Robert D. Preus, prof., USA (1924-1995)
Nyt tarkastelemme syytä
siihen, miksi kaikkien puhdasoppisten luterilaisten teologien mukaan Jumalan
sana on voimallinen. On olemassa ainainen Hengen ja sanan välinen yhtymys.
Jokaisen hengellisen vaikutuksen ihmisessä saa aikaan Pyhä Henki, joka toimii
ainoastaan sanan kautta. Hengen pyhittävää työtä ei voida erottaa sanan
vaikuttavuudesta. Henki ei tahdo vaikuttaa Jumalan sanasta erillään. Quenstedt
sanoo: ”Jumala ei vaikuta erillään sanasta eikä sana erillään Jumalasta, vaan
Jumala vaikuttaa sanan kanssa ja sanan kautta, ja sana vaikuttaa Jumalan kanssa
ja Jumalan lahjoittamalla voimalla.” Kääntymyksen vaikuttaminen ja kaikki
hengellinen vaikutus täytyy varsinaisesti omistaa Hengelle, mutta tämä ei tee
sanasta elotonta välikappaletta, jolla ei ole itsessään voimaa. Sanaa kutsutaan
vasaraksi (Jer. 23:29), paimensauvaksi (Ps. 23:4) ja valtikaksi (Ps. 45:7),
jotka kaikki ovat passiivisia välikappaleita, mutta sitä kutsutaan myös eläväksi
ja katoamattomaksi siemeneksi (1 Piet. 1:23), tuleksi (Jer. 23:29), sateeksi ja
kasteeksi (5 Moos. 32:2), lampuksi, joka valaisee (Ps. 119:105) ja hunajaksi
(Ps. 119:103). Näin ollen jumalallisen säätämyksen ja voiman välittämisen
tähden Raamattu ja Jumalan sana on itsessään varustettu voimalla
uudestisynnyttää ja vaikuttaa kääntymys. Ja silti tämä sanan voima on
alisteinen ja riippuvainen kaiken hengellisen elämän liikkeellepanevasta
syystä, aivan kuten silmä ei ole eloton ja tästä huolimatta se, että se näkee,
riippuu ihmisen mielestä.
Tässä yhteydessä
dogmaatikot huomauttavat, että Pyhän Hengen työ ja Jumalan sanan työ eivät ole
kaksi työtä eivätkä myös pelkästään kahden erillisen vaikutuksen yhtymys, vaan
ne ovat yksi ainoa työ; ne ovat yhtä täyttämisessä (unitas apotelesmatos)
ja vaikuttamisessa (unitas energeias). Pyhä Henki ei tee yhtä ja sana
toista, kun Jumalan pelastustarkoitus toteutetaan ihmisessä. Samalla
toiminnalla ne suorittavat yhden ainoan työn ja saavat aikaan yhden ainoan
vaikutuksen, aivan kuten ihmismielen ja silmien näkemistoiminto ei koostu
erillisistä toiminnoista, vaan on yksi ainoa. Ainoastaan sen tähden, että
Jumala on sanassa, tällä sanalla on voima saada aikaan mitään hengellistä. Sana
on voimaton, jos Jumala ei ole siinä läsnä. Jokainen sana, joka lähtee
Jumalasta, tuo Jumalan mukanaan. Kaikki tämä on hyvin tärkeää. Jos Jumalan
sanasta erotetaan Henki, se ei ole enää Jumalan sana. Ja koska Jumala on aina
sanansa kanssa, sanan voima on Jumalan voima. Lopuksi, sana on voimallinen
yksinkertaisesti siksi, koska se on itse Jumalan sana, koska sen tekijä on
Jumala itse, eivät ihmiset, ja koska se on hänen inspiroimansa. Koska se on
Jumalan sana, Jumalaa ei voida erottaa siitä.
