RAAMATUN EREHTYMÄTTÖMYYS

Siegbert Becker, prof., USA (1914-1984)

Kysymys Raamatun erehtymättömyydestä on itse asiassa keskeisin ja tärkein kysymys käynnissä olevassa erimielisyydessä Raamatun sisällöstä ja käytöstä. Englantilainen teologi John Baillie sanoi jo yli puoli vuosisataa sitten kirjassaan The Idea of Revelation in Recent Thought, että nykyään todellinen keskustelu Raamatusta käsittelee kysymystä Raamatun erehtymättömyydestä. Nykyajan teologit, kuten Baillie, haluavat kyllä puhua Raamatusta Jumalan sanana, mutta Baillien mukaan Raamatun erehtymättömyys kielletään.

Kun Karl Barth kehotti kirkkoa taas suhtautumaan Raamattuun vakavasti, hän varoi hyvin tarkkaan hylkäämästä modernin raamatunkritiikin ”varmoja tuloksia”. Hän ei kehottanut kirkkoa palaamaan erehtymättömään Raamattuun. Kirjassaan Kirchliche Dogmatik (I/2, s. 529) hän puhuu ”siitä ihmeestä, että erehtyvät ihmiset täällä puhuvat Jumalan sanaa erehtyvin inhimillisin sanoin”. Hän sanoo pyhistä kirjoittajista: ”He voivat erehtyä joka sanasta, ja he ovat erehtyneet joka sanasta, ja silti he ovat saman Raamatun todistuksen mukaan, yksin armosta vanhurskautettuina ja pyhitettyinä, puhuneet Jumalan sanaa erehtyvin inhimillisin sanoin.”

Tämä on aikamme yleisesti hyväksytty näkemys. Tätä näkemystä puolsi myös Ruotsin piispainkokouksen asettama raamattukomitea. Komitean raportissa sanottiin hyvin selvästi, että tuskin kukaan älyllisesti rehellinen ihminen voi olla sillä kannalla, että jokaisen pienen yksityiskohdan täytyy välttämättä olla historiallisesti totta (vrt Bibelsyn och bibelbruk, s. 68, [julk. 1970]). Tämän ajatuksen valaisemiseksi käytetyistä esimerkeistä osa voitaisiin todellakin luokitella ”pikkuseikoiksi”. Tätä periaatetta voidaan kuitenkin käyttää koko kristillisen uskon tuhoamiseksi. On ilmeistä, että osa Ruotsin kirkon piispoista uskoo myös kysymyksen Kristuksen todellisesta, historiallisesta, ruumiillisesta ylösnousemuksesta olevan ”pikkuseikka”, josta kristityillä voi olla eri käsityksiä. Jumalan tosi kansa ei kuitenkaan koskaan voisi pitää tätä vähäisenä yksityiskohtana. Ei – Jumalan kansan, joka uskoo sanainspiraatioon, ei tule pitää mitään raamatunkohtaa vähäisenä yksityiskohtana. Jos kyseessä on sana pyhältä Jumalalta, meidän tulee kuunnella ja uskoa. Kyse on Jumalalta tulleesta sanasta ja siksi Jumalan kansa pitää sitä erehtymättömänä.

Amerikassa sanotaan usein, että sanaa ”erehtymättömyys” on käytetty Raamatusta vasta melko myöhään. Näin sanotaan, jotta Raamatun erehtymättömyyttä epäiltäisiin. Annetaan ymmärtää, että oppi erehtymättömyydestä olisi uudehko keksintö. On totta, että vasta varsin myöhään on sanottu englanniksi, että Raamattu on ”erehtymätön”. Totta on kuitenkin myös, että sana ”erehtymätön” merkityksessä ”ilman virheitä” on suhteellisen uusi sana englannin kielessä.

Vaikka sana on uusi englanninkielisten luterilaisten keskuudessa, ei sen ilmaisema totuus suinkaan ole mikään suhteellisen uusi keksintö. Puhdasoppinen luterilaisuus on alusta alkaen opettanut Raamatun erehtymättömyyttä. Luther uskoi siihen, kuten hän uskoi sanainspiraatioon. Ja hän uskoi Raamatun erehtymättömyyteen juuri siksi, että hän uskoi sen sanainspiraatioon.

