”KUKA SITÄ OLISI USKONUT”

Tositapaus Pohjanmaalta 1800-luvun loppupuolelta

– Vallan tässä harmista halkeaa. Ei saa enää omissa nurkissaankaan pahaakaan rauhaa. Yhtä ja samaa laulun luritusta aamulla ja illalla. Ennen kirottiin, juotiin viinaa ja tapeltiin. Silloin oli reilu komento talossa. Tuo arpi kasvoissani on siltä ajalta. Ja mielelläni ottaisin toiseen poskeen samanlaisen. Tuhannen kertaa ennen kuin kuuntelisin tuota laulua ja lakkaamatonta juttua autuudesta. Mokomat autuaat, pyh! Luulevat raukat taivaan iloon pääsevänsä, laulunsa palkaksi. Vähällä se on tyhmä kansa vietelty. Tuo kirkkoherra retkale se tämän villityksen seurakuntaan toi. Tiesin sen jo aavistaa ja ponnistin kaikki voimani ettei olisi päässyt tänne, mutta mikä siinä auttoi. Kaikki akat silloin olivat liikkeellä ja markalla huutaa täräyttelivät ja voiton saivat. Hävettää oikein kun pitää tuollaista pappia katsella ja vielä palkkaa maksaa mokomalle. Tallirengiksikään ei tuollainen mies kelpaisi, mutta annapas kun köhöttää tällaisen pitäjän kirkkoherrana. Kylän raitilla tuolla kulkee akkain kanssa ja kaikissa renkituvissa kukkuu iltakaudet muka sanaa julistamassa. Ennen toki papitkin maistoivat maljaa ja löivät pöytään ruutua ja ässää niin että läiski. Haeppas tämä sivistyneiden seuraan, jos lystäät. Vaikka ei tuosta ihmisten seuraan olisikaan. Pilalle se meni elämä. Sitten vielä tuo pappi tunkee oikeidenkin ihmisten kintereille. Tapasi minut aamulla postikonttorilla ja alkoi kysellä onko minulla rauha Jumalan kanssa ja miksi en käy kirkossa. Mutta kyllä hän nyt sai nenälleen. Ehkä muistaa toistaiseksi, ettei tule ihmisten silmille – mokomakin hävytön. Kehui olevan oikeuden itsellään seurakunnan opettajana ollen, tutkia laumansa sielun tilaa. Mutta minun sielustani hän ei tule saamaan koskaan selkoa. Eikä tämä mies tule tarvitsemaan tuollaisia pappeja. Ja jos niin hulluksi sattuisin tulemaan silloin, kun se autuaallinen kuolema tulee, niin muista se, eukko, että et hae häntä, vaikka kuinka pyytäisin. Saat päättää, että silloin olen jo hullu, jos sellaisia pyyntöjä teen. Ja hullu tarvitsee lääkärin, eikä pappia. En tiedä mistä se johtuu, mutta välttämättä tahtoisin tapella nyt! Ja minä lähden tappelemaan. Tuolla pellolla ovat leikkaamassa Murtolan ja Levän torpan vanhat ukot. He ovat vanhoja tappelijoita. Toisella saralla on iso liuta autuaita, he saavat katsella miten aikamiehet voimiansa mittelevät.

Talon isäntä näin puheli vaimollensa. Hänen alustalaistensa keskuuteen oli levinnyt evankelinen liike, ja siitä oli isäntä kiukuissaan. Kun hän uhkasi lähteä tappelemaan puheli hänen vaimonsa, joka tunsi miehensä pahan luonteen:

– Älä rakas Vihtori mene! Tyynny nyt toki. Siitä ei tule hyvää, jos menet noiden vanhain miesten kimppuun. Eikähän ne autuaat ole sinulle mitään pahaa tehneet. Minusta nähden on elämä nykyään paljon parempaa kuin ennen. Käytökseltään ovat nuo uskovaiset perin siivoja ja hiljaisia. Monesta juoposta ja tappelijasta on tullut luotettava ihminen. Tyynny nyt toki, rakas Vihtori!

