JUMALAKUVA VAI PYHÄN RAAMATUN JUMALA

Valistuksen aikakaudella yläluokassa heräsi ajatus siitä, että kaikki ongelmat voitaisiin lopulta ratkaista lopulta järjen ja terveen harkinnan avulla. Vanhat auktoriteetit kuten kirkko ja Pyhä Raamattu joutuivat voimakkaan kritiikin kohteiksi. Kristinuskoa ei vastustettu sinänsä; valistuneisto esitti kuitenkin vaatimuksia siitä, miten kirkon opin tulisi olla järjenmukaista ja siitä tulisi olla hyötyä sen ajan ihmisille. Viime vuosisadan tieteiden kehityksestä on sanottu, että kehitys on ollut nopeampaa kuin millään aikaisemmalla vuosisadalla. Tieteiden läpimurto sekä uudet aatteet kuten sosialismi ja kommunismi toivat mukanaan monia uusia haasteita sekä katolisille että protestanttisille kirkoille ympäri Eurooppaa. Siinä missä Lenin ja Stalin pyrkivät uskonnottomaan yhteiskuntaan, Hitlerin johtamassa Natsi-Saksassa uskontoa käytettiin arjalaisen identiteetin vahvistamiseen. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa alkoi voimakas sekularisaatiokehitys, jonka vaikutukset ovat selvästi nähtävissä myös uudelle vuosituhannelle siirtyneessä Suomessa. Kommunismin myötävaikutuksella ateismista on tullut vaihtoehtoinen elämäntapa kristinuskon rinnalle. Nykyajassa esiintyy kuitenkin monenlaista uskonnollista etsintää. Tämä näkyy esimerkiksi kasvavana kiinnostuksena erilaisiin uususkontoihin. Erityisesti nuoret ovat alkaneet kiinnostua satanismista, saatananpalvonnasta ja vanhoista noitakulteista kuten wiccalaisuudesta. Suomessa on mm. kirkon toimesta teetetty monia kyselytutkimuksia, joiden avulla ollaan pyritty selvittämään sitä, miten ja mihin suomalaiset uskovat. Huolestuttavaa näiden tutkimusten tuloksissa on se, että vain harvat uskovat niin kuin kirkko opettaa. Toisaalta kyseinen luku saattaisi olla vieläkin pienempi, jos ennen kyselyä käytäisiin haastateltavan kanssa läpi Lutherin Vähästä katekismuksesta kristinopin keskeiset kohdat, ja sen jälkeen kysyttäisiin, uskooko hän tämän opin kokonaisuudessaan.

Jokaiselle ihmisellä on olemassa jonkinlainen kuva siitä, millainen Jumala on. Ateisti on päätynyt sellaiseen käsitykseen, että Jumalaa ei ole olemassa, esim. siksi, että ei ole löytänyt todisteita Hänestä. Agnostikko ajattelee puolestaan, ettei tiedä onko Jumala olemassa, koska ei ole tullut vakuuttuneeksi itse todisteista eikä toisaalta niiden puuttumisesta. Teisti puolestaan uskoo Jumalan olevan olemassa ja perusteluja voi olla hyvin monenlaisia. Ihmisellä on sydämessään eräänlaisia toiveita tai projektioita siitä, millaisen hän haluaisi Jumalansa olevan. Tuskin kukaan ihminen toivoo sydämessään Jumalan olevan ankara tai tuomitseva; näin on usein myös maallisessa isä-lapsi-suhteessa. On myös mahdollista, että lapsuuden väärällä tavalla ankarat (mm. väkivaltaiset) vanhemmat vaikuttavat ihmisen myöhempään jumalakuvaan. Sellaisten ihmisten, jotka ovat lapsuudessaan tulleet vanhempiensa hylkäämäksi, saattaa aikuisiällä olla hyvin vaikea uskoa rakastavaan Jumalaan. Kristinusko ja ihmisen jumalakuva ovat kuitenkin asioita, jotka on pidettävä toisistaan yhtä kaukana kuin maa on taivaasta. Mikäli on olemassa painovoima, niin se on olemassa huolimatta siitä, uskooko siihen vai ei. Samoin asian luonne ei ole riippuvainen siitä, millaiseksi sen kuvittelen. Väitteen oikeellisuuden voi empiirisesti todeta heittämällä kananmunan ilmaan ja toivoa, ettei se putoaisi takaisin maahan. Juuri tästä on kysymys jumalakuvan ja kristinuskon välillä. Minun toiveeni eivät milloinkaan muuta Jumalan olemusta - hän pysyy muuttumattomana samoin kuin painovoimakin.