Vasta Rathmannin kanssa
käydyn kiistan jälkeen luterilaiset opettajat korostivat Hengen ja Jumalan
sanan yhtymystä ja puhuivat siitä selvästi. Esimerkiksi Hutterus, joka
kirjoitti ennen tätä kiistaa, ei puhu koskaan sellaisesta yhtymyksestä. Itse
asiassa hän esittää joukon lausumia, jotka näyttävät viittaavan siihen, että
hän ei suosisi sellaista opetusta. Hän sanoo esimerkiksi, että Raamatun voima
ei voi vaikuttaa kääntymystä ja uskoa ilman, että siihen lisätään Pyhän Hengen
voima ja vaikutus; että koko kääntymyksen vaikuttaminen täytyy omistaa yksin
Pyhälle Hengelle; että evankeliumin oppi itsessään ei voi saada aikaan mitään –
täytyy lisätä Pyhä Henki, joka käyttää tätä evankeliumia uskon aikaansaamiseen;
että Jumalan sanaa ei voida käsittää eikä sitä voida vastaanottaa, ellei
lisäksi tule Hengen valaisu. Näiden kolmen viimeisen lausuman perusteella
Grützmacher huomauttaa, että Hutterus opettaa paljon sellaista, mitä tavataan
myöhemmissä Rathmannin opinkappaleissa. Hän sanoo, että Hutteruksen esityksen
mukaan Raamattu ei ole itsessään armonväline; siihen täytyy lisätä Henki. Olisi yksinkertainen asia päätellä näiden
Hutteruksen lausumien perusteella, että hänen ja myöhempien dogmaatikkojen
välillä on perustava ero tällä kohden, mutta sellainen arvio olisi
ennenaikainen. Tutkikaamme näitä Hutteruksen melko epäluterilaisia lausumia
niiden laajemmassa asiayhteydessä, muiden lausumien valossa, jotka hän esittää
sanan ja Hengen välisestä suhteesta.
Kuten edellä mainittiin,
hän sanoo, että sana ei voi vaikuttaa kääntymystä, ellei lisäksi tule Hengen
voima. Tahtooko hän opettaa tässä, että sanalla ei ole voimaa vaikuttaa
kääntymystä, että sillä ei ole itsessään (in se) mitään voimaa saada
aikaan hengellisiä vaikutuksia? Ei välttämättä. Hän opettaa selvästi, että
Jumalan sana synnyttää uskon ja että se, että kirkko ylipäätään on olemassa,
johtuu Jumalan sanasta. Hän opettaa, että sana on aina välikappale, joka
kykenee luomaan uskon ja jota Henki käyttää tätä päämäärää varten. Ja hän
opettaa, että sanalla on voima itsessään tuottaa hengellisiä vaikutuksia
ihmisessä. Edelleen, kuten edellä on osoitettu, Hutterus katsoo, että ihmisen
koko kääntymys täytyy lukea yksin Pyhälle Hengelle. Antaako tällainen käsitys
sanalle mitään sijaa ihmisen pelastusjärjestyksessä? Eikö se evää sanalta
kaiken voiman? Ei suinkaan. Ei ainoastaan Yksimielisyyden ohje opeta, että
Henki yksin vastaa ihmisen kääntymyksestä, vaan myös myöhemmät dogmaatikot,
Caloviuskin, sanovat näin. Mutta ei Yksimielisyyden ohje eikä Hutterus eikä
Calovius tarkoita, että Jumalan sana on itsessään voimaton tai että se ei ole
Hengen ohella vaikuttava syy ihmisen kääntymyksessä. Sitä paitsi
Yksimielisyyden ohje sanoo: ”Ennen ihmisen kääntymystä on siis olemassa vain
kaksi vaikuttavaa syytä, Pyhä Henki ja Jumalan Sana. Sana on Pyhän Hengen
väline, jota käyttäen Hän saa aikaan kääntymyksen” (Yksimielisyyden ohje.
Tiivistelmä 2,19. Tunnustuskirjat 1990, s. 433). Hutterus, johdonmukaisena
omalle tiukalle tunnustukselliselle kannalleen, seuraa kuuliaisesti tunnustusta
tässä kohdassa.
Ei Hutterus eikä
Yksimielisyyden ohje eikä kukaan myöhemmistä luterilaisista teologeista antanut
ymmärtää, että sana on Pyhän Hengen kanssa tasavertainen kääntymyksen syy.