Lutherin kirjoituksissa on kolme kohtaa, joita lainataan yhä uudelleen pyrittäessä osoittamaan, ettei Luther uskonut Raamatun olevan erehtymätön. Kaikki tätä kysymystä käsittelevät tutkijat tuntevat nämä kohdat hyvin juuri siksi, että niitä lainataan niin usein. Niitä lainataan niin usein siksi, että ne ovat itse asiassa ainoat kohdat, joita voidaan lainata, kun yritetään todistaa Lutherin käsittäneen näin.

Ensimmäinen, useimmin lainattu kohta on Lutherin sanonta esipuheessa Jaakobin kirjeeseen ”was Christum treibet”, se mikä ajaa Kristusta. Tällä kohdalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Raamatun erehtymättömyyden kanssa. Tässä on kyse ainoastaan siitä, kuuluuko Jaakobin kirje erehtymättömään ja sanoiltaan inspiroituun Raamattuun.

Toinen kohta on Lutherin lausuma: ”Jos vihamieheni asettavat Raamatun Kristusta vastaan, minä asetan Kristuksen Raamattua vastaan.” Tämä lausuma on yksi teeseistä, jotka Luther laati Wittenbergin yliopistossa suoritettavaa tohtorintutkintoa varten. Asiayhteys on siten erittäin rajoitettu. Galatalaiskirjeen selityksessään hän esittää kuitenkin samankaltaisen lausuman, jota ei niin usein lainata. Siinä ei näet ole mitään ristiriitaa Kristuksen ja Raamatun välillä, vaan tiettyjen raamatunkohtien toisaalta paavillisen tulkinnan ja käytön ja toisaalta oikean käytön – jota Kristus, jota hän tässä kutsuu ”Raamatun lähteeksi”, tarkoitti – välillä. Kun kaikkia teesejä tutkitaan tarkasti, nähdään selvästi, että näin Luther tahtoi sanoa myös niissä. Siksi ne, jotka haluavat sanoa, ettei Luther uskonut Raamatun erehtymättömyyteen, käyttävät lausumaa epäoikeutetusti ja kritiikittä. Usein vaikuttaa siltä, että ne, jotka sitä käyttävät, eivät koskaan ole lukeneet paljon Lutheria vaan ainoastaan kopioineet lausuman muilta, jotka eivät ole lukeneet Lutheria tarkasti.

Kolmas kohta on Lutherin Sakarjan kirjan selityksestä. Luther puhuu siinä Matteuksen ”pikku erehdyksestä”, kun tämä pani Sakarjalta lainaamansa kohdan Jeremian lukuun. Tätä lausumaa ei ole helppo selittää, mutta puhumme joskus ”ristiriidoista” Raamatussa, kun tarkoitamme ”näennäisiä ristiriitoja”.

Näiden kolmen Lutherin lausuman vastapainoksi hänen kirjoituksistaan voidaan kuitenkin esittää joukko kohtia, joissa hän sanoo, ettei Raamatussa ole mitään erehdyksiä. Nämä kohdat eivät ole läheskään yhtä tunnettuja kuin kolme edellä mainittua, koska niitä ei lainata yhä uudelleen.

Eräässä saarnassaan Johanneksen evankeliumista Luther sanoi, että Jumalan sana tulisi uskoa vastoin kaikkia järjen perusteluja, koska ”se ei ole ihmisen sanaa, joka voi valehdella ja erehtyä; se on Jumalan sanaa, hänen joka on iankaikkinen totuus” (LW 23, 95; LW = Lutherin teosten amerikkalainen laitos, Concordia Publishing House, St. Louis, ja Muhlenberg Press, Philadelphia). Selityksessään Psalmiin 112 hän kirjoittaa: ”Raamattu ei voi erehtyä” (LW 13, 393). Maaliskuussa 1521 hän kirjoitti Kaikkien uskonkohtien puolustuksen ja selityksen, jossa hän puolusti ajamiaan oppeja. Tässä teoksessa hän korostaa, että hänen oppinsa ovat sopusoinnussa Raamatun kanssa. Sen vuoksi, hän perustelee, niiden on oltava oikeita, ja hän kirjoittaa: ”Raamattu ei ole koskaan erehtynyt ... Jos emme tahdo hyväksyä tätä, mitä hyötyä Raamatusta sitten on” (LW 32, 11). Samankaltaisia lausumia hänen kirjoituksistaan voisi esittää loputtomiin. Teoksessaan Chronikon hän opetti esimerkiksi, että Raamatun kronologia on oikea, vaikkei se olisi sopusoinnussa sen kanssa, mitä profaanit historioitsijat väittävät.

