RAAMATUN TODISTUS INSPIRAATIOSTA

Siegbert Becker, prof., USA (1914-1984)

Uskomme, että Raamatun sanat ovat Jumalan sanoja, koska Raamattu itse väittää niin. Usein sanotaan, että tässä on itse asiassa kyse kehäpäätelmästä. Mutta kun tapaamme jonkun, kysymme häneltä usein: ”Mistä olette kotoisin?” Emme sano hänen vastaustaan arvottomaksi, kun hän sanoo olevansa Yhdysvalloista. Ellei hän kuitenkaan osaa englantia eikä osaa nimetä osavaltiota, jossa asuu, eikä sanoa, mikä on maan pääkaupunki tai hallitusmuoto, alamme luonnollisesti epäillä hänen vastaustaan. Mutta jos haluamme tietää, mistä joku on kotoisin, on kaikesta huolimatta paras tapa saada se selville kysyä häneltä itseltään.

Kun sitten kysymme Raamatulta, mistä se on kotoisin, se antaa meille ilmeisen selvän vastauksen. Eikä se vastaa tähän kysymykseen vain kerran vaan useammin kuin tuhat kertaa. Se sanoo tulleensa Jumalalta. Kuten Luther sanoo: ”Pyhä Raamattu ei syntynyt maan päällä eikä meidän puutarhassamme.”

Jotkut englanninkieliset nykyteologit pyrkivät tekemään inspiraatio-opin epäilyttäväksi sanomalla, että Raamattua sanotaan Jumalan inspiroimaksi vain yhdessä raamatunkohdassa. Jos he tahtovat käyttää tätä perustetta täsmällisesti ja oikein, heidän tulisi sanoa, että vain yhdessä raamatunkohdassa käytetään sanaa ”inspiraatio”. Tämä väite on oikea, mutta vaikka sanaa ”inspiraatio” käytetään vain kerran englanninkielisessä Raamatussa, Raamattu sanoo kaikilla kielillä toistuvasti, että sen sanat ovat Jumalan sanoja ja se väittää toistuvasti olevansa Jumalan sana.

On todellakin satoja raamatunkohtia, jotka monin eri tavoin puhuvat sanainspiraatiosta. Sellaisia kohtia on niin paljon, että lyhyessä luennossani on mahdotonta ottaa esille edes pientä osaa niistä. Muistutan tässä yhteydessä vain muutamista kohdista.

Voidaan sanoa, että Raamatun inspiraatiosta puhuvia kohtia on Raamatussa useampia kuin kohtia, jotka puhuvat niinkin tärkeästä asiasta kuin Kristuksen jumaluus. Voisimme sanoa, että koko oppi sanainspiraatiosta sisältyy jo virkkeeseen, jolla profeetat aloittivat niin monet saarnansa: ”Näin sanoo Herra.” Kun he seisoivat kansansa edessä, he olivat tietoisia siitä, että Herra puhui heidän kauttaan. Mies, joka olisi esittänyt itsestään tällaisen väitteen ilman Jumalan valtuutusta, ei olisi vain sietämättömän röyhkeä vaan syyllistyisi valheeseen. Jumala itse sanoo Jeremian kautta: ”Katso, minä käyn niiden profeettain kimppuun, sanoo Herra, jotka ottavat sanansa omalta kieleltään, mutta sanovat: ’Se on Herran sana’” (Jer. 23:31).

On tärkeää tutkia, milloin ilmausta ”Näin sanoo Herra” ensi kerran käytettiin. Se esiintyy ensi kerran kertomuksessa Mooseksen kutsumisesta. Kun Jumala kutsui Moosesta viemään Israelin pois Egyptistä, Mooseshan ei halunnut mennä. Hän sanoi, ettei ollut puhetaitoinen ja että hänellä oli hidas puhe ja kankea kieli. Jumala antoi hänelle silloin lupauksen: ”Minä olen sinun suusi apuna ja hänen suunsa apuna ja opetan teille, mitä teidän on tehtävä” (2. Moos. 4:15). Samalla Jumala käski Moosesta menemään faaraon luo ja sanomaan: ”Näin sanoo Herra” (j. 22).

