KASTEEN HAUDASTA EHTOOLLISEN JUHLAAN

Matti Väisänen, rovasti

Suomen Raamattuopiston säätiön toiminnanjohtaja Raimo Mäkelältä on ilmestynyt Perus Sanoma Oy:n kustantamana kirja Kasteen haudasta Ehtoollisen juhlaan. Kirjan julkaisijoina ovat Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjä, Suomen Raamattuopiston Säätiö ja Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys. Teos ansaitsee tulla huomatuksi jo siitäkin syystä, että se on kolmen merkittävän uuspietistisen järjestön yhteinen sakramenttiteologiaa koskeva kannanilmaisu. Kirjassa on 94 pienikokoista sivua, joten kovin perusteellisesta asiain käsittelystä ei siis voi olla kysymys.

Kirjan alussa Mäkelä esitellään opintojensa perusteella teologiksi ja filosofiksi. Kirjassa onkin pitkälle filosofinen ote. Mäkelä on kirjallisen tyylin taitaja. Valtaosa kirjan teologisista ajatuksista on sellaista, mihin voi ilolla yhtyä. Kirjan tekstit ehtoollisesta ovat mielestäni varsin kohdallaan. Sen sijaan kasteen sakramentin osalta teos sisältää myös näkemyksiä ja perusteluja, joita en pidä kestävinä ja joita vierastan.

Kirja on pitkälle filosofis-rationalistinen, paikoin tulkinnassaan äärimmäisyyksiin menevä, jopa yksinkertaista uskoa nihiloiva. Sivulla 12 Jeesuksen neitseellinen sikiäminen kuvataan mielestäni turhan biologis-naturalistisesti ("neitsyt Marian kohdussa Jumalan ikuisen Pojan yhtyessä Pyhän Hengen vaikutuksesta Marian persoonattomaan munasoluun"). Mäkelän selitys, että Raamatun mainitsemissa sairaiden öljyllä voitelemisissa (Jk 5:13) olisi kysymys lääkinnällisestä toimenpiteestä ja hieronnasta parantavan balsamiöljyn kera (s. 39–41) haiskahtaa valistusajan selitykseltä. Myös jokin yksittäinen epäonnistunut sanavalinta mahtuu mukaan: Puhe ehtoollisen "tunkemisesta" tajuttoman suuhun ei tunnu korrektilta (s. 27).

Mäkelä esittää Pyhän Hengen sisäisen todistuksen Jumalan lapseudesta sanan lahjana mainitsematta mitään kasteesta (s. 20). Sen sijaan Raamatun mukaan Pyhän Hengen lahja ja sen mukana sisäinen Hengen todistus ovat kääntymyksen ja kasteen lahja (Apt 2:38). Pyhän Hengen saamiseen kasteessa viittaa sekin, että Raamattu puhuu Pyhän Hengen saamisesta Pyhällä Hengellä kastamisena, ikään kuin Pyhä Henki olisi nestettä, vaikka hänhän on persoona.

Mäkelän mukaan luterilaisessa kirkossa suoritettavat aikuiskasteet ovat (baptistisen kastenäkemyksen tapaan) uskonsa tunnustamisineen ns. uskovien kasteita (s. 22). Sen sijaan Raamatun ja Tunnustuskirjojen mukaan kaste on aina kaikille ja kaikkialla sama armon ja pelastuksen väline iästä ja paikasta riippumatta. Vanhurskauttaminen (Gl 3:26–27; 1Kr 6:11), syntien anteeksisaaminen ja Pyhä Henki (Apt 2:38; 22:16) sekä uudestisyntyminen (Jh 3:5; Tt 3:5) ovat Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa kasteen lahja, eivät sen edellytys. Kasteen saamisen ja pelastumisen ehdoksi riittää myös aikuiselle kääntymys / parannus eli halu luopua synnistä, lähteä seuraamaan Kristusta ja saada kaste. Tällaisen Jumala on luvannut pelastaa. (Mt 5:6; Rm 10:13; Apt 2:21; Jl 2:32). Raamatussa on vain yksi pelastuksen tie: kaste ja usko; se on kaikille, lapsille ja aikuisille, sama.