Silti, huolimatta näistä monista samankaltaisuuksista Hutteruksen ja hänen
seuraajiensa oppien välillä, on ainakin yhden hänen jo edellä mainitun
lausumansa perusteella tehtävä se johtopäätös, että on olemassa ero. Kyseinen
lausuma kuuluu seuraavasti: “Evankeliumi ei suorita tai saa aikaan tätä
[kääntymystä] itsessään ja itsestään. Ellei evankeliumiin lisätä jotain muuta, se
itsessään, yksinään nähtynä ja tarkasteltuna, ainoastaan kertoo uskosta
Kristukseen ja ainoastaan tarjoaa elämän uskoville, ja tämän yli se ei saa
aikaan mitään. Yksinään tarkasteltuna, oppina ja julistuksena, se ei anna uskoa
eikä elämää. Muutoin jokainen, joka kuulee evankeliumia, tulisi uskoon ja uskon
kautta elämään. Mutta jotain muuta täytyy lisätä, nimittäin Pyhä Henki, joka
käyttää evankeliumin oppia ja saarnaa välineenä ja eräänlaisena välikappaleena
synnyttäessään uskon ja lahjoittaessaan elämän kaikille niille, jotka eivät
itsepintaisesti vastusta hänen vaikutustaan.” Väistämätön päätelmä näistä
sanoista on se, että Hengen täytyy tulla sanaan ulkopuolelta, ennen kuin sillä
voi olla mitään vaikutusta. Tämä lausuma merkitsee sitä, että myöskään sanan
saarnassa, vieläpä sanassa sen vaikuttaessa (in actu secundo), ei aina
ole mukana Jumalan Henki. Se epäilemättä opettaa, että evankeliumin
vaikuttavuus (efficacia) ei ole voima (potentia), joka on
olemassa myös ennen käyttöä (ante usum), vaan enintään autuaallinen
vaikutus valituissa. Tällaista opetusta, ja erityisesti päätelmää, että Henki
voisi olla poissa saarnatusta sanasta, eivät myöhemmät luterilaiset taatusti
olisi hyväksyneet, ja näyttää oudolta, etteivät he kritisoi sitä. Hutterus on
huolimattomampi tarkastellessaan sanan vaikuttavuutta, mikä on ymmärrettävää,
koska hän kirjoitti ennen Rathmannia. Kiistalla on erikoinen tapa saada
lausumat, jotka yhdestä sukupolvesta näyttävät täysin vaarattomilta,
näyttäytymään myöhemmälle, varovaisemmalle sukupolvelle vaarallisilta ja jopa
harhaoppisilta. Hutterus olisi tietysti hylännyt suuren osan Rathmannin
opetuksesta. Mutta on kiistämätön tosiasia, kuten Grützmacher on osoittanut,
että hänen oppinsa lähenee ajoittain Rathmannin oppia; Rathmann ei epäröinyt puolustaa
eräitä väitteitään lainauksilla Hutterukselta. Tässä voi olla syy siihen, miksi
Gerhard oli vastahakoinen tuomitsemaan Rathmannia ja ajatteli kauan aikaa, että
kiista johtui pelkästään termien käyttöä koskevasta väärinkäsityksestä. Ero
Hutteruksen ja myöhempien dogmaatikkojen välillä näyttää olevan tämä: Hutterus
ei pitänyt ainoastaan hypoteettisena mahdollisuutena, vaan olemassaolevana
todellisuutena, että Jumalan sana voi ajoittain olla ilman Henkeä. Myöhemmät
tämän aikakauden luterilaiset eivät voineet ajatella edes tällaisen tilanteen
hypoteettista mahdollisuutta. On totta, että esimerkiksi Calovius puhuu sanasta
voimattomana, jos se on yksin. Mutta sana ei ole koskaan yksin. Jos Jumalan
sanasta poistetaan Henki, niin se ei ole enää Jumalan sana; siitä on tullut
ihmissana. Tämä pätee Jumalan sanan suhteen riippumatta siitä, tarkastellaanko
sitä Jumalassa olevana vai inspiroituna Jumalan ihmisissä, tallennettuna
Raamattuun, saarnattuna vai kätkettynä uskovan sydämeen. Calovius ei voi
ajatella Jumalan sanaa ilman Henkeä. Jumala sana, yksinkertaisesti koska se on
Jumalan sana, on liittynyt yhteen Hengen kanssa ja sillä on jumalallinen voima.
Tässä me havaitsemme Caloviuksen ja Rathmannin välillä suuren eron, nimittäin
heidän käsityksessään Jumalan sanasta. Caloviukselle Raamattu oli puhuva Jumala
(Deus loquens) samalla tavalla kuin hän puhui Siinailla tai
kirkastusvuorella, ja Calovius ymmärsi Jumalan sanan paljon monipuolisemmassa
merkityksessä kuin Rathmann. Mutta tässä Calovius ja Hutterus ovat yhtä.
