MANNERMAAN LUTHER-TUTKIMUKSEN JUURISTA

Sakari Meinilä, Oulu

Johdanto

Osmo Tiililä mainitsee v. 1940 ilmestyneessä Teologisen Aikakauskirjan artikkelissaan A.W. Ingmanin 'ensimmäisenä modernina Luther-tutkijana' Suomessa1. Samoin hän sanoo kirjassaan 'Uuden elämän etiikka' samalta vuodelta, että 'uudempi Luther-tutkimus' on saanut vaikutteita J.T. Beckiltä - teologilta joka oli varsin kiivaan kiistelyn kohteena 1800 -luvun lopulla Suomessa 2.Tutustuminen mainittuun kirjaan paljastaa myös Tiililän allekirjoittaneen monia Beckin kantoja. Mielenkiintoisinta kuitenkin on se, että itse Tiililän teologia ja Luther-tulkinta muistuttaa yllättävän monessa suhteessa ns. Helsingin Luther-koulukunnan linjoja.

Tämän koulukunnan luojana on pidetty ekumeniikan emeritusprofessori Tuomo Mannermaata. Näyttäisi kuitenkin siltä, että Mannermaan 'uraauurtavan' teologian mukainen Luther-tulkinta onkin ollut kutakuinkin valmis jo Mannermaan ollessa vasta 3-vuotias! Jopa Mannermaan esiintuomat kantansa perustelut ja eräät aivan hiuksenhienotkin painotukset löytyvät usein jo Tiililältä. Tämä viittaa siihen, että A.W. Ingmanin Beckiltä omaksuma teologinen näkemys on piilevän liekin tavoin kytenyt Suomen teologisessa kentässä koko 1900-luvun ajan. Näin ollen on enemmän kuin paikallaan pysähtyä välillä miettimään sekä sen sisältöä että sitä, miten laajalle tämä vaikutus on nykyisin Suomessa ja muualla ehtinyt.

Kattava analyysi Mannermaan ajattelusta puuttuu yhä

Mannermaan ajatuksia on jonkin verran käsitelty julkisuudessa opilliselta kannalta3. En kuitenkaan ole tavannut yhtäkään kattavaa kriittistä analyysiä Mannermaan kaikkien pääteosten pohjalta nousevana. Esim. hänen tohtorinväitöskirjansa (Lumen fidei et obiectum fidei adventicium. Uskontiedon spontaanisuus ja reseptiivisyys Karl Rahnerin varhaisessa ajattelussa. Hki 1970. Tästedes ‘LUMEN’) merkittäväksi mainitun katolisen uskonnonfilosofin, Karl Rahnerin, teologiasta on jätetty kiistelyssä ilmeisesti tyystin huomiotta. Tämä on hämmästyttävää ja myös suuri puute.

Karl Rahner näet liittyy keskeisesti viimeaikaiseen teologiseen ja ekumeeniseen keskusteluun myös Suomessa. Ei kylläkään näkyvästi vaan epäsuorasti. Rahner oli Vatikaanin II:n konsiilin tärkeimpiä teologisia vaikuttajia 4. Vatikaani II taas oli yksi lähtötekijä sille kehitykselle, joka johti lopulta Yhteiseen julistukseen (YJV) Katolisten ja luterilaisten välillä 1997 5 . On ilmeistä, että YJV:ssä oletettu 'kätkössä oleva yhteinen perusta' on katolisella puolella Rahnerin esittämä yliluonnollisen eksistentiaalin ajatus.

Kirjansa esipuheessa Mannermaa kiittää Osmo Tiililää aiheensa valintaan vaikuttaneena henkilönä. Tiililä oli tuntenut Rahnerin jo aiemmin ja viitannut häneen kirjassaan Johdatus teologiaan (s. 106, 262). Rahner-tutkimus on syntynyt osana Vatikaani II:n taustojen tutkimusohjelmaa Helsingin yliopistossa. Mannermaa voidaan siis nähdä 'jäävuoren huippuna', vain osana sitä raamatulliseksi suuntaukseksikin sanottua virtausta, mikä tuli Suomeen alkujaan Kihlmanin kautta 1800 -luvun keskivaiheilla.

Yliluonnollinen eksistentiaali ja unio

Mannermaan perustava ajatus läsnäolevasta Kristuksesta on luterilaisten puolella toiminut YJV:ssä sinä palapelin palana, joka mahdollisti luterilaisten neuvottelijoiden mielestä 'perustavan yksimielisyyden' katolisiin päin 6. Tämän edellytyksenä oli se 'suuri muutos', mikä puolestaan oli tapahtunut katolisella taholla 7. 'Muutoksen', missä 'katolisuus siirtyi habituaalisesta rakkauskäsityksestä kristologiseen' on väitetty tapahtuneen suurelti Rahnerin teologian, erityisesti yliluonnollisen eksistentiaalin ajatuksen kautta 8. Yliluonnollinen eksistentiaali on juuri ihmisessä asuva Jumala l. Kristus, joka unio hypostatican l. ihmiskuntakokonaisuuden Kristuksen kanssa tapahtuvan ns. ‘kohottamisen’ kautta koskee kaikkia ihmisiä ja on tullut kaikkiin ihmisiin erotuksetta koko maailmassa 9.Väite 'kaikki ovat ainakin tietämättään kristittyjä' kuvaa varsin osuvasti tätä näkemystä. YJV edustaa tulkintaa, missä nämä kaksi, yliluonnollinen eksistentiaali ja Lutherin kannaksi oletettu ja Mannermaan tapaan tulkittu unio, olisivat riittävän samankaltaisia asioita kummankin opissa, jotta uskonpuhdistuksen tuoksinassa lausutut oppituomiot voidaan 'julistaa kohteettomiksi' 10. Käytännössä tämä merkitsee oppituomioiden molemminpuolista kumoamista.

Mannermaan ura ekumeenikkona Kievistä Yhteiseen julistukseen

Kun Mannermaa lähti tekemään IPSA:a (= In ipsa fide Christus adest -tutkielma), hänellä oli takanaan jo merkittävä ura ekumeenikkona. Edellä mainittu Rahner-tutkimus (1970) oli tutustuttanut hänet katolisuudessa tapahtuneeseen edellä kuvattuun 'muutokseen'. Mannermaa oli keskeisesti mukana myös Suomen kirkon ja ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, joiden Kievin neuvotteluun 1977 Mannermaa laati kaksi artikkelia 11. Toista näistä voidaan pitää IPSA:n alkuversiona 12. Kievissä Mannermaa sai ortodoksit vakuutetuiksi siitä, että Lutherin ajattelussa oleva uskossa läsnäoleva Kristus l. unio voi toimia 'leikkauspisteenä' ortodoksien jumalallistumis-ajatuksen kanssa, tarjoten ekumeenisen lähentymisen mahdollisuuden. Mikäli luterilaiset laajemmin olisivat hyväksyneet saavutetun tuloksen, olisi se Kalevi Toiviaisen mukaan ollut historiallinen 13. Tätä ei tapahtunut, mutta Mannermaan unio-tulkinta oli saavuttanut merkittävän menestyksen. Se jäi odottamaan seuraavaa suurta mahdollisuuttaan, mikä tuli roomalaiskatolisen ja evankelisluterilaisen kirkon välisissä ekumeenisissa YJV-neuvotteluissa.

