Niko Vannasmaa,
sosionomi amk, teol yo.
Mikä on totuus? Tämä on
kysymys, jota ihmiset ovat kautta aikain pohtineet. Relativismi näyttää olevan
suhteellisen helppo keino välttää vastausten monopolisointia. Vastauksetkin
tuntuvat riippuvan pitkälti siitä, millaiset ennakkoasetelmat hallitsevat
ajatteluamme. Olettakaamme siis, että totuus olisi mahdollista verifioida
(todentaa) tutkimuksen avulla. Tällöin meidän tulisi ehdottomasti hylätä
käsitys totuuden absoluuttisesta luonteesta, koska eri menetelmillä on
mahdollista päästä hyvin erilaisiin tutkimustuloksiin. Tietty subjektivismi
tulee välttämättä esille myös tutkijan valitsemassa näkökulmassa, josta käsin
hän tarkastelee tutkimuskohdetta. Onko siis täysin mahdotonta puhua totuudesta,
vai tulisiko meidän pikemminkin puhua totuutuksista? Nykyaikaisen
raamatuntutkimuksen kohdalla jälkimmäinen vaihtoehto näyttäisi olevan tietyssä
mielessä kanonisoitu. Voidaan toki väittää, että johonkin ongelmaan on
löydettävissä vain yksi ns. ”vakavasti otettavien” tutkijoiden yleisesti
hyväksymä ratkaisu. Toisaalta voidaan myös todeta, että eri aikakausina ja myös
eri ihmisten kesken on pidetty luotettavana erilaisia johtopäätöksiä. Totuus
tuntuu siis vaihtelevan erilaisten mieltymysten mukaan teologian tieteellisellä
kentällä.
Yksi keskeinen piirre
modernin eksegetiikan tutkimuksessa on ns. ”aidon historiallisen aineksen”
etsiminen Raamatusta. Totuutta kyllä etsitään, mutta ilman luterilaisen
uskonpuhdistuksen muotoilemaa sola scriptura –periaatetta (yksin
Raamattu). Yksin Raamattu –periaate onkin aikojen saatossa vaihtunut
käytäntöön, jossa järjen päätelmät ratkaisevat viime kädessä, mitä nykyihmisen
olisi ajateltava Raamatusta. Se, mikä on järkevää, on myös totuudellista, ja
sen mikä on totuudellista, täytyy myös olla järkevää. Eihän ole järkevää enää
olettaa, että Raamatun tapahtumat olisivat tapahtuneet historiallisessa
mielessä aivan samalla tavalla, kuin on kirjoitettu? Tätä vaihtoehtoa
kaupitellaan totuuden markkinoilla ikään kuin lohdutellen, että Jumalan sanan
asia säilyy siitäkin huolimatta, vaikka sen historiallinen konteksti
menetettäisiinkin. Onko näin? Se, joka antaa ratkaista tämän ongelman Raamatun
itsensä avulla, on myös valmis kuuntelemaan, mitä Jumala Sanassaan sanoo.
Yhtenä esimerkkinä voidaan käyttää seuraavaa raamatunlausetta: ”Tämä kaikki
on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta...”
(Matt. 1:22). Jumalan sanaa ei siis edellisen perusteella voida irrottaa
tapahtumisesta eli historiallisista tosiasioista. Kaikki se, minkä Herra on
puhunut profeettansa kautta, on myös tapahtunut, niin kuin on kirjoitettu.
Matteuksen evankeliumissa toisin sanoen vahvistetaan Jesajan lausuman
Messias-ennustuksen saaneen täyttymyksensä ajassa eikä joissakin uskonnollisissa
ideoissa.
Jumalan Sanan totuusarvo
ei ole millään tavalla riippuvainen tieteen johtopäätöksistä. Tarkoitan tällä
sitä, että on tietyssä mielessä yhdentekevää, vahvistaako tutkimus
historialliseksi totuudeksi esimerkiksi kysymyksen Jeesuksen tekemistä ihmeistä.