On myös kiinnostavaa verrata näitä Mooseksen kutsumisesta kertovia kohtia kohtaan 2. Moos. 7:1. Siinä sanotaan, että Aaronista tulisi Mooseksen profeetta. Luvussa 2. Moos. 4 Jumala sanoo Moosekselle: ”Puhu sinä hänelle ja pane sanat hänen suuhunsa ... Ja hän on puhuva sinun puolestasi kansalle; niin hän on oleva sinulla suuna, ja sinä olet oleva hänellä jumalana” (j. 15-16). Kohdassa 2. Moos. 7:1 Aaronia sen sijaan kutsutaan Mooseksen profeetaksi. Toimiessaan profeettana Moosekselle Aaron puhuisi tämän puolesta, koska Mooses ei mielestään pystynyt itse puhumaan. Mutta Mooseksen tuli panna sanat Aaronin suuhun. Mooseksen tuli kertoa Aaronille, mitä tämän tuli kertoa faaraolle. On erittäin tärkeää, että tässä yhteydessä sanotaan, että Mooseksen tuli toimia jumalana Aaronille. Ja sitten sanotaan, että Aaronin tuli toimia profeettana Moosekselle.

Itse sanasta profeetta tulee siis lisätodiste sanainspiraatio-opille. Profeetta on henkilö, joka puhuu toisen puolesta. Profeetta on mies, jonka suuhun panee sanat se, jonka puolestapuhujana profeetan tulee toimia. Profeetta on mies, jolle joku toinen sanoo, mitä hänen on sanottava. Jumalan profeetta on siten henkilö, jonka suuhun Jumala panee sanat. Hän on mies, joka puhuu Jumalan puolesta. Hän on mies, joka sanoo, mitä Jumala tahtoo hänen sanovan. Hän on Jumalan puolestapuhuja.

Sanat, joita tässä käytetään ”profeetoista”, tuovat ehkä jonkun mieleen, mitä Hugo Odeberg on sanonut ”sanansaattajista”. Pienessä kirjassaan Kristus Vanhassa testamentissa (s. 15) hän kirjoittaa: ”Sanansaattajan – – ei ensinkään ollut lupa puhua, mitä mieltä hän itse oli, vaan hänen tuli välittää eteenpäin keisarin ilmoitus alamaisille – – Apostolit eivät näin ollen ole mitään muuta kuin sanansaattajia, jotka puhuvat siitä, mitä heidän keisarinsa – nimittäin Hän, joka on luonut taivaan ja maan – on sanonut – – Sanansaattajan ei ole lupa ilmoittaa omia mielipiteitään keisarillisen kirjeen sisällöstä.”

Kun Jumala kutsui miehiä profeetoikseen, hän puhui usein sanojensa panemisesta profeetan suuhun. Luvussa 5. Moos. 18 Jumala puhui melko perusteellisesti profeetallisesta virasta ja siitä, miten tämä virka huipentuisi Suureen Profeettaan, joka lopulta tulisi Mooseksen sijaan. Tästä profeetasta Jumala sanoo: ”Minä panen sanani hänen suuhunsa, ja hän puhuu heille kaikki, mitä minä käsken hänen puhua” (j. 18). Myös Jesaja puhuu Messiaasta, jonka suuhun Herra panisi sanansa (Jes. 59:21).