YJV:n allekirjoittaminen oli uutisarvoltaan moninkertainen ortodoksineuvotteluihin verrattuna. Asiakirja oli täydellinen menestys, ja Mannermaan unio-käsitys oli keskeinen osa sen onnistumista. Tämä näkyy mm. YJV:n sanamuodoissa 14.

Ongelmana luterilaiselta taholta vain on, että näin oli siirrytty luterilaisille korvaamattomasta 'yksin usko' -linjasta 'usko ja rakkaus pelastaa’ -linjaan. Rakkauden uskoon sijoittaminen oli kuitenkin kaikkien uskonpuhdistajien yksimielisesti ja jyrkästi vastustama kanta. Se näet johtaa väistämättä lain ja evankeliumin sekoittumiseen, mikä uhkaa pelastusta. On hämmästyttävää, ettei asiaa ole juuri lainkaan käsitelty YJV:n perusteluissa 15. YJV:n sanamuodoista löytyy uskon ja rakkauden sekoittaminen16. Miten Lutherin selvä kanta tästä on täysin lakaistu maton alle?

Asiassa on siis ristiriita. Silti sillä on oma kehityshistoriansa ja luonnolliset syynsä. Selitys piilee juuri Mannermaan unio-käsityksessä, jota hän väittää luterilaiseksi, Lutherin omaksi kannaksi 17.

Mannermaan Luther-tulkinnan katoliset yhteydet

Mannermaan ekumeeninen Luther-tulkinta ei ole syntynyt tyhjiössä. Sen on itseasiassa perusteltua väittää - edellä sanottujen kotimaisten historiallisten yhteyksien lisäksi - saaneen tuntuvia vaikutteita katolisesta Luther-tutkimuksesta. Jo valmistautuessaan Kieviin Mannermaa nimittäin sovelsi sen tuloksia. Hänen tärkein neuvottelukumppaninsa tässä suhteessa oli katolinen ekumeenikko ja Luther-tutkija Peter Manns 18. Mannsin Luther-tulkinnalle on ominaista se, että hän mm. syrjäyttää Lutherin keskeisen ajatuksen siitä, että rakkaus ei ole pelastavan uskon osa 19.

Kun Manns lisäksi ilmeisesti omasi yhteyksiä Rahneriin 20, herää helposti epäilys vastaanotetetuista vaikutteista 21. Entäpä jos Mannermaan Luther-tulkinta on sillä tavoin painottunutta katolisten Luther-tutkijoiden vaikutuksesta, että se yksipuolistaa ja vääristää Lutherin oman teologian katoliseen suuntaan? Tällöin myös saavutettu yksimielisyys YJV:ssäkin joutuu uuteen valoon. Ekumenia, missä vastapuoli luopuu kaikista omista painotuksistaan, on omalta kannalta miellyttävää. Kyllähän jokainen on yksimielinen itsensä kanssa!

Nämä ovat voimakkaita väitteitä, ja vaativat luonnollisesti perusteluita ja todisteita taakseen. Siksi on tutkittava Mannermaan Luther-tulkinnan ja Rahnerin teologian yhteyttä. Teemme sen yksinkertaisesti vertailemalla Mannermaan Rahner-tutkimuksen sisältöä sitaattien avulla hänen Luther-tutkimuksiinsa.

Mannermaa ja Rahner

Seuraavat vertailut todistanevat Mannermaan ja Rahnerin ajattelun samankaltaisuuksista 22. Esimerkit Rahnerin osalta ovat Mannermaan LUMEN-teoksessaan tulkitsemaa Rahneria, eivät suoria Rahner-sitaatteja.

Rahner opettaa Mannermaan mukaan seuraavasti. Ihmisen yliluonnollinen elämä on Kristuksen elämän ilmentymää (LUMEN 112). Ennen Kristusta kaikki oli avoinna pelastushistoriassa. Kristuksen jälkeen alkaa viimeinen aika, jolloin mitään uutta ei ole odotettavissa, vaan 'Jumala on lopullisesti tullut maailman sisimmäksi olemukseksi' (113). Jumala on siten 'hiljaa ja huomaamatta' ihmisen sydämessä, mikä parusiassa (Kristuksen toisessa tulemisessa) tapahtuu ilmeisenä. Parusia on toisaalta vain sen ilmitulemista, että 'Jumala on jo tullut' (113). Rahnerilla Kristus ei enää oikeastaan tulekaan takaisin, koska hän ei ole koskaan jättänytkään ottamaansa ihmisluontoa. "On vain tultava yhä ilmeisemmäksi, että 'kaikkien olioiden sydän on jo muuttunut', koska Kristus on ottanut ne sydämeensä" (113). "Kristuksen on yhä enemmän tultava" (114). Pelastushistoria on Kristuksessa maailman sisimmäksi olemukseksi tulleen yliluonnollisen eksistentiaalin eksplikaatiota (ilmituloa, ilmausta) (114). Samoin toisaalta näkyvä kirkko on kaikkien ihmisten historialliseen elementtiin kuuluvan eksistentiaalin, "kirkon" eksplikaatiota (115). Kuten yliluonnollinen eksistentiaali eksplikoi pelastushistorian, "kirkko" eksplikoi Kirkon ja saarna eksplikoi salaisen Kristuksen tiedetyksi (115).

Yliluonnollinen eksistentiaali ei kuitenkaan vielä takaa pelastusta. Sen universaalisuus merkitsee vain mahdollisuutta armon omistamiseen pelastavana. Ihmisen on käytettävä vapaata tahtoaan elämän erilaisissa uhkatilanteissa ja kärsimyksissä määräämään itseään elämän 'pistemäisissä' hetkissä (117-119). Kun enkeli (ja Jumala) kykenee tällaiseen vapaaseen itsensä määräämisen olemuksensa mukaan koko ajan, ihminen voi määrätä itseään vain hetkellisesti kärsimyksissä, 'historian yksittäisissä pisteissä' (118). Itseasiassa usko ja kärsimys (tai kuolema) Rahnerin teologiassa näyttävät samastuvan pitkälti toisiinsa (123).

Seuraava Rahner-sitaatti osuu hyvin keskeiseen aiheeseen, nimittäin Jumalan ihmisessäasumisen ja ihmisen rakkauden suhteeseen.

“Jumalan autokommunikaation persoonallinen elementti on Rahnerin teologiassa pääasiassa esillä Tuomaan tapaan rakkauden teologisen hyveen yhteydessä” (LUMEN 66, alav. 27).

Tämä vanha katolisuuden standarditeologin, Tuomas Akvinolaisen, ajatus on keskeinen nykyisessä ekumeenisessa keskustelussa. On ilmeistä, että YJV:n konsensus perustuu katoliselta puolelta - rahnerilaisittain sävyttyneenä - suurelta osin juuri siihen sekä oletukseen, että luterilaisuudesta - nimenomaan itseltään Lutherilta - löytyisi samantapainen kanta. Siksi tutkin seuraavaksi miten Mannermaa ajattelee ihmisen jumalallistumisen l. Kristuksen ihmisessäasumisen sekä uskon ja rakkauden suhteesta Lutherin teologiassa.