Myös luterilaiset tunnustuskirjat opettavat Raamatun erehtymättömyyttä. Iso katekismus sanoo käskyjen päätössanoissaan: ”Sillä näiden sanojen täytyi pysyä voimassa ja toteutua, koska Jumala ei voi valehdella eikä pettää” (TK 339, 46). Kastetta koskevassa jaksossa sanotaan: ”Minä saatan erehtyä ja pettää, samoin saattavat lähimmäiseni ja kaikki ihmiset. Mutta Jumalan sana ei voi erehtyä” (TK 406, 57). Herran ehtoollista käsittelevässä jaksossa Isossa katekismuksessa ovat sanat: ”Usko kuitenkin Raamatun sanaa. Se ei valehtele sinulle” (TK 418, 76). Yksimielisyyden ohje sanoo Herran ehtoollisesta: ”Sillä niin asia on kuin Kristuksen suu on sen opettanut ja lausunut. Hän ei voi valehdella eikä pettää” (TK 518, 23). Tässä yhteydessä on kiinnostavaa panna merkille, miten Jumalan sana ja Raamatun sana rinnastetaan toisiinsa.

On selvää, että Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat pitävät erehtymättömyyttä sanainspiraation välttämättömänä seurauksena. Jos Jumala on jotakin sanonut, sen on oltava totta. Jumala on sen todella sanonut, ja siksi se on totta.

Nykyajan teologit ja erehtymättömyys

Se, että hyväksytään lapsenomaisesti uskossa kaikki, mitä Raamatussa on, ei ole tunnusomaista monillekaan meidän aikamme teologeille. Radikaaleimmat nykyteologit kieltävät tietysti kaikki Raamatun tärkeät opit. Rudolf Bultmann kannattajineen, jotka väittävät pitävänsä sen, mikä Raamatussa on arvokasta, kieltävät jopa sellaisia perustavia oppeja kuin neitseestäsyntymisen, ylösnousemuksen, sijaissovituksen ja helvetin olemassaolon. Sellaisia ihmisiä ei voi pitää kristittyinä, vaikka maailma tuntee heidät kristittyinä teologeina. On surullista, että he usein katsovat itse edustavansa kaikkea, mikä kristinuskossa on parasta. Sellaisten ihmisten kanssa meidän ei tässä tarvitse olla tekemisissä. Heillä ei ole mitään annettavaa Jumalan kansalle. Elleivät he aiheuttaisi vahinkoa kirkolle, voisimme olla täysin välittämättä heistä.

Vähemmän radikaalit, ainakin luterilaisessa kirkossa, pitävät edelleen kiinni neitseestäsyntymisestä ja ylösnousemuksesta sekä lakia ja evankeliumia koskevista perustavista opeista. He uskovat kuitenkin, että kristikunnan tulee lyhentää rintamalinjoja; enää ei sopisi kiistellä sellaisista seikoista kuin kuudesta luomispäivästä, Aadamin ja Eevan historiallisuudesta tai siitä, onko Mooses kirjoittanut viisi Mooseksen kirjaa. Radikaalien tavoin he uskovat, että Raamatun erehtymättömyydestä on tullut linnoitus, jota on mahdoton puolustaa ja jota ei välttämättä tarvitse yrittääkään puolustaa. Joiltakin osin nämä ihmiset ovat vielä suurempi vaara kirkolle kuin ne, jotka avoimesti hylkäävät evankeliumin keskeisimmänkin sisällön.