Tätä ei kuitenkaan sanota vain Messiaasta. Se sanotaan myös pienemmistä profeetoista, jotka tulivat ennen Suurta Profeettaa. Kun Jeremia kutsuttiin profeetaksi, hän osoitti samaa haluttomuutta kuin Mooses oli osoittanut kutsutuksi tullessaan. Hän sanoi: ”Minä olen nuori.” Silloin Jumala kuitenkin antoi Jeremialle näyn, jossa tämä näki tai tunsi Herran käden koskettavan suutaan ja kuuli Herran sanovan: ”Katso, minä panen sanani sinun suuhusi” (Jer. 1:9). On hyvin opettavaista lukea koko Jeremian kirja tarkaten vain sitä, miten usein Jeremia viittaa tähän Jumalan lupaukseen, joka antoi hänelle varmuuden siitä, että hänellä oli Jumalan sana. Eräänkin kerran hän sanoi: ”Sinun sanasi tulivat, ja minä söin ne, ja sinun sanasi olivat minulle riemu ja minun sydämeni ilo.” Yhä uudelleen hän sai rohkeutta ja lohtua tästä varmuudesta, että hänellä oli sana Jumalalta julistettavaksi kansalleen.

Jeremia sanoi syöneensä Jumalan sanan ja profeetta Hesekiel puhui samankaltaisesti. Profeetanvirkansa alussa Hesekiel sai nähdä näyn. Hän näki käden ojennettavan itseään kohti. Tässä kädessä, joka ilmeisesti oli Jumalan käsi, hän näki täyteen kirjoitetun kirjakäärön. Hän kuuli äänen, joka käski hänen syödä kirjakäärön, ja totteli tätä käskyä. Juuri ennen tätä näkyä Jumala oli sanonut hänelle: ”Puhu heille minun sanani”, ja sen jälkeen kun hän oli syönyt kirjakäärön, jossa olivat Jumalan hänelle antamat sanat, Herra sanoi hänelle jälleen: ”Ihmislapsi, mene nyt Israelin heimon tykö ja puhu heille minun sanani ... Mutta Israelin heimo ei tahdo sinua kuulla, koska he eivät tahdo minua kuulla ... kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun, ota sydämeesi ja kuule korvillasi. Ja nyt mene ... puhu heille ja sano heille: ´Näin sanoo Herra´” (Hes. 2:7–3:11).

Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa lukee useissa kohdin, että Jumala puhui profeetan kautta. Hepreankielisessä tekstissä sanotaan usein, että Herra puhui profeetan suun tai käden kautta. Profeettaa tai profeetan suuta tai kättä sanotaan siis välineeksi tai työkaluksi, jota Jumala käyttää.

Muutama esimerkki riittäköön. Psalmissa 45:2 Daavid sanoo: ”Minun kieleni on kerkeän kirjurin kynä” ja toisaalla hän väittää näin: ”Herran Henki on puhunut minulle, ja hänen sanansa on minun kielelläni” (2. Sam. 23:2). Sakarja puhuu sanoista, jotka Herra on julistanut entisten profeettain kautta (Sak. 7:7). Hepreankielisessä alkutekstissä puhutaan tässä kohden sanoista, jotka ovat tulleet kansalle ”profeettojen käsien kautta”. Voimme täysin oikeutetusti sanoa Sakarjan tässä ajattelevan entisaikojen profeettojen kirjoittamia sanoja. Silti hän kehottaa oman aikansa kansaa kuuntelemaan näitä profeettojen kirjoittamia sanoja, koska ne ovat Jumalan ilmoittamia. Saman luvun jakeessa 12 hän sanoo niitä sanoiksi, jotka Jumala oli lähettänyt entisten profeettojen käden kautta. Seuraavassa luvussa hän puhuu oman aikansa profeetoista ja siinä Herra itse Sakarjan kautta kehottaa ihmisiä kuuntelemaan sanoja, jotka heille tulevat profeettojen suun kautta (Sak. 8:9).

Uudessa testamentissa puhutaan samalla tavalla. Matteus puhuu aivan evankeliuminsa ensi luvussa profetiasta, jonka Herra oli puhunut profeetan kautta. Sanoista selviää, että profetian itse asiassa puhui Herra ja profeetta oli vain väline tai työkalu, jonka kautta lupaus tuli.

Myös Luukas puhuu evankeliuminsa alussa lupauksista, jotka Jumala oli antanut entisaikojen pyhien profeettojensa kautta (Luuk. 1:70), ja Apostolien tekojen lopussa hän kertoo Paavalin sanoneen juutalaisille Jerusalemissa, että Pyhä Henki oli puhunut oikein profeetta Jesajan kautta (Ap. t. 28:25). Monia tällaisia esimerkkejä voitaisiin esittää.

