Petri Kivenheimo, Espoo
Kirjoissa, lehtiartikkeleissa, tv-dokumenteissa ym.
yhteyksissä törmää toistuvasti väitteisiin, jotka, jos olisivat totta,
merkitsisivät sitä, että Raamattua ei olisi syytä ottaa täysin vakavissaan
Jumalan omana, erehtymättömänä sanana. Tämän esityksen tarkoituksena on pyrkiä
varustamaan lukijaa kohtaamaan ja torjumaan näitä vihollisen hyökkäyksiä,
omaksi ja lähimmäistensä hengelliseksi parhaaksi. Teknisesti teksti on
rakennettu eräänlaiseksi tarkistuslistaksi: se on jaettu numeroituihin
alakohtiin, joista kussakin esitetään yksi huomioon otettava näkökohta.
1. Tarkasta kritisoitavan tekstin kirjoittajan asenne
Raamattuun. Jos huomaat hänen tekstistään hänen asettuneen Raamatun sanan
yläpuolelle sen tuomariksi, voit päätellä siitä seuraavat seikat:
a) Kirjoittaja on valheen hengen vallassa, sillä hän
vastustaa totuuden Henkeä, joka on puhunut ja puhuu Raamatun sanan kautta (Joh.
14:26; 17:17).
b) Kirjoittaja on epäjumalanpalvelija, sillä hän
kirjoittaa jonkin sellaisen käsityksen pohjalta, joka ei ole peräisin
Raamatusta, ja asettaen tämän vieraan käsityksen Raamatun sanan yläpuolelle,
siis seuraten jonkun vieraan jumalan ilmoitusta. (Jos tämä kohta vaikuttaa
vaikeatajuiselta, Lutherin Ison katekismuksen ensimmäisen käskyn selitykseen
tutustuminen auttaa ymmärtämään, mitä epäjumalalla ja epäjumalanpalveluksella
tarkoitetaan.)
c) Lukiessasi tällaista tekstiä olet joutunut Jumalan
koettelemaksi, rakastatko Häntä, niin että pidät Hänen sanansa, vaikka sinulla
on vaihtoehto, joka sinua vetää ja houkuttelee (ks. 5. Ms. 13:1-4). Ellet
pitäydy sola scriptura (yksin Raamattu) -periaatteeseen, et voi pitäytyä
(ainakaan johdonmukaisesti) sola gratia (yksin armo), sola fide
(yksin usko) etkä solus Christus (yksin Kristus) -periaatteisiinkaan,
vaan olet seuraamassa niiden totuudesta luopuneiden harhaopettajien jälkiä,
joista Raamatussa nimeltä mainitenkin varoitetaan (2. Tim. 2:16-18).
2. Tarkasta kriitikon tapa referoida Raamattua. Ei ole
harvinaista, että raamattukriitikot referoivat Jumalan sanaa epätäsmällisesti
ja suorastaan harhaanjohtavasti. Esimerkiksi voidaan ihmetellä, miten
erämaavaellus kesti Raamatun mukaan 40 vuotta, vaikka matkan pituus ei olisi
vaatinut kuin vajaan kuukauden. Raamattu itse antaa moniin tämäntapaisiin
kysymyksiin (esim. juuri äsken mainittuun) suorat vastaukset, joita kriitikko
joko ei ole vaivautunut hakemaan tai ei tahdo lukijoilleen kertoa. Siksi
referaatti harhauttaa lukijan olettamaan, että kyseessä olisi jokin Raamatun
epäjohdonmukaisuus tai outous. Jos tällaista harhaanjohtavaa tekstiä käy
Raamattua tutkimatta seuraamaan, voi syyttää vain itseään siitä, että vaihtoi
totuuden valheeseen ja uskoi ja kunnioitti luotua enemmän kuin Luojaa (Room.
1:25).
3. Tarkasta kriitikon tapa referoida lähteitä, joita
hän vetää esiin Raamatun kyseenalaistamiseksi. Antaako hän lukijalle mahdollisuuden
itsenäisesti arvioida vedotun lähteen asiasisältöä, vai jääkö lukija vain
kirjoittajan väittämien varaan, jolloin mitään ei itse asiassa ole näytetty
toteen? Raamattukriitikoille on varsin tyypillistä toimia H. C. Andersenin
Keisarin uudet vaatteet -sadun räätälien tavoin, jotka ylivertaisina
ammattimiehinä esiintyen saivat itseään viisaina pitävät miehet (ja naiset)
todistamaan sellaisten väitteiden puolesta, joita räätälit esittivät, vaikka
todistajien omat aistit tosiasiassa eivät räätälien väitteitä vahvistaneetkaan.