He tahtovat joka tapauksessa puolustaa sitä, mitä pitävät tärkeänä, vaikka he voivat olla suuresti erimielisiä siitä, mitä on yhä tarpeen puolustaa. Näissä pyrkimyksissään he ovat keksineet koko joukon uusia määritelmiä. Näiden avulla he toivovat voivansa puolustaa Raamatun kunniaa nykyajan epäuskon keskellä. Nämä määritelmät ovat kuitenkin itse asiassa myös pelkkiä lammasten vaatteita, joilla monia Jumalan kansan jäseniä petetään.

Esimerkiksi totuudesta on esitetty uusi määritelmä. Sanotaan, että totuus ei ole propositionaalinen, ts. totuutta ei voida ilmaista loogisilla väitteillä tai virkkeillä. Saamme tietää, ettei meidän enää, ainakaan teologian alalla, pidä puhua tosista tai vääristä väitteistä. Varsinkaan ei pidä puhua tosista tai vääristä opeista.

”Totuus”, niiden mukaan, jotka puhuvat tällä tavalla, on persoonallinen, ts. totuus on jotakin persoonille tunnusomaista. Tässä mielessä voimme sanoa, että Raamattu on totta, sillä se on todellisten ja rehellisten ihmisten kirjoittama.

He korostavat, että tämä on totuuden määritelmä Raamatussa. Tämän todistamiseen käytetään erityisesti yhtä perustetta. Amerikkalaisten teologien kuullaan usein sanovan, ettei Jeesus koskaan sanonut: ”Minä sanon teille totuuden”, vaan: ”Minä olen totuus.” Näin sanoessaan he osoittavat vain, miten heikosti he tuntevat Raamatun. Jeesus sanoi esimerkiksi: ”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi” (Joh. 8:31-32). Nämä sanat osoittavat, että totuus on löydettävissä siitä, mitä Jeesus sanoi, niistä sanallisista väitteistä, joilla Jeesus teki totuuden tunnetuksi opetuslapsilleen.

Meidän ei kuitenkaan tarvitse tässä tyytyä sellaisiin raamatunkohtiin, jotka vain epäsuorasti opettavat Jeesuksen sanoneen, että se mitä hän puhui, on totta. Hän sanoi juutalaisille: ”Minä sanon totuuden”, ja hän kysyi heiltä: ”Jos minä totuutta puhun, miksi ette minua usko” (Joh. 8:45-46). Aiemmin hän oli kuvannut itseään heille ”mieheksi, joka on puhunut teille totuuden” (Joh. 8:40). Pitäisi olla selvää, että ihminen, joka sanoo, ettei Jeesus sanonut: ”Minä sanon teille totuuden” vaan: ”Minä olen totuus”, ei ole uskollinen Raamatun selville sanoille.

Meidän ei ole tässä tarpeen käsitellä perustelua, ettei Jeesus voinut puhua tällä tavalla, koska hän oli juutalainen, ja että Johanneksen evankeliumissa on tässä kohden vaikutteita kreikkalaisesta totuuskäsityksestä. Tämä perustelu edellyttää Raamatun olevan erehtyväinen.

Havainnollinen kuva voi auttaa selvittämään, mitä nämä teologit tarkoittavat sanoessaan, että totuus on persoonallinen eikä propositionaalinen, ts. sanallisin väittein ilmaistu. Joitakin vuosia sitten keskustelin pitkään teologiasta erään sukulaiseni kanssa. Hän sanoi silloin jotakin, joka sai minut ihmettelemään, uskoiko hän Mooseksen kirjoittaneen Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Siksi kysyin häneltä: ”Etkö usko, että Mooses on viiden Mooseksen kirjan kirjoittaja?”, ja hän vastasi: ”Sitä ei nykyään usko kukaan.” Kun sanoin, että minä uskon sen, hän sanoi, ettei kukaan tiedettä tunteva henkilö usko sitä tänä päivänä.

Hieman myöhemmin saman keskustelun kuluessa hän näytti kyseenalaistavan Messias-profetioiden todellisuuden, ja jälleen kysyin häneltä, uskoiko hän, että Herran Jeesuksen tulo maailmaan oli ennustettu Vanhassa testamentissa. Hänen käsityksensä mukaan mitään Messias-profetioita ei itse asiassa ollut olemassa. Hänen mielestään uskovat Vanhassa testamentissa eivät tienneet mitään Kristuksesta. Hän esitti kuitenkin, että meillä on oikeus lukea Vanhaan testamenttiin messiaanisia asioita ja sanoa ihmisille, että hänen tulonsa oli ennustettu.

