Ruotsin kirkossa ei enää nykyään saa pappisvihkimystä yksikään naispappeuden vastustaja. Tästä on siellä olemassa kirkolliskokouksen päätös. Seurauksena Ruotsissa on paljon miehiä, joilla on teologinen loppututkinto, mutta he eivät saa vihkimystä. Meillä Suomessa tilanne on kehittynyt samaan suuntaan. Käytännössä naispappeuden vastustajia ei enää vihitä papeiksi. Vihkimyksen saamisen ehdoksi pannaan osallistuminen siihen yhdessä naispuolisten vihittävien kanssa. Kirkkoherran virkaa hakevilta tuomiokapitulit tenttivät mm. virkakantaa ja menettelyä naispappien suhteen. Perin nurinkuriseksi on tilanne mennyt.
Pahinta kristityille ei ole varmaankaan koskaan ollut
avoin vaino. Pahempaa on erityyppinen painostus oman kannan muuttamiseen ja
Jumalan sanan totuudesta luopumiseen. Professori Heikki Koskenniemi lausui
muutama vuosi sitten eräässä kirjoituksessaan erehdykseksi sitä luuloa, että
Raamatun kannalla olevat erotettaisiin kirkosta. Hän sanoi, mitä sen sijaan
tapahtuu: ”Meidät halutaan sopeuttaa.”
Jokin aika sitten Kotimaa-lehdessä (39/2003) julkaistu
haastattelu todistaa ikävällä tavalla tästä. Haastatellut edustavat
herätysliikejärjestöjä, joita pidetään naispappeuteen kielteisesti
suhtautuvina. Silti nämä henkilöt kertoivat olevansa yhteistoiminnassa
naispappien kanssa.
Kirkko on vajoamassa yhä pahemmin luopumukseen. Kukapa
olisi osannut aiempina aikoina kuvitella, että kirkolliskokous jonain päivänä
keskustelisi siitä, tulisiko kirkon siunata homoliittoja? Luopuessaan Herran
sanasta kirkko samalla menettää todellisen sanomansa ja muuttuu onttouttaan
kumisevaksi.
Jumalan sana yksin valaisee tiemme ja vain se on
turvanamme sekä elämässä että kuolemassa. Tästä syystä kiusaaja pyrkii
riistämään meiltä tämän ainoan kestävän perustan. Näin oli jo paratiisissa.
Näin on vieläkin. Herran apostoli kehottaa meitä: ”Pysy sinä siinä, minkä olet
oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo
lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä” (2. Tim.
3:15).