Rakkaus sijoitetaan ihmiseen nimittäin myös Mannermaan Luther-tulkinnassa Rahnerin tapaisesti Kristuksen ihmisessäasumisen synnyttämän jumalallistumisen ajatuksen kautta. Tämän vuoksi analysoin seuraavaksi hieman Mannermaan teosta Kaksi rakkautta.

“Vaikka Luther opettaa ihmisen täydellistä vastaanottavuutta Jumala-suhteessa, hänen kristinuskokäsityksensä ymmärretään loppuun saakka vasta otettaessa huomioon, että Jumalan rakkaus on yhdistävä voima, joka liittää Jumalan ja ihmisen toisiinsa“ (2RAK 82).

Mannermaa jatkaa kertomalla, miten jumalallinen oppi Lutherilla sanoo Sanan tulleen lihaksi, jotta liha voisi tulla sanaksi (s. 80). Tämä koskee Mannermaan mukaan ensisijaisesti Kristusta, mutta sikäli myös ihmistä, että kristityn uskossa Kristus on todellisesti läsnä“. Mannermaa väittää, että Luther opettaa näin ollen ’eräänlaista jumalallistamisoppia’ (80). “Tosin ihmisen olemus ei muutu Sanaksi, mutta ihmisen ja Sanan yhteenliittymisen vuoksi ihmisen voidaan sanoa myös olevan itse sana (80). Tämän Mannermaa perustelee seuraavalla Luther-sitaatilla: ’…meidän ei sanota ainoastaan omistavan sanaa, vaan meidän sanotaan myös olevan itse sana’ (80). Sitten Mannermaa vetää merkittävän johtopäätöksen: “Koska Sana on Kristus, kristityn voidaan sanoa myös olevan Kristus (80).

Huomautan tässä yhteydessä, että Mannermaa ei nojaa em. päätelmässään eksplisiittisesti Luther-sitaattiin, vaan päättelee asian ilmeisesti analogian perusteella itse Lutherin edelläolevasta Sanaa koskevasta lausumasta.

Tätä ihmisen Kristuksena olemista ei Mannermaan mukaan saa käsittää kuitenkaan ’ihmisen rakkauden kokonaisuudessa’ (2RAK 80-81) “Lähdettäessä siitä, että Jumalana oleminen merkitsee antamista eikä vastaanottamista, Kristuksena oleminen on antavana olemista. Kuten Jumala antaa itsensä mihinkään ja pahaan, samoin on myös Kristityn tehtävä suhteessa lähimmäiseen.“ “Lutherin teologiassa uskon passiivisuus eli hyvän vastaanottaminen Jumalalta uskolla ja rakkauden aktiivisuus eli hyvän antaminen lähimmäiselle kuuluvat yhteen ja niitä sitoo Kristuksen läsnäolon eli jumalallistamisen ajatus“ (RAK 81) (Allev.ja lihav. SM)

Seuraavaksi Mannermaan Luther-tulkinnan kohtia, jotka osoittavat, että Kristuksen ihmisessäasuminen toisaalta liittyy pelastukseen ja vanhurskauttamiseen:

“Osallisuus Kristukseen on ainoa pelastustie. Huomattakoon, että Lutherin teologiassa Kristus on aina yhtäaikaa sekä ristillä meidän puolestamme kuollut sovittaja (Christus pro nobis) että ylösnousseena uskossa reaalisesti läsnäoleva ja vaikuttava persoona” (KP 130-131).

Emt, s. 139: Ei ole epäilystäkään, etteikö 'osallistuminen jumalalliseen elämään', Jumalan vanhurskauteen tai Jumalaan itseensä, kuuluisi itse Lutherin vanhurskauttamisopin ytimeen - ellei se ole tuo ydin itse. (allev. ja lihav. SM).

Tähän tuon vielä Mannermaan Rahner-tutkimuksen sitaatin, joka osoittaa samantapaista painotusta Jumalan ihmisessäasumisesta Rahnerilla:

“Niinpä hän (SM: Rahner) saattaa tähdentää, että Jumala ei ole vain ihmistä 'vastapäätä' oleva 'sinä', vaan myös ihmisen 'omalla puolella' tämän minän prinsiippinä. Rukoiltaessa Jumala on 'jo etukäteen' ihmistä ja jumalaa erottavan kuilun tällä puolen' ja 'huutaa kuilun yli ihmisen kanssa'. Jumala ei siis ole vain ihmistä vastapäätä oleva vapaa, historiallisesti toimiva persoona, vaan juuri tämä 'elävä Jumala' itse - eikä häntä poissaolevana edustava 'merkki', 'kuva' tai 'käsite' - on ontologisesti 'syvimmällä ihmisen sielun kuilussa'.Jumala on ihmisen 'syvin' ja 'sisin', vieläpä 'syvemmällä kuin meidän syvimpämme': hän on 'viimeisemme takana'” (LUMEN 89).

Rahner ja Mannermaa kuulostavat tässä mielestäni hyvin samantapaisilta Jumalan ihmiseen sijoittamisessaan. Näiden yhtäläisyyksien lisäksi voidaan luetella useita muita, jotka koskevat muun muassa ns. konstitutiivista merkkiä, sen yhteyttä pelastusnäkemykseen, sakramenttiin ja läsnäolevaan Kristukseen, Jumalan ja materian yhteyteen sekä Mannermaan esittämään erikoiseen käsitykseen Kristuksesta reaalisesti syntisenä ihmisenä. Näiden sisällöllisten samanlaisuuksien lisäksi on osoitettavissa myös samantapaisuutta ajatustavoissa. Esim. Mannermaan Luther-tulkinnassa oleva Kristuksen ristin ja uskossa läsnäolevan Kristuksen sekoittuminen toisiinsa vastaa mielestäni Rahnerin filosofiassa havaitun ja havaittavan sekoittumista toisiinsa.

Rakkaus uskon osana Mannermaan Luther-tulkinnassa

Mannermaa puhuu hyvin selvästi rakkaudesta uskon osana. Seuraavassa sitaatti, joka kuvaa Mannermaan käsitystä Lutherin uskon ja rakkauden suhteesta:

Vaikka nyt usko ei täytä lakia, sillä on kuitenkin se, millä laki täytetään. Se nimittäin hankkii Hengen ja rakkauden, joilla laki täytetään (SM: Eli Henki ja rakkaus ovat uskon seurausta). Toisaalta taas, vaikka rakkaus ei tee vanhurskaaksi, se kuitenkin todistaa siitä, minkä nojalla persoona on vanhurskas, nimittäin uskosta...” (KP 161; Luther-sitaatti)

HUOM! Luther erottaa siis uskon ja rakkauden, sekä uskon ja Hengen käsitteellisesti toisistaan.

Luther jatkaa:

“Summa: kun Pyhä Paavali itse puhuu, että rakkaus on lain täyttämys, on kuin hän sanoisi: on eri asia o l l a lain täyttämys kuin a n t a a lain täyttämys. Rakkaus siis täyttää lain siten, että se itse on täyttymys, mutta usko täyttää lain sitten, että se ojentaa sen, millä se täytetään. Sillä usko rakastaa ja vaikuttaa, kuten Gal (2:6) lausuu: usko vaikuttaa rakkauden kautta. Vesi täyttää ruukun, tarjoilija täyttää myös ruukun; vesi itsellään, tarjoilija vedellä. Tätä merkitsee sofistien puhe effective et formaliter implere" (WA 17, 98 13-24).