Entä sitten Jumalan sanan eli Pyhän Raamatun olemus? Jumala on ilmoittanut itsensä sanassaan, ja juuri siitä voimme oppia tuntemaan, kuka ja millainen Hän on. Jumala on sitoutunut Sanaansa, jonka kautta hän lähestyy sekä ihmisryhmiä että yksittäisiä ihmisiä. Elämme aikaa, jota voidaan kutsua tietoyhteiskunnan aikakaudeksi. Ajallemme on tyypillistä kyseenalaistaa ja vastustaa auktoriteetteja sekä tavoitella hyötyä ja onnea; emme siis ole vapaita valitusajan sekä toisen maailmansodan suurten aatteiden jälkivaikutuksesta. Raamattu edustaa modernille ihmiselle vain yhtä monista teistä oman jumalakuvan etsimisessä. Enää ei ole ratkaisevaa se, mikä on totuus, vaan se, että jokaisella on oma totuutensa ja kaikkien "totuutta" tulee suvaita. Jumala ja hänen sanansa eivät kuitenkaan muutu, vaikka ihmisten toiveet ja uskomukset muuttuisivatkin, sillä kirjoitettu on: "Ja tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä. Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta" (1. Joh. 1:3-4). Luther on kuvannut Jumalan sanaa auringoksi. Ihmisillä voi synnin tähden olla peite silmillään, mutta Raamatun olemusta ja totuudellisuutta se muuttaa yhtä vähän kuin pilvi auringon edessä. Omatekoiset jumalakuvat ovat epäjumalanpalvelemista ja pimeydessä vaeltamista, mikäli ne eivät perustu Raamatun sanaan. Raamatun sanan kokonaan uskova elää kokonaisen Jumalan yhteydessä, jossa ei ole mitään pimeyttä. Raamatun ja tunnustuskirjojen opetuksen mukaan jokainen ihminen on kokonaan perisynnin turmelema ja sen tähden iankaikkisen kadotustuomion ansainnut. Jumalan tahto ei kuitenkaan ole, että yksikään ihminen joutuisi kadotukseen. Suuren laupeutensa tähden hän teki jo iankaikkisuudessa armovalinnan ja määräsi seurakunnan, joka olisi pelastuva hänen ainoassa Pojassaan - Kristuksessa. Jumala itse syntyi Kristuksessa ihmiseksi autuaasta neitsyt Mariasta, kärsi Golgatan uhrialttarilla ottaen pois koko maailman syntivelan ja voitti synnin, kuoleman, helvetin ja Perkeleen. Ylösnousseena ja taivaaseen astuneena Kristus on kaiken pahan voittaja, vieläpä niin, että hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Ristinkuoleman jälkeinen aika on lopun aikaa; Kristus on kerran tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Raamattu todistaa aivan selvästi, että jokaista ihmistä odottaa tämän elämän jälkeen tilinteon hetki Pyhän Jumalansa edessä - toiset pääsevät taivaan iankaikkiseen iloon ja toiset joutuvat iankaikkiseen kadotukseen.

Kuka sitten pelastuu? Markuksen evankeliumin viimeisessä luvussa kerrotaan, että se, joka on kastettu ja joka uskoo, pelastuu; ne taas, jotka eivät usko, joutuvat kadotukseen. Martti Luther opetti aikanaan, että usko on uskoa Jumalan sanaan. Juuri tämä löytö on vapauttava asia moniarvoisessa yhteiskunnassamme elävälle ihmiselle, joka on kyllästynyt omatekoiseen jumalaan - jumalakuvaansa. Jumalan lain on saatava edelleen toimittaa sitä virkaa, joka sille kuuluu - osoittaa kaikki ihmiset vikapääksi syntiin ja tuomion ansainneiksi. Jumalan evankeliumin on saatava edelleen herättää synteihinsä kuolleet ihmiset kuolleista - julistamalla täydellistä syntien anteeksiantamusta Kristuksen sovitustyön tähden. Nykyajalle on ominaista antinomismin voimakas nousu kaikilla yhteiskunnan alueilla. Lain hylkääminen liittyy olennaisesti kysymykseen siitä, mitä tarkoitetaan omatekoisella jumalakuvalla; suurin osa ihmisistä ei tahdo tunnustaa, että koko Jumalan laki on oikea ja pyhä. Lieventämällä lain ankaruutta tai hylkäämällä sen kokonaan ihminen kaventaa tai hylkää sen, mitä Kristus on ristillä tehnyt. Iankaikkisen kadotuksen ansainneelle ei kuitenkaan riitä vain osittainen syntien sovitus - täydellistä pelastusta varten on oltava uhri, joka kantaa koko rangaistuksen. Tästä syystä oikeaan uskoon liittyy välttämättä kokonainen Raamatun sana, jossa kymmenen käskyä saavat kokonaan toimittaa omaa virkaansa ja Kristus puolestaan omaansa.