Keskustelumme lopulla kysyin häneltä, mitä hän sanoi Jeesuksen sanoista juutalaisille: ”Jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte minua; sillä minusta hän on kirjoittanut” (Joh. 5:46). Kiinnitin hänen huomionsa siihen, että sitä mitä hän oli kieltänyt, sekä Moosesta kirjoittajana että Vanhan testamentin profetioiden messiaanista luonnetta, Jeesus itse tässä korosti. Hänen vastauksensa siihen perusteluun oli: ”Jeesus oli ihminen. Hän saattoi erehtyä.”

Vaikka hän olikin sanonut näin, hän oli silti sitä mieltä, että Jeesus oli puhunut totta. Kun sanoin, että jos hänen käsityksensä olivat oikeita, Jeesus ei ollut puhunut totta, oli vastaus: ”Meillä on totuudesta eri määritelmä kuin sinulla.” Hän selitti, että Jeesus oli aikansa lapsi. Sen ajan hurskaimpien juutalaisten tavoin Jeesuskin uskoi messianismiin. Hän uskoi myös, että Mooses oli kirjoittanut viisi Mooseksen kirjaa. Kun Jeesus lausui nämä sanat, hän ilmaisi näin sydämensä vilpittömän vakaumuksen, ja siksi hän puhui totta.

Tässä puolustettu totuuden määritelmä on hyvä esimerkki siitä, mitä tarkoitetaan sanottaessa, että totuus ei ole propositionaalinen vaan persoonallinen. Joku voi lausua sellaista, mikä ei pidä yhtä tosiasioiden kanssa, mutta jos tämä lausuma vastaa hänen sisimpänsä rehellistä vakaumusta, hän on totuudenmukainen. Jos joku ei rehellisesti usko neitseestäsyntymiseen vaan kieltää sen, tämä on hänelle totuus. Jos taas joku rehellisesti uskoo neitseestäsyntymiseen ja opettaa sitä, hänkin on totuudenmukainen. Kristillisessä kirkossa molempien tulee rakkaudellisesti kunnioittaa toistensa mielipiteitä. Tämä uusi totuuden määritelmä on yksi ekumeenisen liikkeen linnoituksista ja valheen isän keksintöä.

Kun sellaiset teologit sanovat Raamatun olevan tosi, on selvää, etteivät he tarkoita Raamatun kertovan, mitä todella tapahtui. On myös selvää, miksi Ruotsin piispainkokouksen asettaman raamattukomitean on mahdollista puhua Raamatun luotettavuudesta ja samalla esittää, että Raamatussa on paljon ”varmasti epähistoriallista” (Bibelsyn och bibelbruk, s. 68).

Moderni teologia on myös löytänyt uuden määritelmän erehtymättömyydelle. Raamattua ollaan halukkaita sanomaan erehtymättömäksi, jos sana ”määritellään oikein”. Virhe määritellään ”tarkoitukselliseksi virheellisyydeksi, jolla pyritään pettämään”. Useimmat virheellisyydet Raamatussa eivät kuitenkaan olleet tarkoituksellisia. Pyhät kirjoittajat olivat tietämättömiä monesta asiasta, jonka me nykyään tiedämme, ja he kirjoittivat, mitä he rehellisesti uskoivat todeksi. Tämän erehtymättömyyden määritelmän ja uuden totuuden määritelmän välinen yhteys on selvä.

Monet virheellisyydet ovat voineet olla tarkoituksellisia. Mutta siinä tapauksessa tarkoitus ei ollut pettää, vaan kirkastaa Jumalaa tai selittää jokin syvällisempi totuus. Siksi näitä ”virheellisyyksiä” ei pidä sanoa ”virheiksi”, ja tässä mielessä Raamattu on erehtymätön.

Ehkä yksi esimerkki sopii selvittämään, miten kuvaukseen voidaan sisällyttää virheellisyys Jumalan kirkastamiseksi. Erinomainen esimerkki on kertomuksessa paosta Egyptistä.