Mannermaa jatkaa:

“Näin on saatu tarkka formulointi uskon ja rakkauden perussuhteesta. Usko on kuin ruukku täynnä vettä ts. jumalallista luontoa, joka on sisäiseltä olemukseltaan myös rakkautta. "Vesi", (Jumalan olemus, rakkaus) täyttää ruukun, tarjoilija (=usko) täyttää myös ruukun; vesi itsellään, tarjoilija vedellä” (kaikki lihavoinnit SM).

Toisin sanoen, usko sisällyttää jumalallistumisajatuksen kautta itseensä myös rakkautta. Mannermaa siis sanoo tämän olevan tarkka ilmaus Lutherin teologiassa rakkauden ja uskon suhteesta. Voinemme siis ajatella: juuri ja olennaisesti näin Mannermaa tästä asiasta ajattelee Lutherin kantana.

Ongelmaksi tällöin nousee, että Mannermaalla on tässä epätarkasti käsitetty vertaus. Hän nimittäin väittää, että vertauksessa se asia mikä täytetään rakkaudella ja Hengellä olisi usko (Usko on kuin ruukku täynnä vettä ts. jumalallista luontoa, joka on sisäiseltä olemukseltaan myös rakkautta), vaikka se itse vertauksessa on laki: "Vesi täyttää ruukun...itsellään... Rakkaus siis täyttää lain siten, että se itse on täyttymys...Hengen ja rakkauden, joilla laki täytetään...". Tällöin usko täyttää lain ojentamallaan asialla, Hengellä ja rakkaudella (ei itsellään) - siis ulkopuolelleen. Mannermaalla usko taas täyttää itsensä Hengellä ja rakkaudella, siis sisäpuolelleen. (Kaikki lihavoinnit ja allev. SM). Tässä on mielestäni oleellinen tulkinnallinen asia.

Onko tässä 'freudilainen lipsahdus', joka osoittaa halua tulkita Lutheria tiettyyn suuntaan? Tapahtuuko tämä huomaamatta Mannermaalla, vai onko tämä tahallista tai puolitahallista huolimattomuutta?

Tässähän kuvataan Lutherin keskeistä ajatusta uskon ja rakkauden suhteesta, jonka Mannermaa tulkitsee itselleen sopivaksi, uskoon sisällytettävän kristologisen rakkauden käsityksensä tukena. Itse vertaus taas pyrkii mielestäni erottamaan uskon rakkaudesta! Se laintäyttö, minkä usko lahjoittaa, ei ole sen omaa lain täyttöä vaan vierasta. Vaikka Henki täyttääkin lakia alkavasti myös meissä, minkä tueksi vertaus kyllä myös sopii, siinä ei sekoiteta uskoa ajattelussa mahdottomaksi erottaa rakkaudesta, vaan käsite-mielessä erotettavissa olevana. Tällöin on mahdollista ajatella uskoa ajattelematta samalla rakkautta. Sellainen taas mahdollistaa uskon käyttämisen ilman rakkautta vanhurskauttamisen vastaanottamisen välineenä, mitä sekoittava käsitys ei luonnollisestikaan mahdollista.

Toisaalta vertaus voidaan mielestäni nähdä myös kaksikäsitteisenä, jolloin se laintäyttö, minkä usko lahjoittaa olisi myös Kristuksen sovintoteko ristillä, ulkopuolellamme. Näitä eri tulkintoja ei vain saa sekoittaa keskenään - Toinen ja kolmas uskonkappale on pidettävä erillään, eri tehtävissä.

Edellä oleva sitaatti siis ei tue käsitystä rakkauden uskoon sekoittamisesta Lutherilla. Luther nimittäin jyrkästi torjuu sellaisen ajatuksen. Tämä ei koske vain väärää vaan nimenomaan oikeaa rakkauskäsitystä, mikä näkyy selvästi seuraavastakin sitaatista.

“Oppikaamme siis tarkantarkasti uskosta ja Kristuksesta erottamaan kaikki lait, jumalallisetkin, ja kaikki teot, saadaksemme hänestä oikean kuvan: Kristus ei ole laki eikä myöskään meiltä lakia ja tekoja kiristävä, vaan Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit (Joh. 1:29). Mutta tämän omistaa usko yksin, ei rakkaus, jonka pitää vasta seuraaman uskoa, eräänlaisena kiitollisuuden ilmauksena” (GAL 173; lihav. SM).

Siis oikea rakkaus on erotettava uskosta; onhan tässä selvästi puhe oikeasta, uskoa seuraavasta rakkaudesta, joka juuri ‘ei omista Kristusta’ Lutherilla. Huomautan tässä yhteydessä ja erityisesti korostan myös siitä, että Luther ei kaihda käyttää sanaa ‘seuraus’ uskon ja rakkauden suhteesta; rakkaus seuraa uskoa. Mutta tällöinhän se ehdottomasti on toisaalta erotettavissa siitä ajatuksen tasolla. Mannermaahan on moittinut nykyluterilaista käsitystä siitä, että se Sovinnonkaavasta alkaen opettaa pyhittymisen olevan vanhurskauttamisen seurausta 23. Rakkauden erottaminen uskosta uskon seuraukseksi mahdollistaa kuitenkin myös rakkauden sijoittamisen loogisesti vanhurskauttamisen jälkeen (tai ainakin siitä erilleen) tulevaksi asiaksi. Aikaeroa ei tässä siis oleteta, mutta looginen seuraamusjärjestysero on välttämätön jotta usko ja rakkaus eivät sekoittuisi, mikä sekoittaisi vanhurskauttamisen ja pyhityksen, lain ja evankeliumin toisiinsa. Tässä haluan vielä painottaa, että kyseessä ei ole vain uskonelämän alkua koskeva silmänräpäyksellinen hetki, vaan syy-seuraussuhde on jatkuvaa myös siitä eteenpäin, siis koko uskonelämän ajan. Usko on rakkauden jatkuva syy, kuten kynttilänliekki on siitä virtaavan valon jatkuva syy.

Lutherilta löytyy myös eksplisiittisesti vanhurskauttamiskäsityksen jälkeen tulevan rakkauden ajatus:

“Älkää noin te jumalattomat, Paavali sanoo; on totta että usko yksin, ilman tekoja vanhurskauttaa, mutta minä puhun tosi uskosta: se ei vanhurskautettuaan heittäydy toimettomaksi, vaan on aina toimessa rakkauden kautta” (GAL 577; lihav. SM)

Usko siis (loogisessa mielessä) ensin vanhurskauttaa, ja sitten tekee rakkauden kautta tekoja.

Ei myöskään tarkoiteta vain esim. rakkauden ulkonaisia tekoja vaan myös itse tekoja tekevän rakkauden mielialaa ihmisessä:

“Eihän tosi Jumala ota meitä huomioon eikä omikseen rakkautemme, hyveidemme eikä uuden mielialamme tähden, vaan Kristuksen tähden” (GAL 474; lihav. SM)

Uusi mieliala on ihmiseen uskon kautta syntynyt oikea mieliala. Kysyn, miten tämä sopii käsitykseen, missä uskoon sisällytetään rakkaus? Ehkä niin, että rakkaus Jumalaan vanhurskauttaa, mutta ihmisiin ei? Luther kumoaa kuitenkin myös Jumalaan kohdistuvan rakkauden vanhurskauttamisneuvona; Taas, kuten nähdään, puhe on juuri oikeasta rakkaudesta:

“He jaarittelevat Jumalan ottavan meidät huomioon ja omikseen sen rakkauden vuoksi, jolla me, Jumalan kanssa jo sovitettuna, häntä ja lähimmäistämme rakastamme…Jos tämä pitää paikkansa, niin emme ensinkään tarvitse Kristusta” (GAL 474; allev ja lihav. SM).

