JUMALA OMPI LINNAMME

 

On lauantai huhtikuussa 1529. Martti Luther istuu huoneessaan Wittenbergissä ja katsoo mietti­väisenä ulos vaihtelevaan huhtikuun säähän. Kuka tuolla lähestyy hänen taloansa? Ratsumies se on, kirje kädessään, ja heti jäljessä kiiruhtaa muutamia Lutherin ystäviä, jotka sanovat:

– Kuulimme, että Speierin valtiopäiviltä oli tullut kirjelmä, ja olimme halukkaat kuulemaan, miten on nyt evankelisen asian laita.

– Kuulkaa siis: Katoliset ruhtinaat ovat päät­täneet katolisiin maihin nähden nämä pykälät: Katolisissa maissa ei kukaan saa ottaa Lutheria vastaan taloonsa, vaan on hänet otettava vangiksi ja luovutettava viranomaisille. Wormsin päätös on nyt siis astuva voimaan. Evankelisten ruhti­naiden maihin nähden on tehty kolme päätöstä: Kielletään omaisuuden ja hengen menettämisen uhalla ketään enää kääntymästä Lutherin oppiin. Katolisilla on vapaus toimittaa messujaan. Evankeliumia saa saarnata ainoastaan katolisten selitys­kirjojen mukaisesti. Tämän sisältää kirje.

– Vakavia uutisia, sanoo eräs miehistä. Kuin­ka viekkaasti onkaan siinä valmistettu evankelisen kirkkomme perikatoa! Ainoastaan uskomme levit­täminen on muka kielletty. Mutta kaikenhan he ottavat meiltä, kun ei Jumalan sanaa saa julistaa ilman heidän selityksiään. Ja meidän on täällä kärsittävä messua ja pyhimysten palvontaa, mutta he eivät aio suvaita omissa maissaan meidän ehtoollistamme messun rinnalla.

– Eiväthän he voi tätä kaikkea ajaa läpi, ar­velee toinen.

– Eivätkö voi? Keisari ja paavi, valtio ja kirkko ovat meitä vastaan. Mikä mahtava valta! Pannalla ja julistuskirjoilla riistävät he meiltä kun­niamme, vapautemme, omaisemme ja tiluksemme. Väärillä tuomioillansa voivat he tappaa meidät polttoroviolla kuten Hussin! Mikä mahtava vihol­listen parvi! Mikä kauhea sotajoukko!

– Älkää olko peloissanne, ystävät, virkkaa Luther. Hus poltettiin, mutta totuutta ei voitu polttaa. Jumalamme on meitä taistelussa aina auttanut, niin vähäisiä kuin olemmekin.

– Siinäpä olette oikeassa, Luther, että vähäi­siä olemme. Ei meitä ole paljon. Mitä me voimme keisaria ja valtakuntaa, paavia ja kirkkoa, maal­lista ja hengellistä mahtia vastaan? Vaikka tah­toisimmekin taistella, on perikatomme varma.

Luther on taas yksin. Rauhattomana kävelee hän edestakaisin huoneessaan. Ystävien arkaileva mieliala painostaa häntäkin. Niin kuin illan varjot laskeutuvat yli Wittenbergin, niin lankeavat surun varjot hänen sydämeensä. – Silloin pistäytyy Ka­tariina-rouva huoneeseen asettaakseen naurisöljy­lampun pöydän kulmalle. Hellästi katsahtaa hän ala­kuloiseen mieheensä. Hän tietää hänen tavallisen lääkkeensä tällaisina hetkinä. Hän ottaa Lutherin Raamatun ja panee sen lampun viereen, suljettuna. Osaa kai Luther itse löytää oikeat avun paikat.

Pian sattuukin Lutherin katse kirjaan.