Inhimillinen järki ei voi kumota Jumalan Sanaa: ”Taivas ja maa katoavat,
mutta minun sanani eivät koskaan katoa” (Matt. 24:35), eikä tutkimuksen
keinoin ole mahdollista osoittaa Jumalan erehtyneen missään kohden Raamattua: ”Sinäkö
teet tyhjäksi minun oikeuteni, tuomitset minut syylliseksi, ollaksesi itse
oikeassa?” (Job. 40:3). Oikeudella tarkoitetaan tässä yhteydessä ennen
kaikkea tuomiovaltaa; toisen tuomitseminen syylliseksi edellyttää, että
tuomitsijalla täytyy itsellään olla oikea tieto asioiden luonteesta. Näin ollen
meille jää vain kaksi vaihtoehtoa tuomarille – inhimillinen järki tai Jumalan
Sana. Ei siis ole yhdentekevää, millaisten tutkimusmenetelmien avulla lähestyn
Pyhää Raamattua. On toki mahdollista päätyä virheellisiin tulkintoihin käyttökelpoisista
menetelmistä huolimatta – perisyntihän vaikuttaa jokaisessa ihmisessä ja
eritoten järjen alueella. Mutta miksi kysymyksen totuudesta tarvitsisikaan
liittyä tieteelliseen tutkimukseen?
”Tutkimustiedon
merkitystä ei voi nykyaikana vähätellä. Tämä tieto ei muodosta mitään
irrallista tai erillistä osaa elämän kokonaisuudessa. Siihen tietoon, joka
syntyy jokapäiväisestä kokemuksesta ja arkielämän toiminnasta, on monin tavoin
kietoutunut myös tutkimuksen avulla tuotettu tieto” (Hirsjärvi & Remes
& Sajavaara 1998, 22). Arkiajattelussamme saatamme usein erehtyä pitämään
absoluuttisena totuutena sellaista tietoa, joka on saanut akatemioista
siunauksensa. Tai ainakin me olemme taipuvaisia ajattelemaan, että ns.
”tieteellisen tutkimuksen” vahvistama tieto on paljon luotettavampaa muihin
informaatiolähteisiin verrattuna. Heikki Räisänen kirjoittaa näin: ”Modernille
historiantutkimukselle on selvää, etteivät Uuden testamentin kirjoittajien
esitykset anna tarkkaa kuvaa Jeesus Nasaretilaisen historiasta. Esitykset
ovat kirjoittajien uskonvakaumuksen värittämiä ja poikkeavat usein toisistaan.
Eron tekeminen lähteiden antaman kuvan ja niiden taakse kätkeytyvän
”todellisen” historian välillä on kuitenkin varsin uusi asia.” (Uro &
Lehtipuu 1997, 10,11). Edellä kuvattua historiantutkimusta hallitsevat
mielestäni tällaiset premissit: 1. Raamatulla ei katsota enää olevan
absoluuttista totuusarvoa historiallisissa kysymyksissä. 2. Raamatun tekstejä
pidetään totuudellisina historiallisissa kysymyksissä vain silloin, jos ne
voidaan kiistattomin todistein vahvistaa tietoarvonsa puolesta
paikkansapitäviksi. 3. On luovuttu Jumalan sanasta tutkimuksen ohjaavana
prinsiippinä ja asetettu tilalle Pieperin mainitsema ”hurskas kristillinen
minä”. Tuloksena on näin ollen eräänlaista minäteologiaa, jossa Raamatun sanan
takaa ”paljastuu” aina sellainen historian rekonstruktio (ennallistus), joka
vastaa kunkin tutkijan teologisia mieltymyksiä.
Räisäsen mukaan
lähdekriittisiä havaintoja alettiin avoimesti esittää vasta deismin, Englannissa
1600-luvulla syntyneen vapaamielisen virtauksen edustajien toimesta. Deismi ja
sitä seurannut valistusfilosofia vaikuttivat hampurilaiseen koulumieheen
Hermann Samuel Reimarukseen (1694-1786), jonka työstä Jeesuksen elämän
historiallisen tutkimuksen katsotaan alkavan. Hänen tapansa lähestyä tekstejä
oli käänteentekevä. Reimarus halusi johtaa lukijansa siihen historialliseen
totuuteen, joka tekstien takaa ”häämötti”. Hän teki jyrkän eron sen välillä,
mitä evankeliumin kirjoittajat sanovat ja mitä Jeesus todella sanoi.
Siitä lähtien tämän eron tekeminen on ollut tärkeällä sijalla tutkimuksessa.