Yksi tärkeä huomio on myös, että Luther edellä asettaa meissä olevan rakkauden mielialan Kristuksen vastakohdaksi :“…eikä uuden mielialamme tähden, vaan Kristuksen tähden. Mannermaahan on ajanut kantaa, että rakkaus sisällytetään uskoon ja vanhurskauttamiseen juuri Kristuksen persoonan välityksellä. Mannermaa siis opettaa: Kristus, siis rakkaus, vanhurskauttaa. Luther taas tässä selvästikin: Kristus, eikä rakkaus, vanhurskauttaa.

Sama vastakohtaisuus näkyy myös seuraavassa:

“Niinpä niin, Kristus ei ole minun tekoni eikä lain teko, hän ei ole minun rakkauteni eikä lain rakkaus…vaan elämän ja kuoleman herra syntisten välimies ja Vapahtaja, lainalaisten lunastaja” (GAL 173; allev. ja lihav. SM)

Mannermaan käsitys siitä, että kristologisesti ihmiseen tullut rakkaus voitaisiin laskea mukaan vanhurskauttamisoppiin (ja mikä näkyy mm. YJV:ssä) torjutaan siis näissä Lutherin omissa teksteissä, ja vieläpä juuri siinä samaisessa Lutherin Galatalaiskirjeen kommentaarissa, jonka Mannermaa nimenomaan väittää tukevan omaa kantaansa!

Lutherin uskon ja rakkauden suhdetta kuvaa Mannermaan väärinymmärtämän esimerkin lisäksiseuraava Lutherin sitaatti:

(Galatalaiskirjeen kohdan 5:6 “sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaus vaan rakkauden kautta vaikuttava usko“ selityksessä): Tässä raamatunkohdassa Paavali siis, kuten jo sanoin, antaa kuvauksen kristillisestä elämästä kokonaisuutena: se on sisäisesti uskoa Jumalaan ja ulospäin suuntautuvana rakkautta eli lähimmäiseen kohdistuvia tekoja (577) …Kukaan tervejärkinen siis ei voi käsittää, kuinka tämä raamatunkohta voisi tarkoittaa Jumalan edessä tapahtuvaa vanhurskautusta; sehän puhuu kristityn koko elämästä. Kerrassaan virheellistä päätelmöimistä tahi tekemällä tehtyä yhdistelemistä ja jaoittelemista: kokonaisuudesta kysymyksen ollen se tulkitaan osittaiseksi! Eihän käsitteiden selvittelyoppi saa esitystaidon tapaan sietää puhekuvioita eikä liioitteluja, se kun sisimmän luonteensa mukaisesti on, mikäli mahdollista, opettamisen, käsitteiden selvittelemisen, jaoittelemisen ja yhdistelemisen mestari. Millaiselta kuuluisi seuraava ajatusvoimistelu: ihminen on sekä sielu että ruumis; hän ei voi olla vailla sielua eikä ruumista, siis ruumiilla on ymmärrys, ymmärrystä ei ole yksin sielulla? Samanlaista ajatusvoimistelua on seuraava: kristillinen elämä on uskoa ja rakkautta eli rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa; siis rakkaus vanhurskauttaa, ei usko yksin” (GAL 578).

Toisin sanoen, kristillinen elämä on laajempi käsite kuin vanhurskauttaminen. Rakkaus kuuluu kyllä Lutherilla kristilliseen elämään muttei silti vanhurskauttamisen opinkohtaan. Huomattakoon, miten edellisessä sitaatissa jälleen selvästi on kysymys oikeasta rakkaudesta. Eihän Luther suinkaan sanoisi väärän rakkauden kuuluvan kristilliseen elämään? Mutta jos on oikeata, on se Mannermaankin mukaan väistämättä myös kristologista - ja kuitenkin se erotetaan vanhurskauttamisesta! Mannermaa taas selvästikin Kristuksen läsnäolon kautta tahtoo käsittää ihmiseen syntyvän rakkauden ja jopa rakkauden teot vanhurskauttamisen ja uskon kiinteänä rakenneosana. Mutta kuten sanottu, Luther suoraan kieltää tällaisen ajatuksen, mikä näkyy myös seuraavassa:

“Sofistitkaan eivät ole niin löylynlyömiä, että he sanoisivat Kristusta meidän teoksemme tahi rakkaudeksemme: onhan Kristus jotakin aivan toista kuin se teko, minkä me teemme Ei ainoakaan Paavilainen, olkoon kuinka tyhmä tahansa, uskalla sanoa, että se almu, joinka hän antaa tarvitsevalle, ja että se kuuliaisuus, jota hän osoittaa, on Kristus. Sillä Kristus on Jumala ja Pyhästä Hengestä siinnyt ja neitsyt Mariasta syntynyt ihminen, ja hänen Paavali sanoo tulleen kiroukseksi meidän edestämme, lunastaakseen meidät lain kirouksesta” (GAL 344; lihav. SM).

Lutherin mielestä siis Mannermaan Luther-tulkinnan tapainen ajatus, että Kristus olisi jotenkin tulkittavissa meidän reaaliseksi rakkaudeksemme vanhurskauttamisopin piirissä, on jopa niin omituinen ja vieroksuttava, ettei hän uskonut edes aikansa ‘tyhmimmänkään Paavilaisen’ niin uskaltavan sanoa. Olisi jopa ‘löylynlyömää’ sanoa näin. Näyttää siltä, että kirkkohistoria on lopulta tuottanut tämänkin ihmeen, mitä Luther ei aikanaan uskonut edes mahdolliseksi!

Seuraavaksi otan sitaatteja Mannermaalta, mitkä mielestäni vastaansanomattomasti osoittavat hänen todellakin sisällyttävän rakkauden itse kristillisen pelastavan ja vanhurskauttavan uskon käsitteeseen.

“Mikäli siis Kristus elää uskovassa, Kristuksen ja kristityn suhde on tavallaan alkukuvasuhde. Kristuksessa kristityllä on kaikki jumalallisen luonnon nimet ja aarteet ja hyvät - myös rakkaus. Hän on "rikas", eikä hän tarvitse pelastuksen kannalta mitään. Hänestä on tullut reaalis-onttisesti Jumalan muotoinen, conformis deo” (KP 162; lihav. SM).

Tässä siis Kristuksen uskon kautta ihmiseen tuoma jumalallinen luonto ‘kaikkine aarteineen’ on pelastuksen ehtona. Vaikka asia esitetään hämärtävästi negaationa (‘ei tarvitse...mitään’) on selvää, että ihmiseen uskon kautta tullut rakkaus (muiden mukana) liitetään läheisesti itse pelastuksen käsitteeseen. Vain ed. m. ehdoilla (‘mikäli siis…) kristitty ei tarvitse pelastuksekseen mitään. Siis ihmisessä oleva rakkaus on pelastuksen ehto Mannermaan Luther-tulkinnassa.