Samalta sivulta (s. 22) saa myös sellaisen kuvan, että pikkulapsi kastettaisiin luterilaisessa kirkossa lapsen vanhempien ja kummien sijaisuskon varaan. Sen sijaan sekä Tunnustuskirjojen että Lutherin mukaan vanhempien, kummien ja seurakunnan usko ja rukoukset saattelevat lapsen kasteelle, jotta lapsi kasteessa saisi Jumalalta oman uskon. Kukaan ei tule vanhurskaaksi vieraan uskon kautta. "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu" (Mk 16:16).

Mäkelä sanoo, että "kaste ja ehtoollinen vahvistavat ja sinetöivät sanan" (s. 34). Kaste ja ehtoollinen eivät vahvista sanaa, vaan uskoa; armonvälineet eivät tarvitse toistensa vahvistamista. Sen sijaan sakramentit perustuvat sanaan; sanan yhtyessä näkyvään aineeseen, veteen, leipään ja viiniin, tuloksena on kasteen ja ehtoollisen sakramentti.

Myöskään seuraava Mäkelän päättely: "Evankeliumi on siis kasteen yläpuolella. Kastetta ei voi olla ilman evankeliumia, mutta evankeliumi voi olla ilman kastetta" (s. 36) ei ole aivan ongelmaton, sillä kaste on osa pelastuksen evankeliumia. Ilman kastetta ja sanaa me jäämme armon ulkopuolelle. Armo asuu armonvälineissä (reaalipreesenssi = Kristuksen todellinen läsnäolo armonvälineissä).

Jeesuksen Nikodemoksen kanssa käymää keskustelua (Jh 3:5) selostaessaan Mäkelä sanoo, että vesi "vedestä ja Hengestä" syntymisen yhteydessä voidaan "vahvoin perustein" ymmärtää "miehen siemeneksi" (s. 60). En voi välttyä Mäkelän tekstiä lukiessani ajatukselta, että mikä tahansa kuriositeetti ja omituisuus kelpaa oman esiymmärryksen tueksi silloin, kun se on uhattuna. Mainittakoon, että eräissä reformoiduissa ja varsinkin baptistisissa Johanneksen evankeliumin kommentaareissa "miehen siemenneste" ja myös äidin kohdussa oleva "lapsivesi" esitetään "vedestä"-syntymisen selityksinä, mutta niissäkin tavallisesti kuriositeetteina, ei vakavasti otettavina vaihtoehtoina.

Enempää Jeesuksen Johannekselta saama kaste Jordanilla kuin Jeesuksen Golgatalla saama verikaste tai itse kaste- (baptisma) ja kastaa- (baptidzoo) sanatkaan eivät merkitse tai todista "upottamista" kasteen muotona, minkä käsityksen saa Mäkelän korostetusti ja toistuvasti käyttämästä "upottaa" -sanasta. (s. 53, 55, 65). Tällä asialla on sikälikin merkitystä, että upottaminen on baptistisissa piireissä ainut hyväksytty kasteen muoto.

Aivan ongelmattomana en pidä myöskään seuraavaa Mäkelän toteamusta: "Evankeliumi voidaan myös uskoa ja siitä voidaan vanhurskautua ennen kastetta, kasteen hetkellä ja kasteen jälkeen" (s. 37). Kaste ei ole mikään sanan sivutuote, vaan pelastukseen välttämätön; kaste on portti Jumalan valtakuntaan.

Tahatonta tai tarkoituksellista kasteen merkityksen aliarvioimista viestii mielestäni myös seuraava Mäkelän teksti: ‘Ennen kaikkea kasteeseen ja ehtoolliseen tulee laaja-alaisesti liittyä Jumalan sanan täyteläisen julistuksen ja opetuksen, jotta ihmiset "siitä" voisivat omistaa pelastuksen’ (s. 43). Teksti pitää ilmeisesti sisällään ajatuksen, jonka mukaan vasta lapsikasteen jälkeen ymmärtävässä iässä annettava opetus mahdollistaa kastetulle pelastuksen omistamisen tai sitten lapsi pelastuu pelkän kasteen kautta (ex opere operato) ilman uskoa, mikä taas asettaisi luterilaisen vanhurskauttamisopin varsin outoon valoon.

Liekö tarkoituksellista, että Mäkelä siteeraa Augsburgin tunnustuksen kasteartiklaa Tunnustuskirjojen vanhasta käännöksestä: "Kasteessa armo tarjotaan" (CA IX) (s. 68)? Uusi käännös suomentaa latinan "offerre"-sanan "antamiseksi": "Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä" (CA IX). Mäkelä seuraa Urho Muromaa. Hänellehän kaste oli armon tarjous. Aikuisena tapahtuva mahdollinen uskoon tuleminen oli armon saaminen ja sen vastaanottaminen. Lutherille kaikki (lapsi)kasteen jälkeiset uskoon tulemiset olivat kasteeseen ja uskoon palaamisia ja uskon uudistumisia.