Kun syntyy ilmapiiri, jossa viisauden ja ammattipätevyyden maineen
saavuttaminen ja säilyttäminen on sidoksissa vallitsevan "pravdan",
virallisen "totuuden", kritiikittömään hyväksymiseen, todisteiden
vaatiminen ja varmoina esitettyjen väitteiden kyseenalaistaminen tuntuu
kiusalliselta ja asiaankuulumattomalta, vaikka samaan aikaan esiinnytään
ennakkoluulottomina ja kriittisinä.
Tätä asiaa voi havainnollistaa rinnastus
oikeudenkäyntiin. Jos oikeudessa joku väittää saaneensa tietonsa monilta
luotettavilta silminnäkijöiltä, mutta ei anna näiden nimiä ja yhteystietoja,
niin että heitäkin voitaisiin kuulustella ja käyttää todistajina, oikeudelle
jää vain tieto, että joku, joka ei edes väittänyt olleensa itse oikeuden
tutkimia tapahtumia näkemässä, esitti niitä koskevia väitteitä vedoten
sellaisiin kuulopuheisiin, joiden tarkistamismahdollisuutta hän ei oikeudelle
tarjonnut. Tällainen todistus ei oikeudessa paljoa paina, eikä sen pitäisi
merkitä sen enempää muissakaan totuuden selvittämiseen tähtäävissä
harkintatilanteissa.
4. Tarkasta kriitikon kysymyksenasettelu. Mitä
vaihtoehtoja hän ylipäänsä tarkastelee? Onko Raamatun kirjaimellisen totuuden
mahdollisuus suljettu jo lähtökohtaisesti vaihtoehtojen ulkopuolelle? Siinä
tapauksessa kysymys ei varsinaisesti edes ole Raamatun kritiikistä vaan
silmänkääntötempusta, jossa ollaan kritisoivinaan sellaista, mitä ei
tosiasiassa oteta ensinkään tarkasteltavaksikaan.
Esimerkki: Jos tarkastellaan evankeliumien kertomusta
siitä, miten Jerusalemin temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti
Jeesuksen kuolinhetkellä (Matt. 27:51; Mark. 15:38; Luuk. 23:45), voidaan
väittää, ettei mikään tunnettu luonnonilmiö voisi vaikuttaa tällaista
tapahtumaa. Tämä väite voi olla hyvinkin uskottava, mutta koko kysymyksenasettelu
on naurettava, sillä Raamattu ei väittänytkään, että jokin normaali
luonnonilmiö olisi ollut tämän tapahtuman syynä tai edes välikappaleena.
Ylösnousemuksen aamuna enkeli vieritti raskaan kivenjärkäleen Jeesuksen haudan
suulta, ja enkeli herätti sittemmin vankeudessa nukkuvan Pietarin tönäisemällä
häntä kylkeen johdattaakseen hänet ulos vankilasta; tämä sama selitys – Jumalan
lähettämän enkelin toiminta – on raamatullisessa kontekstissa luonteva myös
selittämään temppelin esiripun repeämisen. Ongelmana onkin se, että kriitikko
on jo valmiiksi sitoutunut todellisuuskäsitykseen, jossa enkelien vaikutukselle
aineellisen maailman tapahtumiin ei ole sijaa. Tällaiseen maailmankuvaan
sitoutuessaan ihminen on epäuskon tilassa, eikä asiaa lainkaan auta se, jos hän
voisi uskoa joidenkin sellaisten Raamatun kertomien tapahtumien
historiallisuuteen, jotka ovat naturalistinkin mielestä mahdollisia (kuten
"Juudas meni pois ja hirttäytyi"). Raamatussa Jumala ilmoittaa
itsensä sanoissaan ja teoissaan, ja jos joku uskoo koko maailmanhistorian
aikana vain sellaista tapahtuneen, mihin ei hänen mielestään mitään Jumalan
erityistä vaikutusta edes tarvita, hän on kokonaan epäuskoinen aivan siitä
riippumatta, kuinka monille Raamatussa kerrotuille tapahtumille hän on mielestään
löytävinään "luonnollisen selityksen" voidakseen pitää niitä (tai
joitain niitä muistuttavia tapauksia) historiallisina tosiasioina.