– Vai vielä sinä heitä käyt puolustamaan. Uhallakin minä näytän autuaille, että tämä mies uskaltaa tapella. Ja sitten kun olemme tarpeeksemme tapelleet kutsun minä ukot ryypylle ja juomme oikein kovasti. Hei vaan! – nyt minä menen.

Kartanon isäntä läksi juoksemaan pellolle, jossa väki oli työssä. Sinne päästyään heitti hän ensin Levän torpan ukon kumoon ja sitten Murtolan ukon. Samassa edellinen otti isäntää takaapäin kiinni ja kaasi hänet allensa. Isäntä sai ukon kurkusta kiinni ja kuristi voimiensa perästä. Ukko taasen sivalsi puukon tupestansa ja työnsi sen isännän rintaan.

Isäntä kannettiin sisälle, jossa haava sidottiin. Lääkäri todisti, että elämisen toivoa ei ole. Kiroillen otti isäntä vastaan tämän tiedon.

Kun kirkkoherra sai kuulla asiasta, meni hän sairasta katsomaan.

– Hyvää päivää! rakas ystävä – sanoi kirkkoherra aluksi.

– Mitä sinä roisto täällä teet! Et anna ihmisten kuollakaan rauhassa. Nuuskit joka nurkan – mokomakin heittiö. Ulos minun huoneestani ja heti! – kähisi sairas.

– En minä ole roisto. Olen Kristuksen palvelija, ja tulin julistamaan sinulle, että kaikki syntisi ovat maksetut ja anteeksi annetut Jeesuksen veressä, joka vuoti Hänen haavoistaan silloin, kun hän kuoli ristillä. Ja tämän vakuutan minä sinulle tässä läsnä olevan kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, amen!

Sairas alkoi huutaa kovalla äänellä. Tyynnyttyään katsoa tuijotti hän pitkän ajan kirkkoherraan ja kysyi sitten:

– Olenko minä tajuissani, vai hourinko?

– Luulen sinun olevan täydessä ymmärryksessä, sanoi kirkkoherra.

– Olettekos te tämän pitäjän kirkkoherra?

– Kyllä.

– Kuinka te voitte julistaa minulle synninpäästön?

– Ilmoitin sinulle tosi-asian. Onhan Jeesus sinut lunastanut ja siten velkasi verellään kuitannut.

– Mutta minäpä olen maailman suurin syntinen!

– Syntien suuruus ei tule kysymykseen. Pieniä syntisiä ei ole olemassakaan. Kaikki ihmiset ovat ansainneet helvetin. Mutta Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa, ja ei lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovintosaarnan säätänyt.

– Te uskotte siis, että minun syntini ovat anteeksi annetut!

– Niin, minä tiedän sen varmasti.

– Te lörpöttelette, hyvä kirkkoherra!

– En minä lörpöttele, kaikki mitä olen puhunut, on täyttä totta. Sen voin todistaa Jumalan sanalla.

– Todistakaapa!

Useita tunteja luki kirkkoherra sairaalle Raamattua, josta hän osoitti äskeiset sanansa todeksi. Sairas pääsi käsittämään, että hänen velkakirjansa on Kristuksen kuolemassa rikki revitty, joten hänellä on vapaus käydä pyhään, Jumalan iankaikkiseen kunniaan ja kirkkauteen.

Suurella äänellä ylisti sairas Jumalaa, joka hänet oli temmannut niin kuin kekäleen tulesta. Hän nautti myös Herran pyhää ehtoollista, josta hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi syntiensä anteeksi antamisesta.

Seuraavana aamuna hän kuoli ilolla ja rauhassa. Ennen kuolemaansa puhui hän:

– Kuka sitä olisi uskonut, että minäkin tarvitsen sen Jeesuksen, jota olen pilkannut. Ja kuka sitä olisi uskonut, että Jeesuksen veri riittää maailman suurimmalle syntiselle! Kuka myöskään olisi uskonut, että tuo kirkkoherra on niin jalo mies. – En minä ikänä olisi sitä uskonut, ellei Herra äärettömässä armossaan olisi minua tähän tapahtumaan johtanut.

Emerik Lyytinen, Kotimatkalla kalenteri vuodelta 1911, s. 69-72.