– Sinut he meiltä riistäisivät, sinä kallis Her­ran sana! Ihmiset tahtoisivat sinut turmella ja väännellä. Mutta sinähän itse, kallis kirja, juuri todistat kuinka Jumala sadat ja taas sadat kerrat on hädästä auttanut. Eikö vihollisjoukko, joka piiritti Jerusalemia kuningas Sanheribin aikana, ollut vielä suurempi? 200,000 assyyrialaista oli Jerusalemin ympärillä. Kuin pauhaava meri, niin kohisi vihollisten rynnäkkö ja näytti tahtovan syöstä syvyyteen sen vuoren, jolle Jerusalem oli rakennettu. Ja aamulla? 185,000 assyyrialaista ma­kasi kuolleina maassa! Rutto, Herran enkeli, oli heidät lyönyt. Ei ollutkaan sotajoukkojen valtias Sanherib, vaan Herra Jumala. Kuinka ihanana seisoikaan Herran kaupunki aamun valjetessa! Joka siellä oli, oli turvassa. Jumalan linna oli suojellut Jumalan omia.

Niin lukee sitten Luther lohdutukseksensa 46. psalmin:

 

”Jumala on turvamme ja voimamme, apumme hädässä aivan taattu.

Sen tähden emme pelkäisi, vaikka maa mullis­tuisi ja vuoret vajoaisivat meren syvyyteen,    vaikka sen aallot kuohuisivat pauhaten ja sen raivosta vuoret järkkyisivät.

Herra Sebaot on kanssamme,

Jaakobin Jumala on linnamme!

On virta, joka haaroinensa ilahuttaa Jumalan kaupunkia, Korkeimman pyhää asuntoa.

Jumala asuu siinä, eikä se horju, aamun koit­taessa Jumala sitä auttaa.

Pakanat riehuivat, valtakunnat horjuivat; kun hän jylisi äänellänsä, hyllyi maa.

Herra Sebaot on kanssamme,

Jaakobin Jumala on linnamme!

Tulkaa, katselkaa Herran töitä! Hän tekee maan päällä hämmästyttäviä tekoja.

Hän lakkauttaa sodat maailman ääriin asti: jouset hän särkee, keihäät katkoo, vaunut tulessa polttaa.

’Tauotkaa ja tietäkää: minä olen Jumala, minä olen korkea kansojen keskellä, minä olen maan päällä korkea.’

Herra Sebaot on kanssamme,

Jaakobin Jumala on linnamme!”

 

Kuinka onkaan mies aamuksi muuttunut! Hä­nen silmänsä ovat kirkkaat ja ryhtinsä kuin voittajan. Hänen hyvän huomenen toivotuksensa kuu­luu aivan riemukkaalta.

He ovat rukoilleet yhdessä ja istuvat lastensa keskellä, Luther ja Katariina. Luther kertoo evan­kelisten suuresta hädästä. Hänen äänensä sävy käy yhä iloisemmaksi, mutta vaimon kasvoilla nä­kyy kasvava levottomuus.

– Mutta Martti, sanoo hän, kuinka voit olla noin iloinen?

Luther viittaa taivaaseen ja sanoo:

– Hän, joka on tuolla, auttaa meitä kaikesta hädästä. Hän on tänä yönä ihmeellisesti vahvistanut minua eräällä unella. Kuulehan: Olimme Wartburgissa, minä ja kaikki ystäväni vaimoinemme, lapsinemme. Sodan pauhinaa kuului kauempaa. Tarkastin huolellisesti linnan. Lujalta näytti sen perustus kalliovuorella, vahvat olivat muurit, kaivannot, vallit ja vetosilta. Kyllä se voi meitä suojella. Aseemmekin, kivilingot ja pitkät tykit olivat kelvolliset. Sodan tuoksina yhä lähestyi. Vihollisten joukko sijoittui laajalle tasangolle Wartburgin edustalle. Mikä suunnaton joukko! Kaikkialta tuli esille mustia ritareja, laaksoista ja kukkuloilta, ilmasta, joka kulmasta ja nurkasta. Ja yhtäkkiä lankesivat he maahan, kuin Jumalan eteen. Heidän johtajansa, maan mahtavin ruhtinas, näyttäytyi ja asettui sotajoukon etupäähän. Hän aloitti hyökkäyksen. Joka suunnalta tunkivat he eteenpäin. Viekkaina ja älykkäinä kuin käärmeet hiipivät he vuoren juurella kasvavan pensaikon läpi. He kaivoivat reikiä kallioon räjäyttääkseen koko linnan. Joukkomme asettui vastustamaan; oi, vähäiseltä se näytti! Jo ennakolta näimme, kuinka helposti ja pian meidät kukistettaisiin. Mutta yhtäkkiä asettui loistava ritari pienen joukkomme johtoon. Säkenöivän miekan, ristin muotoisen, kohotti hän ylös. ”Kuka” hän on?” kysyivät jännittyneinä ystävät ja viholliset. Hänen lippunsa laskettiin auki. Silloin tuli aurinko säteilevänä esille ja valkoisena loisti lipun veripunaisella pohjalla hänen nimensä. Se kulki suusta suuhun ja vaikutti kuin lumous. Hänen innostuksensa tarttui kaikkiin, hänen rohkeutensa valtasi jokaisen, joka oli hänen puolellaan. Mutta viholliset väistyivät arkoina tuon nimen kuulles­saan, ja maailman ruhtinas lankesi kauhun val­taamana maahan, mutta nousi suurin ponnistuksin uudestaan pystyyn. Kuinka kiukkuisen näköinen hän olikaan! Hän viittasi kädellään: Silloin vir­tasi joka puolelta vielä lisää mustia ritareita; yhtä mustaa oli kaikki silmän kantamiin, aivan kuin olisi maailma ollut niitä täynnä. Ne aukoivat ki­tojansa, niin että hirveät hampaat näkyivät, kuin olisivat tahtoneet meidät niellä. Mutta kukaan joukostamme ei pelännyt. Miksi olisimmekaan väistyneet? Onhan asiamme, meidän uskomme, evankeliumi, voittava. Niin kuin he eivät voi kaa­taa vuoria, niin seisoo Jumalan sanakin heistä huolimatta. Ja vaikka monet meistä kaatuisivat­kin, niin vihollisilla ei ole siitä pysyvää hyötyä eikä meillä mitään pysyvää vahinkoa. Ruumiin he meiltä voivat ottaa, mutta Se, mikä on kor­keinta, Jumalan sana ja autuus, jää meille kuitenkin.

– Mutta tahdotko kuulla, mitä olen jo kirjoit­tanut näiden kokemusten johdosta? – Näillä sa­noilla puheensa päätettyään Martti Luther hakee kirjoituspöydältään paperin ja alkaa lukea:

 

1. Jumala ompi linnamme,

varustus vahva aivan.

Hän aseemme on, kilpemme

ajalla vaaran, vaivan.

Se vanha vainooja,

kavala, kauhia,

on kiivas, kiukkuinen

ja julma, hirmuinen;

ei löydy maassa vertaa.

 

2. Turha on oma voimamme,

ei voi se meitä auttaa,


mutt’ pimeyden vallat me

voitamme Herran kautta.

Sotija verraton

its’ Jeesus Kristus on,

Hän, Herra Seebaot,

helvetin joukkiot

lyö maahan, voiton saattaa.

 

3. Maailma vaikk’ ois täynnänsä

pimeyden enkeleitä,

päällemme syösten päänänsä,

he eivät voita meitä.

Juur’ turhaan kiukuissaan

nyt maailman päämies vaan

pauhaapi, saanut on

hän nyt jo tuomion;

Yks sana hänet kaataa.

 

4. Se sana seisoo vahvana,

he ei voi sitä kestää;

kun kanssamme on Jumala,

ken meiltä voiton estää?

Jos vaikka henkemme,

osamme, onnemme

he veisi viekkaasti,

jää meille kuitenki

Jumalan valtakunta.

 

Suom. virsikirja, vanha laitos

 

 F. Lehmensickin mukaan toimittanut Martti Voipio. Helsinki 1924.