Merkille pantavaa on se, mistä Mäkelä vaikenee. Jo Mäkelän tulkinta Jh 3:5:stä osoitti, että kaste uudestisyntymisen paikkana on Mäkelälle Muroman tavoin vaikea hyväksyä. Sekö lienee syynä, että hän vaikenee keskeisimmästä UT:n uudestisyntymistä käsittelevästä kohdasta Tt 3:5:stä kokonaan. Myös aikamme tunnetuimmat reformoidut ja baptistiset eksegeetit valittavat, että Tt 3:5 on vaikea, lähes mahdoton selittää (William Hendriksen, Don Carson, Gordon D. Fee jne.). Se kun kaataisi heidän kalvinistis-baptistisen esiymmärryksensä. Tt 3:5 on Lutherin Vähässä katekismuksessa kasteartiklan kantava raamatunkohta, locus classicus. Luterilainen kastetta käsittelevä kirja ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa apostoli Paavalin kirjettä Titukselle 3:5!

Samoin Mäkelä vaikenee apostoli Pietarin keskeisestä pelastusta ja kastetta käsittelevästä tekstistä, jossa alkukieli vedenpaisumukseen viitaten sanoo suoraan, että "teidät pelastaa nyt kaste" (1Pt 3:20–21). Muutoin Mäkelä käyttää kirjassaan ajatustensa tukena runsaasti raamattuargumentointia.

Mäkelä lähestyy kastetta ja ihmisen pelastusta koko ajan aikuisesta käsin (s. 33). Sen sijaan Lutherin mukaan kasteen olemus ja pelastus avautuvat lapsikasteesta ja lapsen uskosta käsin. Myös Raamatussa lapsen pelastuminen on aikuisen pelastumisen malli: "Totisesti minä sanon teille (aikuisille): joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle" (Mk 10:15) (Ks. Lutherin Mk 10:13–16 selitystä).

Mäkelä päättää kirjansa kasteosuuden lapsikasteeseen, siihen mistä Luther tavallisesti aloittaa. Mäkelä myöntää, että perisynnin tähden "lapsikin tarvitsee anteeksiantamusta ja pelastusta" ja jatkaa: "Jos lapsen vanhemmat ovat päässeet osallisiksi Jumalan pelastavasta armosta, he haluavat saattaa lapsensakin sen piiriin ja ottaa vastuun siitä, että lapsi hengellisen opetuksen välityksellä pääsee tuntemaan sitä Vapahtajaa, joka hänenkin syntinsä on sovittanut" (s. 70).

Mäkelä vaikenee niin tässä kuin muuallakin kirjassaan visusti pienen lapsen uskosta ja sen saamisesta kasteessa, vaikka Tunnustuskirjat suorastaan jankuttavat sitä, että ihminen vanhurskautetaan – myös uudestisyntyy – yksin uskon kautta. Tästä ei ole yhtään poikkeusta, eivät edes pienet lapset muodosta sellaista. Tai jos muodostaisivat, se olisi Raamatussa meille ilmoitettu. [Pienen lapsen usko on Jeesukselta saatu oppi (Mt 18:1–6). Kristillinen usko on aina seurausta Kristuksen asumisesta ihmisessä (Jh 6:29), eivätkä Kristuksen mahdollisuudet ole siitä riippuvaisia, kenessä hän asuu: pikkulapsessa, nuoressa, aikuisessa tai dementoituneessa vanhuksessa. Tosin ihmisessä asuessaan Kristus ilmaisee itsensä asumuksensa ehdoilla, ei niiden vastaisesti.]

Loppupäätelmäksi jää, että Mäkelän kirja herättää kasteen sakramentin osalta miltei yhtä paljon kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Varsin merkityksellistä on hänen sanomistensa ohella se oleellinen, mistä hän vaikenee. Mäkelän aikaisempiin hyviin kirjoihin verrattuna hänen tämänkertainen tuotteensa on mielestäni teologisesti jonkinlainen limbo. Ja kirkkomme uuspietististen järjestöjen johtajat katsovat kirjan edustavan heidän ajatteluaan! – Olen ymmällä.