Monien nykyteologien mukaan pako Egyptistä oli hyvin tavanomainen tapahtuma ilman mitään ihmeenomaisia tilanteita. Oletetaan, että tämän täytyy olla totta siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmeiden edellytetään olevan mahdottomia.

Mitä todella tapahtui, ei ole täysin selvää. Raamatullisen historian täytyy kuitenkin olla ytimeltään historiallisesti totta. Hyvin luultavasti Egyptiä kohtasi sarja luonnonkatastrofeja. Hyvin luultavasti Niilin vesi saastui eroosion, punamaan tai jonkin myrkyllisen eliön vuoksi. Kärpästen ja heinäsirkkojen aiheuttamat tuhot ovat erittäin hyvin voineet olla tavallisia. Tässä kriittisessä tilanteessa Mooses johti Israelin lapset pois Egyptistä. Mooses oli oppinut mies, joka tunsi hyvin Egyptin maantieteen. Hän tunsi tien Punaisen meren suoalueiden halki ja saattoi siten johtaa israelilaiset turvallisesti toiselle puolelle. Vesi ei jakaantunut millään ihmeellisellä tavalla eivätkä vesimassat kääntyneet takaisin hukuttamaan egyptiläistä sotajoukkoa. Hyvin luultavasti egyptiläinen sotapäällikkö hämmentyi ja johti joukkonsa täällä juoksuhiekkaan menettäen tällä tavalla suurimman osan miehistään ja vaunuistaan.

Mutta Jumala on historian Jumala ja hän ohjaa ihmisten kohtaloita. Tämä pätee myös pakoon Egyptistä, ja vaikkei todellisessa historiassa ollutkaan mitään yliluonnollista, tiesivät kuitenkin profeetat, jotka tunsivat nämä asiat syvällisesti, että paossa oli Jumalan käsi mukana. Tehdäkseen tämän selväksi tavalliselle kansalle profeetat kuitenkin lisäsivät kertomukseen ihmeenomaisia piirteitä. Sellaisena kuin kertomus esitetään, se kuvaa Jumalan kiinnostusta ja huolenpitoa kansastaan. Todellinen historiallinen syy-yhteys, joka jäisi piiloon, jos kertomus olisi esitetty niin kuin todella tapahtui, tuodaan esiin profeetallisesti rekonstruoidun (ennallistettu) historian avulla. Vain tällä tavalla siitä tulee todella Heilsgeschichte (pelastushistoriaa). Siksi lisätään epähistoriallisia yksityiskohtia Jumalan kirkastamiseksi ja historialliseen tarkkuuteen liittyvää totuutta korkeamman totuuden vuoksi.

On myös sanottu, että Egyptin jättäneiden israelilaisten lukumäärän täytyy olla suuresti liioiteltu. Raamattu puhuu 600 000 miehestä, mikä tarkoittaa, että kaikkiaan on täytynyt olla kyse vähintään 2 000 000 henkilöstä. Todellinen lukumäärä on nykytutkijoiden mukaan todennäköisesti lähempänä 6 000:a, koska Siinain niemimaa voi elättää vain rajoitetun ihmisjoukon. On selvää, että tällainen perustelu edellyttää, ettei mannaihmettä ollut voinut tapahtua todellisuudessa. Kun nykyteologit sanovat näin, he paljastavat kuitenkin samanlaisen epäuskon kuin oli se, johon Mooses syyllistyi, kun Jumala lupasi lähettää Israelille riittävästi lihaa kokonaiseksi kuukaudeksi. Mooses sanoi silloin, että oli mahdotonta saada niin paljon lihaa. Hän sanoi, että vaikka kaikki Israelin karja teurastettaisiin ja kaikki meren kalat koottaisiin, se ei riittäisi antamaan Israelille lihaa kokonaiseksi kuukaudeksi (4. Moos. 11:21-22). Tässä yhteydessä sopinee huomauttaa, että ihmiset eivät tee tällaisia päätelmiä siksi, että ovat nykyaikaisia ja tuntevat tiedettä, vaan pelkästään siksi, etteivät he usko. Kun ihmiset sitten ovat paljastaneet tämän epäuskon sanomalla, ettei lukumäärä 600 000 eikä mannaihme voi olla historiallisesti tosia, he peittävät epäuskonsa lammasten vaatteilla sanomalla, että profeettojen rekonstruktio tehtiin Jumalan kirkastamiseksi ja ”teologisen totuuden” vuoksi.