Moderni teologia väittää kauhistuvansa tätä oppia. Usein sanotaan, että tällainen näkemys Raamatusta ei riittävästi arvosta ihmisen persoonallisuutta. Kun puhumme näin ja käsitämme Raamatun sanat niin kuin ne ovat, meitä syytetään ”mekaaniseen inspiraatioon” uskomisesta ja pyhien kirjoittajien muuttamisesta kirjoituskoneiksi.

Saanen sanoa vain muutaman sanan tästä syytöksestä. Kun luterilaisissa tunnustuskirjoissa puhutaan kääntymyksestä, ne sanovat, että Jumala vaikuttaa ihmisessä eri tavalla kuin pölkyssä. Samoin voisimme sanoa Jumalan toiminnasta inspiraatiossa. Hän otti koko persoonallisuuden palvelukseensa ja käytti Pietaria, Jesajaa ja muita tekemättä väkivaltaa heidän persoonallisuudelleen. Bileamista puhuvan kertomuksen pitäisi kuitenkin opettaa meitä olemaan varovaisia puhuessamme tästä, sillä se osoittaa selvästi, että Jumala voi käyttää myös halutonta työkalua sanansa julistamiseen.

Inspiraatio voi olla paljolti hämärä aihe, ja röyhkeä ihminen voi ajatella, että on alentavaa olla Herran työkalu. Mutta kun ihmiset koettavat tehdä sanainspiraatio-opin naurettavaksi sanomalla, että sellainen näkemys tekee pyhistä kirjoittajista kirjoituskoneita, voimme vastata, että Daavid ei tahtonutkaan olla muuta kuin kynä Herran kädessä.

Muutoin, jos Herra tulisi minun luokseni ja sanoisi, että hän tästä päivästä alkaen tahtoo panna sanansa suuhuni käydessäni saarnatuoliin tai luennoimaan, että hän tästä päivästä alkaen tahtoo ohjata kieltäni niin, että sanon oikean asian oikealla tavalla, olisin kiitollinen tästä hyvyydestä minua kohtaan. Juuri sitähän tahtoisin tehdä. Ei hän sellaisella lupauksella tekisi väkivaltaa tahdolleni, sillä uuden ihmiseni mukaisesti en voi ajatella tahtovani mitään muuta mieluummin kuin sitä.

Luvussa 1. Kor. 2 apostoli Paavali on kuvannut tarkasti, minkälaisen prosessin myötä Jumalan sana on tullut ihmisille. Hän aloittaa korostamalla Jumalan tutkimattomuutta ja viisautta. Tämän maailman oppineimmat ihmiset, tämän maailman valtiaat eivät tunne Jumalaa eivätkä hänen tekojaan ihmisen pelastamiseksi ja lunastamiseksi ristiinnaulitun Kristuksen välityksellä. Ne keinot, joita ihmisellä on totuuden tietämiseksi, aistit ja sielunominaisuudet, joiden avulla hän voi kehittää teorioita ja vahvistaa niitä havainnoilla, eivät kelpaa tai eivät sovellu jumalallisten asioiden tutkisteluun.

Paavalin mukaan Jumala ei ole kuitenkaan jättänyt meitä pimeyteen. Pyhän Hengen kautta hän on ilmoittanut meille jumalallisen viisauden, johon uskomme perustuu. Näin Paavali ja muut valitut työkalut tulivat selvästi ja varmasti, joskin yhä epätäydellisesti, tuntemaan Jumalan. Paavali sanoo, että tämän ilmoituksen välityksellä tiedämme, mitä Jumala on meille lahjoittanut.