Rakkauden suhde pelastukseen on vielä selvempi seuraavassa:

“Luterilaisen käsityksen mukaan ihminen tuomitaan viimeisellä tuomiolla sen mukaan miten hän on uskossa tehnyt rakkauden tekoja” (KP 165; allev. ja lihav. SM)

Mannermaa ajatellee, että tosin ihmisen luonnollisilla voimilla puristamat teot, tai vain habituaalisesti ajatellut uuden ihmisen rakkaus ja teot eivät vanhurskauta, mutta kristologisesti ajatellut uskon synnyttämät rakkaus ja teot vanhurskauttavat.

“Usko ja rakkaus eivät Lutherin teologiassa ole mikä tahansa spesiaaliteema, vaan ne yhdessä muodostavat koko kristillisen uskon pääsisällön.... On tullut tavaksi väitää, että pelkän vanhurskauttavan uskon ajatus on Lutherin ajattelun keskus. Tämä käsitys kaipaa tarkistusta. Vanhurskauttava usko sellaisenaan on uskonpuhdistajan mukaan fides absoluta eli fides concreta. Se ei ole koko kristillisen opin ja elämän sisältö, jonka muodostaa vasta fides incarnata. Inkarnoitunut, konkreettinen usko on aina usko ja rakkaus yhdessä. Vasta fides concreta on kristillisen uskon keskus” (KP 166; allev. ja lihav. SM)

Tässä näemme, miten Mannermaan sisällyttää uskoon rakkauden. On tosin totta, että Luther puhuu erilaisista uskon tiloista, esim. sitoutuneesta ja sinällisestä uskosta:

“Usko on kaikesta muusta eristynyt eli sinällinen silloin kun Raamattu puhuu vanhurskautuksesta tai vanhurskautetuista sinänsä...; mutta silloin kun Raamattu puhuu palkinnoista ja teoista, silloin se puhuu toisiin ilmiöihin liittyvästä, ilmenevästä eli ruumiillistuneesta uskosta“ (GAL 318).

Tähtäyspisteenä kuitenkin tällöin on uskon korostaminen ainoana vanhurskauttavana asiana, ei tekojen tuominen mukaan vanhurskauttamiseen. Käsityksellä itseasiassa vain selitetään esim. Raamatun toisinaan teoille omistamaa pelastusta. Niissä - siis teoissa - oleva ('tekoihin sitoutunut') usko on todellinen vanhurskauttamisen vastaanottamisen väline.

Mannermaan väite, että vanhurskauttava usko ei olisi Lutherin ajattelun keskus on perusteeton ja alentaa sen tasa-arvoiseen asemaan pyhityksen eli rakkaudelliseksi uudistumisen kanssa. Mutta vanhurskauttamisen mukanahan ‘kaikki seisoo tai kaatuu’ Lutherilla! “Tasa-arvoistaminen“ on tässä vanhurskauttamisen suistamista yksin sille kuuluvasta johtoasemasta kristillisen opin kokonaisuudessa. Tämä on äärimmäisen vakava virhe.

Kuvattu rinnastus on Lutherin ajatuksen vääristämistä ja tekee rakkaudesta ja pyhityksestä vanhurskauttamisopin veroisen, mitä se Lutherilla ei ole. Yhdistettynä esimerkiksi. em. käsitykseen rakkauden teoista pelastavana asiana kyse on selvästi lainomaisuuden tunkeutumisesta evankeliumin tilalle.

Mannermaa ei tietääkseni anna selitystä Lutherin oikean rakkauden uskosta erottamista koskeviin lausumiin suhteessa tässä kuvattuun käsitykseensä24. Tämä on yksipuolisuutta, mikä tukee väitettämme, että Mannermaa tahtoo sekoittaa uskoon rakkauden vastoin Lutherin selvää kantaa. "Olla uskon kautta Kristus" on hänellä sekä vanhurskauttamisen että pyhityksen juuri, ja Kristuksena oleminen on myös antavana ja rakastavana olemista. Mannermaa sanoo vielä:

“Rakkaus ei ole pelkästään ihmisen omaa todellisuutta, jolloin se olisi "lain teko", vaan ontologisesta "absoluuttista", ts. "Jumalan olemuksen välitöntä vuodatusta ja heijastusta", jonka on inkarnoiduttava konkreettisessa rakkauden teoissa” (KP 167; lihav. SM).

Eli siis: vain ihmisen omana todellisuutena käsitetty rakkauden teko on lain teko, siispä kristologinen rakkaus ja ulkonainen teko eivät ole lain teko.

Eli rakkaus ja teot kyllä vanhurskauttavat, kunhan ne käsitetään uskon seurauksena tai osana ihmisessä olevan Kristuksen jumalallisen luonnon ominaisuuksina ja osina ja sen vaikuttamiksi. Tämä kaikki on kuitenkin vastoin Lutheria, joka selvästi kieltää mm. Pietarin ym. pyhien oikeiden rakkauden tekojen vanhurskauttavuuden25 ja uuden mielialan vanhurskauttavuuden (GAL 474). Nämä kaikki kuuluvat kyllä, kuten on nähty pyhitykseen ja vanhurskauttamisen jälkeen tulevaan ihmisen uudistukseen. Näinhän Sovinnonkaava asian näkee26.

Johtopäätökset

Mannermaan Luther-tulkinnan juuria voidaan siis etsiä toisaalta Suomesta, toisaalta katolisuudesta. Pidän liian jyrkkänä väitettä, että Mannermaa olisi sortunut vain katolisen Luther-tutkimuksen vaikutuksesta mm. siihen edelläkuvattuun selvästi epäluterilaiseen ja lainomaiseen kantaan, että uskossa on rakkautta. Nähdäkseni ratkaisevat vaikutteet henkilötasolla lienevät ennemminkin mm. Suomessa jo pitkään vaikuttaneessa beckiläisyydessä27. Mannermaan isoisä, Oulun piispa J.A. Mannermaa, johon Mannermaalla on omien sanojensa mukaan positiivinen tunneside, oli saanut vaikutteita Beckiltä. Opillinen sisältö, jossa rakkaus sisällytetään uskoon, lienee pääosin jäsentynyt Mannermaan näkemykseksi jo paljon ennen Kieviä.

Toisaalta kimmokkeen Rahner-tukimukseensa Mannermaa sai juuri Tiililältä, jota on myös mainittu 'raamatullisen suunnan' mieheksi.

Luther sanoi usein sellaistenkin lahkojen, jotka vastustivat katolisuutta olevan 'hännistään yhteydessä' siihen. Tulkinnaksi tilanteeseemme sopisi, että ekumeenisissa neuvotteluissa tällainen yhteys todella on paljastunut. Tämä ei kuitenkaan todista aidosta yhteydestä oikean luterilaisuuden ja katolisuuden välillä, vaan kirkkomme sisällä esiintyneen, katolisuuteen vivahtavan epäluterilaisen virtauksen ja katolisuuden välillä. On ajauduttu jo ennen neuvotteluja omaksumaan Lutherille vieras oppi. Tällöin vastaavan näkemyksen löytyminen vastapuolen leiristä on saattanut tuntua yhteisen pohjan löytymiseltä, 'ekumeeniselta läpimurrolta'.

