokonaan Kristuksen ansiossa.

 

Näin ihanaan voittoon päättyy kuolevan Jeesuksen lunastustyö. Se antaa meille pelastusvarmuuden ja voit­tovoiman, niin että mekin hänen kauttaan voitamme synnin, kuoleman ja helvetin vallan. ”Se on täytetty!” Nämä sanat säteilevät jo pääsiäisaamun riemuvoittoa.

 

Näitä kuolevan Jeesuksen viimeisiä sanoja kuulles­samme mekin yhdymme Golgatalla olevien pelästynei­den tunnustukseen: ”Totisesti tämä oli Jumalan Poika.” Vain hän voi ristinvaivassaan puhua sellaisen rakkau­den sanan. Vain hän voi sanoa niin pienen ja syvän kärsimyksen sanan niin äärettömissä sielun ja ruumiin tuskissa. Vain hän voi kuolla siinä voiton varmuudessa, että kaikki oli täytetty. Amen.

 

Gustaf A. Aho, Elävän veden virtoja, s. 177-183. Joensuu 1972.