Paavali korostaa myös, että hän saarnatessaan julisti muille ihmisille, mitä Jumala oli ilmoittanut hänelle (jae 13). Vanhan testamentin profeettojen tavoin Paavali ja muut apostolit olivat voineet aloittaa saarnansa sanoilla: ”Näin sanoo Herra.” Kun Paavali kirjoitti tessalonikalaisille, hän kirjoitti heille, että sana, jonka hän oli heille saarnannut, ei ollut ihmisen sana vaan – totisesti – Jumalan sana (1. Tess. 2:13).

Paavali painottaa edelleen, ettei hän Jumalan Hengen ilmoittamista asioista puhuessaan valinnut oman viisautensa mukaan sanoja, joita hän käytti julistuksessaan. Hän sanoo, että itse sanat, joita hän käytti, oli Pyhä Henki hänelle opettanut. Entisaikojen profeettojen tavoin hän sen vuoksi korosti, että hänen sanomansa oli sanoiltaan inspiroitu. Kuten hekin, hän oli myös voinut sanoa, että Herra oli pannut sanansa hänen suuhunsa (jae 13).

Jakeen 13 viimeisten sanojen sanatarkka käännös kreikan kielestä kuuluu: ”sovittaen hengelliset asiat hengellisiin”. Kun adjektiivia käytetään tällä tavalla ilman substantiivia, on substantiivi, johon se viittaa, otettava asiayhteydestä. Esimerkiksi vaatetusliikkeessä ”ruskea” viittaisi pukuun, mutta ratsutallissa sama sana viittaisi hevoseen. Tekstissä substantiivi on yleensä otettava edeltävästä asiayhteydestä eikä seuraavasta.

Paljon normaalimpi tulkinta olettaisi, että kun sanaa ”hengellinen” käytetään toistamiseen, se viittaa niihin ”sanoihin”, joista Paavali juuri oli puhunut, joten voisimme kääntää: ”sovittaen hengelliset asiat hengellisiin sanoihin”. Hengelliset asiat ovat asioita, jotka Jumalan Henki on ilmoittanut hänelle. Hengelliset sanat ovat sanoja, jotka Henki on opettanut hänelle. Ei siis vain Paavalin sanoman sisältö vaan myös sen muoto on Jumalalta. Näin on koko Raamatun laita.

SANAINSPIRAATION MERKITYS KRISTITYLLE PAPILLE JA MAALLIKOLLE

Emil Brunner sanoo, että kristillinen kirkko keksi opin sanainspiraatiosta, koska se etsi varmuutta. Hänen mielestään tämä on vakava erehdys, koska hän uskoo ”täydellisen varmuuden olevan kuolettavaa”. Mutta kuten olemme nähneet, ei sanainspiraatio-oppi ole keskiajan kirkon keksintö. Se on Raamatun selvä oppi. Sanainspiraatio-oppi ei syntynyt varmuuden kaipuusta. Sen sijaan se synnyttää varmuuden kristityn sydämeen.

Sanainspiraatio-opin avulla Jumalan lapset saavat varmuuden siitä, ettei uskomme perustu ihmisten viisauteen (1. Kor. 2:5). Meidän ei tarvitse luottaa ihmisten arvauksiin tai kuvitelmiin. Meillä on sanoma Jumalalta. Tämä sanoma ei ole totta vain yleisellä tavalla vaan itse sanoman muoto on täysin luotettava. Itse sanat ovat Jumalan sanoja. Siksi sanat ovat tosia ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoisia.

Tällä on mitä suurin merkitys meille kaikille. Kristillisessä näkemyksessä elämästä ja kuolemasta ei ole sijaa arvauksille tai kokeilulle. Taivaan ja helvetin todellisuutta ei voida kieltää, jos teologian on määrä pysyä kristillisenä. Kristinusko ei ole ensi sijassa uskonto tätä maailmaa ja tätä elämää varten. Vaikka se ei ole välinpitämätön tästä maailmasta eikä halveksi sitä, se pysyy olemukseltaan uskontona, joka ei ole tästä maailmasta. Kristitty tietää myös, että ihmiselle on määrätty, että hänen kerran on kuoltava ja sen jälkeen tulee tuomio (Hepr. 9:27). On oltava oikealla puolella heti ensimmäisellä kerralla, koska toista mahdollisuutta pelastukseen ei anneta.