Olen mielestäni edellä osoittanut, että YJV:lle keskeinen uskoon sisällytettävä rakkaus ei ole Lutherin näkemys, vaan hänen mitä jyrkimmin ja useimmin vastustamansa kanta. Luther käyttää sitäpaitsi hyvin voimakasta kieltä tässä yhteydessä, mikä osoittaa asian olleen polttavan tärkeä, aivan hänen vanhurskauttamisoppinsa ydinasioita:

“Tämä kaikki on Jumalaarienaavaa ja saatanallista; se kerrassaan johtaa pois kristillisestä opista, Kristuksesta, välittäjästä, ja Kristusta omistavasta uskosta. Jos näet rakkaus on uskon ilmentymä (-niinhän he lorujaan laskevat-) minä pakostakin ajattelen juuri rakkautta kristillisen uskonnon pääasiallisimmaksi ja tärkeimmäksi osaksi, ja näin minulta hukkuu Kristus, hänen verensä, haavansa ja kaikki hyvättekonsa, ja minä tulen kiintyneeksi rakkauteen, voidakseni rakastaa ja minä joudun paavin, pakanallisen filosofin tai turkkilaisen tavoin ‘siveelliseen tekemiseen’“ (GAL 324).

“Menkööt siis metsään sofistit jumalattomine ja turmiollisine selityksineen! Me tahdomme säilyttää sen uskon ja kehua sitä uskoa, minkä Jumala on uskoksi sanonut, joka ei epäile Jumalaa, ei Jumalan lupauksia eikä Kristuksen kautta tullutta syntien anteeksiantamusta (GAL 324-325).

“Sitä on siis vältettävä kuin helvetillistä myrkkyä, ja on pääteltävä Paavalin kanssa: me tulemme vanhurskaiksi yksinomaan uskosta, emme rakkauden ilmentämästä uskosta” (GAL 172).

“Tässä siis selitys siihen, minkä vuoksi Paavali noin tähdentää tätä raamatunkohtaa: hän näet tahtoo yksinkertaisesti pitää uskon erillä rakkaudesta. Pois kerrassaan siis sofistit ja heidän kirottu selityksensä! Kirottu olkoon tuo sana: ilmentynyt usko! Selitä vain silmää räpäyttämättä: sanat sellaiset kuin esimerkiksi ilmentynyt, ilmentymätön ja hankittu usko ovat perkeleen rumiluksia, jotka ovat nähneet päivänvalon kristillisen opin ja uskon turmioksi, Kristuksen rienaamiseksi ja tallaamiseksi ja tekoihin perustuvan vanhurskauden pönkittämiseksi!” (GAL 328).

Edellä sanotun perusteella YJV:n allekirjoituksessa ja sen suomalaisen Luther-koulukunnan perusteluissa on tapahtunut vakava luopumus luterilaisuudesta sikäli, kuin tämä näkemys tulee esille Tunnustuskirjoistamme ja Lutherin omista teksteistä.

1 Viitteet: Tiililä / TA 1940, 205

2 UEE 115

3 Laato / TUR, Korpinen / TUR, Laato1 / TA 96, Laato2 / TA 96, Lehtonen / Concordia

4 SAA 83, YJV, kohta 13, luku 2 Vanhurskauttamisoppi ekumeenisena ongelmana

5 Ks. kohta 4 / YJV

6 Peura / JLT 312, Laato/TUR 87 alaviite.

7 LUMEN 11

8 LUMEN 11-12. SM à M-m. Mannermaa sanoi katolisuudessa siirrytyn kristologiseen rakkauskäsitykseen Trenton habituaalisen mallin sijasta.

9 LUMEN 88 ja 102-103

10 Asia on mielestäni ilmeinen, ks. mm. SAA 34, 132 ; vrt. viite 8, ja YJV:n kohdat 15, 22, 26, sekä YJV:n liitteet lukuun 4.3 Vanhurskauttaminen uskon kautta ja armosta (VELKD 89, 12-21) ja lukuun 4.7, Vanhurskautetun hyvät teot (Trenton kaanonista 24).

11 KKP 128, KP 127-152 Pelastus vanhurskauttamisena ja jumalallistamisena, KP 153- 167 Usko ja rakkaus pelastuksen kannalta

12 IPSA 5

13 KKP:n Mannermaata käsittelevä luku.

14 YJV 22 , ks. myös viite 10.

15 Esim. lähteissä / YJV, PVM (lukuunottamatta eriäviä mielipiteitä), viimeksi Peura JLT.

16 YJV 25: Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Tämän pelastuksen lahjoittaa hänelle Pyhä Henki kasteessa koko hänen kristillisen elämänsä perustukseksi. Ihminen panee luottamuksensa Jumalan armolliseen lupaukseen vanhurskauttavassa uskossa, johon sisältyy sekä toivo Jumalaan että rakkaus häneen. Sellainen usko on rakkaudessa toimivaa; siksi kristitty ei voi eikä saa jäädä ilman tekoja. Mutta mikään, mikä ihmisessä on ennen ja jälkeen uskon vapaan lahjan, ei ole vanhurskauttamisen perusta, eikä ansaitse sitä. (Allev ja lihav. SM). Lopussa oleva rajaus ei poista sitä tosiasiaa, että rakkaus sisällytetään uskoon, m ikä on vanhurskauttamisen vastaanottamisen väline. Kun se ei tule ‘ennen’ eikä ‘jälkeen’ uskon, pysyy se uskon osana vanhurskauttavassa uskossa sisällä - juuri tämänhän Luther kieltää.

17 IPSA 41, M-m / TA 1990, 429.

18 KKP 128-129. Mannermaa on saanut tukea roomalaiskatolisesta viime vuosikymmenien Luther-tutkimuksesta. Mannermaan läheisin tutkijatoveri roomalaiskatolisella puolella oli Peter Manns (KKP 129). Tekstiyhteys kertoo, että tämä tapahtui Mannermaan valmistellessa artikkeleja tulkinnastaan Lutherin pelastuskäsityksestä Galatalaiskommentaarin perusteella Kiovan kokoukseen 1977: KKP 128-129: “Kiovan nauvottelukokouksen valmistelussa Tuomo Mannermaa, josta 1979 tuli ekumeniikan professori, otti ensi kertaa Suomessa tehtäväkseen osoittaa Luther-tutkimuksen ekumeeniset mahdollisuudet. ... (128--->129) Mannermaa tahtoi osoittaa, miten Luther liittyi sen kirkon uskoon, jossa oli saanut kasteen, ja miten hän yritti ilmaista ja toteuttaa tuossa kirkossa kautta vuosisatojen esitettyjä ajatuksia. ... Nostaessaan esiin sellaisen Lutherin, joka nivoutui lukemattomin sitein keskiajan kirkkoon, Tuomo Mannermaa sai tukea roomalaiskatolisen teologian jo vuosikymmeniä harjoittamasta reformaation tutkimuksesta. Aikaisemman yksipuolisen polemiikin oli korvannut toinen näkemys muutamien roomalaiskatolisten teologien tutkimuksessa. He luopuivat Lutherin vastustajan Johannes Cochlaeuksen (1479-1552) esittämästä käsityksestä, jonka mukaan Lutheria pidettiin kirkon vihollisena ja antikristuksena. Sen sijaan nämä tutkijat, Joseph Lortz (1887-1975) etunenässä , olivat osoittaneet, ettei Lutherin usko perustunut subjektivismiin vaan kunnon katoliseen tapaan Raamattuun ja omaantuntoon ja ettei hän tahtonut väittää olevansa ensimmäinen, joka on ymmärtänyt Raamatun oikein. Nämä tiedemiehet pyrkivät tulkitsemaan reformaatiota kirkon udistusliikkeenä. Tällä oli vaikutusta Vatikaanin I I konsiilin (1962-1965) hämmästystä herättäneeseen ekumeeniseen ilmapiiriin. Mannermaan kenties läheisin tutkijatoveri roomalaiskatolisella puolella oli Peter Manns (1924-1991). Mannermaalle itselleen oli roomalaiskatolinen teologia tuttua, sillä hän oli selvittänyt Karl Rahnerin (1904-1984) teologiaa ja filosofiaa (1970, 1972).“ (allev.+ lihav. SM).