Tämän näkemyksen perusteella ihmiset voivat sanoa uskovansa neitseestäsyntymisen teologiseen totuuteen mutta silti kieltää, että tapahtui biologinen ihme, ja väittää opettavansa Kristuksen ylösnousemusta mutta samalla kieltää, että tämä ylösnousemus oli ruumiillinen.

Yleinen mielipide modernien teologien keskuudessa on, että Raamatun erehtymättömyys sellaisena kuin se on yleisesti ymmärretty, on linnoitus, jota on ”mahdoton puolustaa”. Usein saadaan kuulla, että Raamatun voidaan väittää olevan todella erehtymätön vain älyllisen rehellisyyden kustannuksella. Voisimme vain kysyä heiltä, miten älyllisesti rehellistä on käyttää vanhaa terminologiaa ja tyhjentää se kaikesta sisällöstä. Miksi he eivät kerro niille, jotka maksavat heidän palkkansa, mitä he oikeastaan opettavat?

Luominen

Tiedämme hyvin, ettei Raamattu ole mikään luonnontieteen oppikirja. Sitä ei kenenkään tarvitse meille sanoa. Siitä huolimatta uskomme, että Raamattu puhuu virheettömästi myös silloin kun se puhuu jostakin, joka voidaan otsikoida luonnontieteeksi. Emme kuitenkaan odota, että Raamattu puhuisi modernein luonnontieteellisin termein. Se käyttää tavanomaista puhekieltä. Ei edes nykyajan luonnontieteilijä sano aamulla herätessään: ”Näen, että maapallo on jälleen kerran pyörähtänyt tarpeeksi, jotta voimme nähdä auringon idässä.” Kaikkien muiden kuolevaisten tavoin hän sanoo, että aurinko nousee ja laskee.

Jos siis ”tiede” sanoo, että maailma syntyi miljoonien vuosien kuluessa, ja Raamattu sanoo, että se luotiin kuudessa päivässä, sanomme aivan yksinkertaisesti, että tiede on väärässä. Monet teologit, jotka tahtovat olla konservatiivisia, ovat yrittäneet löytää tavan saada Raamattu ja luonnontieteet yhteensopiviksi tässä sanomalla, että päivät voivat olla pitkiä ajanjaksoja. Jos kuitenkin noudatamme sitä periaatetta, että Raamatun täytyy tulkita itseään, emme voi menetellä näin. Sana ”päivä” esiintyy luvussa 1. Moos. 1 sellaisessa tekstiyhteydessä, joka ei salli tätä merkitystä, vaikka tekstiyhteys jakeessa 1. Moos. 2:4 osoittaa, että ”päivä” voi olla melko epämääräinen ajanjakso.

Jos toisaalta joku sanoo, että 1. Mooseksen kirjan kaksi ensimmäistä lukua täytyy lukea runoutena, kysymme taas, missä tekstiyhteys osoittaa näin. Jos tässä on lupa tehdä näin, vaikkei tekstiyhteys sitä oikeuta, eikö meidän silloin pidä sallia toisten ”kristittyjen” sanoa, että ylösnousemus on runoutta, tai ellei ylösnousemus, niin ainakin neitseestäsyntyminen?

Jumala on antanut meille kuvauksen kuudesta päivästä, ja me näemme niiden olevan kristitylle maallikolle mahtava linnoitus evoluutiota vastaan. Koko evolutionismi on mitä tuhoisinta kristilliselle uskolle, sillä johdonmukaisesti sovellettuna se tuhoaa kristillisen opin ihmisestä, synnistä ja laista. Se tuhoaa kristillisen opin kuolemasta ja siten opin sijaissovituksesta. Emme saa päiviä pidentämällä luopua tärkeästä aseesta evolutionismia vastaan. Nykyajan epäusko on aivan tarpeeksi kauhea ilman, että taistelisimme sitä vastaan toinen käsi selän taakse sidottuna.

Skriften och saligheten, Landskrona 1972, s. 28-48. Lyhennelmä. Otsikointi osittain toimituksen. Käännös Jarmo Heikkilä.