Kristitylle papille ja saarnaajalle tämä oppi merkitsee kahta seikkaa. Se ei ole tärkeä vain hänen uskolleen vaan myös sen kannalta, että hän voisi tehdä työtään iloiten ja luottavaisesti. Kristityllä papilla on seurakuntalaistensa sielujen hyvinvointi tunnollaan. Jos lääkärin on oltava huolellinen määrätessään lääkettä, on kristityn papin suhtauduttava kaksin verroin huolellisesti saarnaansa, jonka tulee olla lääkettä sieluille. Jos ihminen kuolee lääkärin virheen vuoksi, tämä erehdys voidaan korjata tulevassa maailmassa ja se voi olla jopa ikuiseksi siunaukseksi. Jos sen sijaan ihmisen sielu kuolee papin virheen vuoksi, tätä erehdystä ei voida korjata ajassa eikä iäisyydessä. Jumala sanoi Hesekielille: ”Ihmislapsi, minä olen asettanut sinut Israelin heimolle vartijaksi” ja hän sanoi tälle profeetalle, että jos joku joutuu kadotukseen siksi, että vartija on lyönyt laimin tehtävänsä julistaa oikeaa sanomaa, vartija joutuisi vastaamaan tästä tragediasta. ”Hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi”, Jumala sanoi (Hes. 3:16–20).

Jos tähän kuormaan suhtaudutaan vakavasti, sitä on itse asiassa mahdoton kantaa ilman sanainspiraatio-opin antamaa varmuutta. En tahtoisi nousta saarnatuoliin ja ottaa kantaakseni sen myötä tulevaa vastuuta, ellen uskoisi Raamatun sanainspiraatioon.

Tämän opin ansiosta papin on mahdollista astua seurakuntansa eteen ja sanoa: ”Näin sanoo Herra.” Jos hän saarnaa Raamatun mukaisesti, myös hänen saarnansa on Jumalan sanaa. Hänen saarnansa ei ole sanoiltaan inspiroitu eikä hänen sanomansa ole suora ilmoitus Jumalalta. Mutta jos se todella perustuu inspiroituun sanaan, hän voi olla varma siitä, että se on oikea ja tosi. Hän voi olla varma siitä, että tämä sana ei jää turhaksi.

Maallikon ei puolestaan tarvitse perustaa uskoaan papin sanoihin. Hän voi itse lukea sanoiltaan inspiroitua Kirjaa ja arvioida pappinsa esittämän sanoman. Näin tehdessään hän ei ole sopimattoman epäluuloinen eikä syyllisty hengelliseen ylpeyteen. Kun juutalaiset Bereassa tutkivat kirjoituksista, oliko Paavalin sanoma totta ja Jumalan sanan kanssa yhtäpitävä, heidän pyrkimystään sanotaan Raamatussa ”jaloksi”. Näin maallikko oppii sanomaan papilleen kuten samarialaiset sanoivat naiselle, joka oli puhunut Jeesuksen kanssa Jaakobin kaivolla: ”Emme enää usko sinun puheesi tähden, sillä me itse olemme kuulleet ja tiedämme, että tämä totisesti on maailman Vapahtaja” (Joh. 4:42).

Olen varma, että tosi luterilaisuus eri puolilla maailmaa tunnustaa sanainspiraatio-oppia, sillä ilman sitä mitään tosi luterilaisuutta ei voi olla olemassa. Tämän opin ansiosta voimme puhua aivan rohkeasti ja luottavaisesti ja uskoa vakaasti. Missä inspiroitua sanaa saarnataan täydessä totuudessaan ja puhtaudessaan, siellä pappi voi seisoa saarnatuolissa ja maallikko istua kirkonpenkissä ja molemmat voivat sanoa:

HERRAN SUU ON PUHUNUT (Jes. 40:5).

Skriften och saligheten, Landskrona 1972, s. 18-27. Lyhennelmä. Käännös Jarmo Heikkilä.