Kun Ruotsin kirkon kirkolliskokous vuonna 1958 päätti
avata pappisviran naisille, tuolloinen kirkolliskokousedustaja, pastori Gustaf
Adolf Danell käytti tätä ratkaisua edeltävässä keskustelussa merkittävän puheenvuoron,
jossa hän otti selkeän kielteisen kannan ko. asiaan. Hän myös hyvin
selvänäköisesti ennakoi, millaiseen tilanteeseen joudutaan, jos tälle tielle
lähdetään. Ohessa otteita puheesta, jonka hän itse julkaisi kolmekymmentä
vuotta myöhemmin.
Ei ole vaikea ennustaa tulevaisuutta kirkossamme tässä
suhteessa. Muutamien vuosien kuluttua on vain yhdenlaisia piispoja: sellaisia,
jotka tahtovat vihkiä naisia. Muunlaisia ei nimitetä. Näin tapahtuu jo
Tanskassa. Mitä tämä pitää sisällään? Niille papeille, jotka katsovat tämän
uuden järjestyksen olevan ristiriidassa Jumalan oman sanan kanssa, sanotaan,
että he voivat tehdä työtä hyvällä omallatunnolla sellaisessa kirkossa
edellyttäen, ettei heitä pakoteta välittömään yhteistyöhön naispappien kanssa.
Uskotaanko nyt todellakin, että asia on näin
yksinkertainen? Eikö ymmärretä, että jo naispappien olemassaolo tässä kirkossa,
niin, jo sitä koskeva kirkolliskokouspäätös, loukkaa väistämättä kaikkien
niiden pappien ja maallikoiden omientuntoja, jotka hyvin perustein katsovat
tämän sotivan Jumalan sanaa vastaan? Miten uskotaan, että sellaisten
olosuhteiden vallitessa voidaan todella aikaansaada hengen yhteys rauhan
yhdyssiteen välityksellä? Eikö ymmärretä, että tässä on kyse yhteen
sovittamattomista vastakohdista? Tässä on esillä kaksi erilaista
raamattunäkemystä, jotka sulkevat toisensa pois ja joita ei voida yhdistää
toistensa kanssa?
Mutta jos tämä uudistus kuitenkin ajetaan läpi, mitä
sitten tapahtuu? Silloin on se hajaannus, joka nyt jo on olemassa kirkossa, tullut
vielä selvemmäksi. Me, jotka olemme vakuutettuja, että sellainen uudistus sotii
Jumalan selvää sanaa vastaan, emme nimittäin voi emmekä saa tyytyä siihen. Me
emme voi emmekä saa sietää sellaista uudistusta kirkossamme. Me tarkoitamme,
että kirkko on tällöin luopunut Herran käskystä ja siten Herrasta itsestään. Me
emme voi katsoa sellaisten piispojen, jotka vihkivät naisia papeiksi tai
julistavat olevansa siihen halukkaita, olevan oikeita paimenia ja opettajia.
Niin mutta – sanotaan – eikö meidän tule säilyttää
ulkonainen yhteys hinnalla millä tahansa? On olemassa asia, joka on ulkonaisen,
organisatorisen yhteyden yläpuolella, ja se on totuus, puhdas oppi,
väärentämätön ja typistämätön evankeliumi.
Sikäli kuin voin nähdä, on olemassa kolme mahdollisuutta.
Ensimmäinen – se, jota naispappeuden kannattajat toivovat ja johon meitä on
monesti houkuteltu – on se, että me ainakin vähitellen hyväksymme sen ja
rauhoitumme. Tämä merkitsisi minun käsitykseni mukaan sitä, että kirkko
kokonaisuudessaan luopuu Jumalan sanasta ainoana perustuksenaan. Sillä ei ole
sitten enää Raamattua ja ainoastaan Raamattua ohjenuoranaan, miten paljon
hyvänsä tietyt teologit yrittävätkin tämän osoittaa. Se olisi minun mielestäni
onnettomin seuraus, joka täytyy välttää hinnalla millä tahansa. Toinen
mahdollisuus on se, että me, jotka katsomme tämän olevan vastoin Jumalan sanaa,
pysymme kirkossa, mutta protestoivana tunnustusrintamana. Se ei tule olemaan
miellyttävää kummallekaan osapuolelle. Sellaisten olosuhteiden vallitessa
työrauhan kanssa tulee vaikeuksia. Pelkään, että tämä tila olisi vain
siirtymävaihe kolmanteen vaiheeseen, nimittäin kirkon hajoamiseen. En toivo
sitä, mutta pelkään, että tästä tulee viimeinen keino, jos ei pysähdytä.
Me olemme tilanteessa, joka monin tavoin muistuttaa
uskonpuhdistusaikaa. Joukko, joka rakentaa Jumalan sanan varaan ilman jossia ja
muttia ja kysymysmerkkejä, on nykyään koko lailla yksin varsin vahvaa ja
määrätietoista, joskin myös monin kohdin sympaattista valtiovaltaa vastaan,
valtiopäiviä vastaan, hallitusta vastaan, lähes yksituumaisia päivälehtiä
vastaan – – sekä kirkolliskokouksen enemmistöä vastaan, jonka ei ilman muuta
voida sanoa edustavan koko kirkkokansaa, ja yhä useampia piispojamme vastaan.
Meillä ei ole mitään muuta, mihin nojautua kuin Jumalan puhdas, väärentämätön
ja typistämätön sana. Meidän tilanteemme on samanlainen kuin uskonpuhdistajilla
kerran oli. Se ei näytä hääviltä, mutta olemme kuitenkin täynnä rohkeutta ja
luottamusta, sillä me tiedämme, että meidän puolellamme on vahvin voima,
nimittäin Jumalan oma sana. Kirkolliskokous ei voi muuttaa Jumalan sanaa. Se
pysyy voimassa iankaikkisesti.
Nya Väktaren 1988. Käännös: Hannu Lehtonen.