Miksi Hutterus puhui
niin kuin hän puhui? Grützmacher esittää, että Hutterus, samoin kuin Rathmann,
pyrkii ratkaisemaan sen ongelman, miksi sanalla ei ole aina haluttua tulosta
kaikkiin ihmisiin. Edellä lainatut Hutteruksen sanat, “muutoin jokainen, joka
kuulee evankeliumia, tulisi uskoon ja uskon kautta elämään”, näyttävät tukevan
tätä ajatusta. Näiden sanojen pääajatus on, että Hengen tuleminen sanaan
selittää sen, miksi jotkut vastaanottavat sanan ja kääntyvät, mutta toiset
eivät. Siten kysymys “miksi toiset pelastuvat, mutta toiset eivät” (cur alii
alii non) on ratkaistu, se saa vastauksen Jumalassa. Mutta luterilaisen
teologian mukaan tähän kysymykseen ei voida eikä siihen saa vastata lainkaan.
Jokaisen vastauksen seurauksena kielletään joko yleinen armo (gratia
universalis), kuten tässä on asianlaita, tai pelastus yksin armosta (sola
gratia), mutta nämä molemmat periaatteet täytyy pitää voimassa.
Puhdasoppiset dogmaatikot opettavat ja tunnustavat siksi Yksimielisyyden ohjeen
toisen artiklan mukaisesti, että Jumala yksin vastaa ihmisen kääntymyksestä ja
pelastuksesta, mutta ihminen ja ihminen yksin on vastuussa omasta
kadotuksestaan. Jos siis Jumalan sanaa ei oteta vastaan, vika ei ole Jumalan
sanassa tai Hengessä, joka vaikuttaa sanan kautta, vaan ainoastaan ihmisen
itsepäisessä vastustuksessa. Sanan vaikuttavuus ulottuu kaikkiin ihmisiin
kaikkialla. Jumalan ja hänen sanansa tarkoitus on aina, että kaikki ihmiset
kääntyisivät ja pelastuisivat. Mutta sanan vaikuttavuus ei ole vastustamaton.
Hutteruksen edelläolevat sanat voidaan selittää vain sanomalla, että hänestä on
tässä tapauksessa tullut hyvin huolimaton, sillä myöhemmin samassa luvussa hän
sanoo, että ihmisen vastustus on syy siihen, ettei hän ota vastaan sanaa eikä
käänny.
Dogmaatikot vastustivat
kaikenlaista hurmahenkisyyttä, jokaista ajatusta välittömästä valaisusta tai
välittömästä kääntymyksestä (= valaisu ja kääntymys ilman välikappaletta, ts.
sanaa ja sakramentteja). Augsburgin tunnustuksen viidennen uskonkohdan
mukaisesti he pitivät kiinni siitä, että Pyhä Henki ei tule ihmisiin muutoin
kuin ulkonaisen sanan kautta. Hutterus puhuu kaikkien dogmaatikkojen puolesta
sanoessaan: ”Jokaisessa kääntymyksessä, rajussa tai lempeässä, Jumalan sana on
se välikappale, jonka kautta Pyhä Henki tahtoo olla vaikuttavana meidän
kääntymyksessämme.” Valaisu, kääntymys ja pyhitys on alusta loppuun saakka
Jumalan sanan työtä. Kirkko elää Jumalan sanasta ja missä ei ole sanaa, siellä
ei ole kirkkoa. Kun Rathmann väittää, että paljas Raamattu, itsensä varaan
jätettynä, ei voi saada aikaan mitään, hän käy taistelua ilman vastustajaa,
sillä luterilaiset kielsivät, että Raamattu on koskaan itsensä varaan
jätettynä; Henki on aina sanassa ja jokaisessa sen muodossa. Jumala ei tahdo
olla tekemisissä ihmisten kanssa erillään sanastaan. Tämän asian merkitystä
vanhaluterilaisessa opissa Jumalan sanan vaikuttavuudesta ei saa sivuuttaa.
Robert Preus, Raamatun inspiraatio. Concordia 1999, s.
160-165. Otsikko muutettu.