Evankeliumin teksteissä katsotaan olevan päällekkäin aitoja muistoja
Jeesuksesta ja muiden redaktorien (toimittajien) myöhäisempiä tulkintoja (Uro
& Lehtipuu 1997, 10,11).
Pieper piti
itse ensiarvoisen tärkeänä kysymystä Raamatun luotettavuudesta. Hän kirjoittaa
näin: ”Aivan erityisesti käytetään aseina inspiraatiota vastaan Raamatun luuloteltuja
ristiriitaisuuksia ja vääriä asiatietoja yleensäkin. Philippi moittii
nykyaikaista ristiriitojenmetsästystä, joka pääasiassa johtuu kerskailevasta
röyhkeydestä, jonka edustajat tahtoen vapautua kaikista edellytyksistä
arvelevat, että heidän on vapauduttava edellyttämästä, että Pyhä Raamattu on
Jumalan sanaa, mutta asettuvat itse sen sijaan Jumalan temppeliin ja
edellyttävät itse olevansa Jumala.” (Pieper 1995, 82). Toisin sanoen
ristiriitaisuuksien ja väärien asiatietojen ”metsästäminen” on seurausta
syntiin langenneen ihmisen asettumisesta Jumalan paikalle. Luther oli itse
valmis nostamaan hattua ja antamaan kunnian Pyhälle Hengelle, silloin kun hänen
oma järkensä ei ymmärtänyt, miten esimerkiksi maailma olisi voitu luoda
kuudessa päivässä. Olemmeko me valmiita samaan, kuin Luther? Olemmeko me
valmiita käyttämään järkeämme Jumalan Sanan ohjauksessa ja sille alisteisena?
Annammeko Raamatun olla oikeassa silloinkin kun oma järkemme huutaa –
mahdotonta!
Joku voisi tässä
yhteydessä kysyä, onko meillä sitten vaihtoehtoja modernille
historiantutkimukselle ja eksegetiikalle. Mikäli vaihtoehdot puuttuvat, niin
silloin ne on itse luotava. Esittelen siis eräänlaiset periaatteet, joiden
avulla voidaan harjoittaa raamatullis-tunnustuksellista teologian tutkimusta:
1. Pyhän Raamatun tulee saada ohjata tutkimusta alusta loppuun asti. 2. Järjen
päätelmät (ts. tutkimustulokset) alistetaan Raamatun sanan arvioitavaksi ja
tutkittavaksi. 3. Tutkimustulokset vahvistetaan oikeiksi, mikäli ne ovat
sopusoinnussa Pyhän Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksen kanssa.
Ensimmäinen prinsiippi ei kiellä Raamatun ulkopuolisten lähteiden käyttöä,
mutta se rajaa tutkimustehtävän kristilliseen teologiaan. Kristillisenä
teologiana on pidettävä vain sellaista tutkimusta, joka pyrkii löytämään oppia
Raamatusta itsestään sen omilla ehdoilla. Ei-kristillisenä on puolestaan
pidettävä kaikkea sellaista tutkimusta, joka etsii merkityksiä ”tekstin takaa”
tai sen ”ohitse”; hyvänä esimerkkinä tästä toimii Jeesuksen rinnastaminen
aikansa filosofeihin tai viisaudenopettajiin samalla työntäen syrjään
kysymyksen hänen uhrikuolemastaan (satisfactio vicaria). Toista
prinsiippiä voidaan kutsua tutkimuksen koetinkiveksi. Mikäli tulokset ovat
ristiriitaiset ilmoitukseen nähden, voidaan päättää joko jatkotutkimuksesta,
tutkimusasetelman muuttamisesta tai tutkimustehtävän lopettamisesta. Väittämä,
jonka mukaan Jeesus ei tosiasiassa olisi sanonut tai tehnyt kaikkia niitä
asioita, jotka ovat kirjoitettuna Raamatussa, on ilman muuta hylättävä
virhetulkintana.