5. Yksi suosittu tapa pyrkiä kyseenalaistamaan
Raamatun luotettavuutta on vedota siihen, että samoja tai samantapaisia
asioita, joita Raamatussa kerrotaan Jumalan tekoina, esitetään vanhoissa
Raamatun ulkopuolisissa lähteissä jonkun muun jumaluuden jollekin muulle
ihmiselle tekemiksi. Näissä yhteyksissä on syytä ensinnäkin muistaa, mitä
edellä on sanottu siitä, tarjotaanko kritiikin lukijalle mahdollisuutta
tarkastaa lukemaansa alkuperäislähteistä. Nykyaikana on mahdollista esittää
kaikki historiallinen todistusaineisto "näköispainoksena" Internetin
kautta koko maailman tutkittavaksi. Ellei näin ole jossain tapauksessa tahdottu
menetellä, voi sanoa, että kätkettyyn todistusaineistoon vetoava vakuuttelu jää
todistuksena väkisinkin aukolliseksi.
Toinen tässä olennainen seikka liittyy taas
kysymykseen kriitikon maailmankuvasta. Julkilausumattomana uskomuksena monilla
Raamatun kriitikoilla on oletus siitä, että uskonnollinen ajattelu olisi
kehittynyt vähitellen (evolutiivinen uskonnonhistoria). Näin ollen Raamatun
kyseenalaistamiseksi katsotaan riittävän, jos olisi olemassa jokin sellainen
historiallinen lähde Raamatun ulkopuolella, jossa on jotain samantapaista
ainesta kuin Raamatussa. Tällöin ajatellaan, että Raamattuun on otettu (ehkä
jonkin verran muutetussa asussa) joitain senaikaisia taruja tai myyttejä, ja
tämän katsotaankin olevan riittävä syy Raamatun kirjaimellisen, historiallisen
totuuden kieltämiseksi.
Raamatullisesta todellisuuskäsityksestä käsin
tarkasteltuna tilanne on kuitenkin täysin erilainen, vaikka yhtäläisyydet
Raamatun ja sen ulkopuolisten lähteiden välillä olisivat sinänsä selvät ja
ilmeisetkin. Nykyihmisethän ovat kaikki Raamatun mukaan, ei ainoastaan Aadamin
ja Eevan vaan myös Nooan ja hänen poikiensa Seemin, Haamin ja Jaafetin
jälkeläisiä (1. Moos. 9:18-19). Näin ollen koko ihmiskunnalla on yhteinen
alkuperä, ja tämä tarkoittaa myös historian ja kulttuurin alkuperäistä
yhteisyyttä, joka jatkui aina Baabelin torniin ja kieltensekoitukseen (1. Moos.
11:1-9) asti. Siksi ei ole outoa, että pakanoilla on ollut uskonnollisia
käsityksiä, jotka ovat muistuttaneet Raamatun sisältöä: nämä pakanathan ovat hurskaan
Nooan jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, ja heidän historiatietonsa ja
varhaisin kulttuuriperimänsä (ja teologiansakin) palautuu Nooan perhekuntaan ja
heidän uskoonsa Raamatun Jumalaan.
Esimerkiksi vedenpaisumuskertomukset ovat ihmiskunnan
keskuudessa sangen yleistä perimätietoa. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että
Raamatun vedenpaisumuskertomus olisi vain yksi osa ihmiskunnan yhteistä
mytologiaa, vaan osoittaa päinvastoin, että vedenpaisumus on todellista
historiaa, kuten Raamattu edellyttääkin. Jos sitten vertaa Raamatun
vedenpaisumuskertomuksen sisältöä muihin vedenpaisumuskertomuksiin, on helppo
havaita, että nimenomaan Raamatun kertomus on aito ja tarkka: siinä on
asiallinen kertova ote, kaikkien arkissa pelastuneiden miesten nimet (ja Nooan
ja Seemin iätkin) ja vieläpä otteita Nooan "lokikirjasta"
kalenteripäivämerkintöjä myöten. Näitä yksityiskohtia ei ole missään muualla,
vaan vedenpaisumuskertomusta on muunneltu monijumalaiseen tai muuten
epäraamatulliseen muotoon, Nooaa vastaavasta hahmosta on voitu tehdä
jonkinlainen yli-ihminen tai puolijumala, ja oikea Jumalan tuntemus ja synnin
tunto on tietysti tipotiessään. Juuri näinhän Raamatun mukaan aina tapahtuukin
syntisten ihmisten joukossa, kun heidät päästetään oman kelvottoman mielensä valtaan:
totuus muuntuu ja turmeltuu, ja elävän Jumalan pelko, kiittäminen ja
kunnioittaminen vaihdetaan epäjumalanpalvelukseen. Kun totuutta näin pidetään
vääryyden vallassa, siinä on yhä tunnistettavia piirteitä oikeasta totuudesta,
mutta irvokkaasti vääristeltyinä.
