JOULUTÄHTI

”Nähdessään tähden he ihastuivat ylen suuresti” (Matt. 2:10).

Siitä, että tietäjät tähden nähtyänsä tulivat ylen iloisiksi, me voimme tehdä sen johtopäätöksen, että he olivat olleet kovassa kiusauksessa ja perin raskaalla mielellä; ilo osoittaa, että heillä on sydämessä ollut melkoinen ja vaikea lamaannus ja että epäusko on heitä kovasti kiusannut; jos näet katsoo asiaa luonnon kannalta, oli heillä yllin kyllin syytä sellaiseen mielialaan. Siksipä Kristus Matteuksen Evankeliumin 11. luvussa (Matt. 11:6) sattuvasti sanookin: ”Autuas on se joka ei loukkaannu minuun.” Niin, tottakin autuas, sillä kovalle ottaa ja kipeältä, sillä se, mikä havaitaan, on niin mitätöntä, ettei luulisi Kristuksen siinä olevan.

Päästyään kiusauksestansa ja ylenmääräisestä ilosta kuin uudestisynnyttyänsä tietäjät ovat nyt vahvoja; he eivät nyt enää loukkaannu Kristukseen: he ovat voittaneet kovan kolahduksensa. Vaikkakin he siis käyvät sisälle köyhään majaan, tapaavat sieltä köyhän nuorikon ja hänen viereltänsä poloisen lapsen, ja vaikka siis toistamiseen näyttää aivan toisenlaiselta kuin jos olisi kysymyksessä kuningas – heidän palvelijansakin ovat arvokkaampia ja kunnioitustaherättävämpiä – eivät he taivu kiusaukseen, vaan suuressa, vahvassa ja täydessä uskossa he siirtävät silmistänsä ja aistimistansa kaiken sen, minkä luonto pitää harhana ja josta se pysyy erillään; he yksinkertaisesti seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, pitäen lasta kuninkaana; he polvistuvat hänen eteensä, kumartavat häntä ja antavat hänelle lahjoja. Kuinka valtava onkaan ollut tämä usko! Kuinka tyyten se on halveksinutkaan kaikkea sitä, mikä pyrkii luontoon vaikuttamaan! Kuinka moni lieneekään ollut siinä saapuvilla ajatellen: Katsos vain noita maailman suurimpia houkkia: kumartavat mokomaakin köyhää lasta! Varmaankin ovat lumottuja, kun hänestä kuninkaan tekevät!

Juuri tässä on evankeliumimme ydin. Se opettaa meille uskon luonnetta ja ominaisuutta: se on ”ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy” (Hebr. 11:1). Se riippuu kiinni vain Jumalan pelkässä sanassa, ojentautuen niiden asioiden mukaan, jotka se toteaa ilmaistuiksi ainoastaan tässä samaisessa sanassa, vaikkakin sen ohessa tuntee paljon sellaista, mikä sitä houkuttelee pitämään turhana ja mitättömänä sitä, minkä sana sille sanoo. Mutta juuri sen, minkä luonto sanoo hulluttelemiseksi, se sanoo oikeaksi tieksi, murtaa esteet, antaa luonnon olla ymmärtäväisenä ja viisaana ja jää sen edessä höperöksi houkaksi. Näin se tulee Kristuksen tykö, löytäen hänet. Tässä pitää paikkansa Paavalin lausuma 1. Korinttolaiskirjeen 1. luvussa (1. Kor. 1:25): ”Jumalan houkat ovat kaikkia muita ihmisiä viisaammat ja Jumalan heikot ovat kaikkia muita ihmisiä voimakkaammat”; sillä tunteminen ja uskominen eivät sovi toistensa kanssa yhteen.

Luther, Kirkkopostilla I. Helsinki 1941, s. 584-585.