Miten sitten voidaan
välttää subjektivismi arvioinnissa – eihän tutkija voi kokonaan häivyttää omaa
minäänsä? Yksi keino välttää subjektivismia on pyytää toisia
historiallis-kristillisen metodin hyväksyviä teologeja arvioimaan, ovatko
tulokset luotettavia vai eivät. Kysymys on ennen kaikkea asenteesta – oletko
sinäkin, kuten Luther, valmis antamaan Jumalalle sen kunnian, että hän on
oikeassa ja sinä väärässä? Kolmas ja viimeinen periaate pitää sisällään
ajatuksen tunnustuksesta. Ei ole mikään häpeä tunnustaa erehtyneensä, mutta on
sitä vastoin suuri synti ja häpeä puolustaa omia virheellisiä tulkintojaan
vastoin Raamatun selvää sanaa. Toisaalta, jos Pyhät Kirjoitukset pitävät yhtä
tutkimustulostesi kanssa, voit hyvällä omallatunnolla tunnustaa – tämä on
totuus (ei kuitenkaan itsesi vaan Jumalan Sanan tähden).
Yhteenvetona voisin
vielä sanoa, että edellä esittämäni metodin tarkoitus on ohjata teologian
tutkimusta sen kristillisessä että myös historiallisessa kontekstissa.
Tutkimusmetodin kristillisyys saa nimensä Kristukselta itseltään. Kristillisenä
teologiana voidaan siis pitää ainoastaan sellaista teologiaa, joka esittää
kristillisen opin niin kuin se on kirjoitettuna Raamatussa: ”Jos te pysytte
minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani.” (Joh. 8:31).
Omantuntoni tähden olen valmis myös pitämään historiallisessakin mielessä
totuutena kaikkea sitä, mitä kirjoitukset itse väittävät tapahtumien
luonteesta. Tahdon itse pidättäytyä kaikesta ”historiallisen aineksen”
uudelleentulkinnasta, sillä kirjoitettu on: ”Älä lisää hänen sanoihinsa
mitään, ettei hän vaatisi sinua tilille ja ettet valhettelijaksi joutuisi”
(San. 30:6).
Historiallis-kriittistä
metodia on puolestaan pidettävä perusteiltaan ateistisena, sillä se ei pidä
määräävänä norminaan pysymistä Jumalan Sanassa, vaan pitää itsellään vapauden
poiketa tulkinnoissaan ilmoitetusta totuudesta; tämä näkyy esimerkiksi
suhtautumisessa Jeesuksen tekemiin ihmeisiin tai sitten Punaisen meren
ylittämiseen vanhan liiton aikana. Tästä syystä suosittelen jokaiselle
teologille, joka tahtoo olla todellinen Jeesuksen opetuslapsi ja seuraaja, että
hän käyttäisi tieteellisessä tutkimuksessa sellaisia menetelmiä, jotka
asettavat järjen ja Raamatun oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tarjoamaani ja
suosittamaani historiallis-kristillistä metodia on mahdollista käyttää
monissakin eri tutkimuksissa – harjoittakaamme teologiaa Jumalan kunniaksi ja
ihmisten sielujen pelastukseksi! Viimeisenä päivänä harjoittamamme tieteellinen
työskentelykin tullaan asettamaan kaikkivaltiaan Jumalan arvioitavaksi:
”Maailma ei ole oma tarkoituksensa vaan kuin näyttämö, jonka kulissit puretaan
ja jossa osansa näytelleet kootaan suureen loppututkintoon ja tilintekoon. Se
on läpikulkupaikka.” (Tiililä, 1969, 127). Voin vakuuttaa, että se, joka on
edellä kuvatulla tavalla valmis alistamaan järkensä Jumalan Sanan palvelukseen,
saa kiitoksensa itse Jumalalta: ”Ja taidolliset loistavat, niin kuin
taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin
tähdet, aina ja iankaikkisesti” (Dan: 12:3).
Lähteet:
Hirsjärvi,
S. & Remes, P. & Sajavaara, P. Tutki ja kirjoita. 1998. Tammer paino
Oy, Tampere.
Pieper,
F. 1995. Kristillinen dogmatiikka (lyhennetty laitos). 1995. WSOY:n graafiset
laitokset, Porvoo.
Tiililä,
O. Miksi kristinuskoa ei voi, ei tarvitse, eikä saa uudistaa? 1969. WSOY,
Porvoo
Uro,
R. & Lehtipuu, O. Nasaretilaisen historia. 1997. Gummerus kirjapaino oy,
Jyväskylä