Toiseksi esimerkiksi voisi ottaa arkeologisissa
kaivauksissa löydetyn taulun, jonka tulkitaan esittävän sitä, miten vanhan
Babylonian/Sumerin kuningas Hammurapi sai lain auringonjumalalta. Koska
Hammurapi ajoitetaan Moosesta varhaisemmaksi, tätä löytöä on tahdottu käyttää
väittämään, että Raamattu olisi vain kopioinut kertomuksen laintaulujen
saamisesta joltain jumalalta ja sovittanut sen sitten Moosekseen. Tosiasiassa
on tietysti ensinnäkin selvää, että Mooseksen historia Raamatussa on pitkä ja
perusteellinen ja laintaulujen saaminen Siinain vuorella, jolla Jumala
ilmestyi, on elimellinen osa kokonaisuutta, jolla ei ole mitään vastinetta
Hammurapin tai kenenkään muunkaan aikaisemman kuninkaan elämässä. Mitä itse
Hammurapi-reliefin tulkintaan tulee, niin ajatus siitä, että laki voidaan
hakata kivitauluihin tai että lain ja oikeuden katsotaan olevan peräisin
jumalalliselta vallalta, on sinänsä sekä luonteva että oikea. Raamatun mukaan
sekä esivalta sinänsä (Room. 13:1) että esivallan kyky hallita
oikeudenmukaisesti (Snl. 8:15-16) on peräisin elävältä Jumalalta, eikä
Hammurapi tietysti ollut tästä mikään poikkeus. On myös huomattava, että on
vain yksi Jumala, jolta kaikki hyvä on tullut ja tulee – myös pakanoille, jotka
eivät Häntä tunne eivätkä palvele, vaan seuraavat epäjumalia, kuten Paavali
hyvin selvästi ilmoitti lystralaisille (Ap. t. 14:16-17) ja ateenalaisille (Ap.
t. 17:25). Niinpä Hammurapikin oli aivan oikeassa väittäessään, että kaikki se,
mikä hänen lainsäädännössään oli hyvää ja oikeudenmukaista, oli peräisin
"korkeammalta voimalta". Itse asiassa hänellä saattoi olla paljon
oikeaakin tietoa Jumalasta, hänhän eli vielä varsin lähellä Nooan aikaa.
Sekään, että Jumalaa kuvattiin ko. reliefissä ehkä auringon hahmoisena, ei
sinänsä välttämättä tarkoittaisi, että kyseessä olisi ollut epäjumala –
puhuuhan Raamattu Kristuksesta vanhurskauden aurinkona (Mal. 4:2; Luuk.
1:78-79). Voi myös ajatella niinkin päin, että jos ihmisillä tuohon aikaan oli
ajatus siitä, että lait olivat peräisin Jumalalta, niin antamalla oman lakinsa
ytimen juuri siinä muodossa ja sillä tavalla, jonka ihmiset mielikuvissaan
yhdistivät aiemmin vallinneiden lakien alkuperään Jumala osoitti
kertakaikkisesti sekä sen, että Häneltä oli oikeus tähän astikin tullut, että
sen, että tämä, mitä Hän nyt Moosekselle antoi, oli todistettavasti aito ja
alkuperäinen Jumalan laki, kaikkia muita parempi, ja se, johon muita oli
verrattava ja jolla ne oli perusteltava – siis kaikkien lakien mittapuu eli
kaanon.
Edellä sanotun ydin ei ole siinä, etteikö Hammurapi
olisi voinut olla karkea ja paatunut epäjumalanpalvelijakin. Olennaista on sen
sijaan se, että ottamalla Raamatun ilmoituksen vakavasti alkuhistoriankin
osalta voimme ymmärtää oikein kaiken muunkin inhimillisen historian eikä meidän
tarvitse joutua ymmälle muun todistusaineiston suhteen. Tärkeää on sekin, että
tajuaa tämän Raamatun vakavasti ottavan lähtökohdan antavan mahdollisuuksia
todelliseen eri vaihtoehtojen puntarointiin, ei ainoastaan Hammurapin
hengellisen tilan osalta vaan yleisemminkin: esim. vedenpaisumusgeologian
saralla on erilaisia käsityksiä, joista keskustellaan ja väitellään, kuten
tieteessä yleensäkin on – ja oli jo Lutherinkin aikana – tapana, jotta parhaat
väitteet ja perustelut saataisiin esiin. Kysymys ei siis suinkaan ole siitä,
että Raamatun todesta ottaminen olisi aidon tieteen loppu; se on pikemminkin
sen alku (Ps. 119:98-100).
Mielenkiintoinen on myös se seikka, että Raamatun
ulkopuolellakin on odotusta ja ajatusta, että neitsyt tulisi raskaaksi ja tämä
olisi käänteentekevä tapahtuma ihmiskunnan historiassa. Tämähän on
raamatullisesti ajatellen hyvin helppoa ymmärtää: protoevankeliumi vaimon
siemenestä (1. Moos. 3:15) on ollut Nooan perhekunnan ja sitten koko
ihmiskunnan ainut toivon lähde kaikkea synnin ja Jumalan vihan kauhistusta
vastaan. Yhtä selvää tietysti on, että sielunvihollinen on tehnyt kaikkensa
vääristääkseen tämän pelastavan uskon keskeisen kohdan ja harhauttaakseen näin
ihmiskunnan, niin kuin nyt Uuden liiton aikanakin väärät profeetat ja antikristukset
eksyttävät monia (Matt. 24:4-5,11; 1. Joh. 2:18,22).
Kaiken kaikkiaan siis Raamatun kritiikki on sidoksissa
kriitikon omaan todellisuuskäsitykseen, ja siinä käytetyn perustelutavan ja sen
edellyttämän tausta-ajattelun ymmärtäminen on olennaista, jotta voisimme auttaa
ihmisiä (itseämme ja muita) näkemään valheiden verhon läpi ja tallaamaan tällä
kohden käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, mihin meidät on
Kristuksen seurakuntana kutsuttukin (Luuk. 10:19). Kun näkee edes jotain siitä,
miten mitättömiä, surkeita, pimeitä ja typeriä ajatuksia liikkuu vihollisen
eksyttämien, oman viisautensa maineella ratsastavien tämän maailman viisaiden
ja kirjanoppineiden mielessä, ja kuinka he eivät pysty tai tahdo tuoda edes
oman ajattelunsa perustavia uskomuksia julki nähtäviksi ja arvioitaviksi, vaan
ne täytyy kaivaa erikseen esille heidän tekstiensä takaa, jotta pääsisi edes
tajuamaan, mitä he itse asiassa opettavat ja varmaksi väittävät, on paljon
helpompi kiittää, ylistää ja kunnioittaa jumalien Jumalaa ja herrain Herraa,
joka on nähnyt hyväksi salata pelastuksen tien itse mielessään viisailta ja
ymmärtäväisiltä, mutta ilmoittaa sen lapsenmielisille (Luuk. 10:21), jotka
lukevat Raamattua niin kuin se on kirjoitettu, uskovat, niin kuin on kirjoitettu,
ojentautuvat sen mukaan, mikä on kirjoitettu, ja saavat Jumalalta todellisen
elämän, sekä nykyisen että tulevaisen, niin kuin on kirjoitettu (1. Tim. 4:8).
Mutta viisaina pidettyjen ajatukset Herra tuntee ja tietää ne turhiksi (1. Kor.
3:20); ja koska meillä on Herran Kristuksen mieli (1. Kor. 2:16), niin on
soveliasta, etteivät ne olisi meillekään aivan tuntemattomat. Onpa vielä
niinkin, että Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa (1. Kor. 3:19). Siksi
onkin niin tärkeää, että emme kristittyinä olisi itse mielestämme viisaita
(Room. 12:16) ja että on tultava tyhmäksi maailman silmissä voidakseen
viisastua Jumalan silmissä (1. Kor. 3:18). Aina, kun luullaan voitavan yhdistää
maailman viisaus ja salattu Jumalan viisaus (1. Kor. 2:6-7) – joka kuitenkin on
ilmoitettu Raamatussa aurinkoa kirkkaammin, mutta peite on kuulijoiden
sydämellä, kunnes se Kristuksessa otetaan pois (2. Kor. 3:14-16) –, päädytään
sokeiksi sokeain taluttajiksi, jotka seuraajineen kuoppaan lankeavat (Matt.
15:14). Sillä Herran tiet ovat suorat: vanhurskaat niillä vaeltavat, mutta
luopiot niillä kompastuvat (Hoos. 14:10).