19 MAN 48): “Tämä rakkauden uusi porrastus (SM: Lutherilla), joka todistettavasti on ristiriidassa Lutherin teologian muuttumattoman lähtökohdan kanssa, ei vaikutukseltaan ja historiallisesti valitettavasti jäänyt seurauksitta. Sillä siten oli mahdollista, että jo Lutherin aikalaiset ja vielä enemmän hänen jälkeensä tulleet ovat selittäneet Lutherin poleemiseksi tarkoitetun taistelutunnuksen “reformatoriseksi“ ja olleet lopulta jopa ylpeitä siitä, että olivat lähettäneet katolisen caritas-rakkauden pesutupaan ja navettaan“…“Mutta kun Luther selittää: ‘Tuon rakkauden tilalle asetamme uskon’, menee tämä Lutherin ydinajatus suuressa Galatalaiskirjeen selityksessä vuodelta 1531 ilmeisesti liian pitkälle, sikäli, kuin usko ei tässä vain edusta rakkautta, vaan tunkee tai karkottaa sen pois asemasta, joka sille raamatun opin ja kristillisen uskonperinteen mukaisesti kuuluu – mistä Lutherkaan ei ole poikkeuksena.“ (lihav. SM).

20 SAA 132, 102: Rahneriin yhdistää Mainzilaisen Mannsin Mainzin katolinen piispa Karl Lehmann, joka oli ’Rahnerin pitkäaikainen työtoveri’ (SAA 132). Lehmann oli katolisella puolella 1992 johtamassa Theodor Schneiderin kanssa ns. evankelis-katolista dialogia käyvää työryhmää, jossa protestanttisen osapuolen edustajana oli emerituspiispa Eduard Lohse yhdessä prof. Wolfhart Pannenberg (SAA 102). Lohse taas kirjoitti Mannsin edellä siteerattuun kirjaan ’Martti Luther’ kiittävän esipuheen. Nämä yhteydet osoittanevat näiden henkilöiden olleen tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään, sekä myös (dialogin johtoryhmään kuuluvina) heidän erittäin keskeistä rooliaan viimeaikaisessa ekumeenisessa prosessissa katolisten ja protestanttien välillä.

21 Vaikutteet myönnetäänkin koulukunnan omassa piirissä: SAA 132:“On syytä todeta, että sekä Rahnerin että Kungin teologiaa on Suomessa tutkittu (T. Mannermaa, E. Huovinen, R. Cantell) ja että nämä tutkimukset sekä runsaat henkilökohtaiset kontaktit ovat vaikuttaneet suomalaisten teologien asenteeseen roomalaiskatolisuutta kohtaan. 1980 –luvulla erityisesti suomalaiset Luther-tutkijat ovat olleet katolisen Peter Mannsin opissa Mainzissa. Lisäksi Mainzin katolinen piispa Lehmann – Rahnerin pitkäaikainen työtoveri – on Saksan nykyhetken keskeisiä ekumeenikkoja.“ (lihav. SM)

22 Rahner ekumeenisena neuvottelukumppanina on luterilaiselta kannalta hyvin ongelmallinen, koska hänellä on varsin kyseenalaisia oppeja. Alister Mc Grath sanoo hänestä kirjassaan ’Modernin teologian ensyklopedia’, että Rahner kieltää mm. Adamin ja Eevan historiallisuuden korvaten sen kehitysopilla, sekä perisynnin -Rahner puhuu vain ‘sosiaalisesta perisynnistä’- ja hylkää lisäksi kolminaisuusopin. Lisäksi McGrathin mukaan Jumala jakaa Rahnerilla pelastusta myös pakanauskontojen kautta. Tämähän sopii hänen käsitykseensä yliluonnollisesta eksistentiaalista kaikkien ihmisten omaisuutena.

Mannermaa näkee Lutherin ajattelun olevan ristiriidassa Tunnustuskirjojen myöhäisemmän kerrostuman, Sovinnonkaavan, kanssa. IPSA 13: “Sovinnonkaava nojaa Melanchtonin myöhempään teologiaan, johon käytännöllisesti katsoen koko Lutherin jälkeinen teologia liittyy. Vanhurskauttaminen käsitetään kokonaan forenssisesti ts. Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion pohjalta luetun anteeksiantamuksen vastaanottamiseksi. Inhabitatio Dei on vain kyseisen ‘uskonvanhurskauden’ s e u r a u s. Lutherin teologiassa taas vanhurskauttamisen ja Jumalan uskovassa asumisen suhde on epäilemättä esitetty toisin“. . (allev.+ lihav. SM). On huomattava, että Mannermaa sanoo näin siis sellaisesta lähteestä, Tunnustuskirjojemme osasta, jota esim. Suomen kaikki papit ovat vannoneet noudattavansa virkavalassaan.

1 Tarkoitetaan mm. teoksia IPSA, 2RAK, KP, M-maa /TA 90, M-maa /TA 96, jotka on tehty aiheeseen liittyvästä näkökulmasta. Lisäksi SM à M-m: Kysyessäni eikö Jumala voisi vanhurskauttaa ihmisen ottamalla huomioon yksin uskon, vaikka usko aina rakkauden vaikuttaakin, Mannermaa totesi: ‘ei ole uskoa ilman rakkautta’. Tulkitsen asian niin, että Mannermaan mielestä usko ei ole edes ajattelun kohteena - siis käsitteenäkään - mahdollinen ilman kristologisen rakkauden ajatusta siihen sisällytettynä. Mielestäni on kuitenkin eri asia sisällyttää rakkaus uskoon käsitteellisesti tai irroittamattomana olemisenyhteytenä , kuin ajatella että rakkaus aina seuraa uskoa. Edellinen ei mahdollista rakkauden erottamista vanhurskauttamisesta, mitä Luther piti tärkeänä.

2 Pietari, Paavali ym. eivät pelastuneet tekemiensä hyvien tekojen ansiosta (vaikka ne tietysti johtuvat Kristuksen asumisesta heissä) vaan sen sijaan uskon kautta ja armosta : “Jos siis ollaan tappamatta, aviota rikkomatta, jne., tapahtui se sitten luonnon vaatimuksesta, inhimillisen kyvyn aikaansaannoksena, vapaasta tahdosta tahi Jumalan lahjan tahi Jumalallisen voiman varassa, se ei se sittenkään vanhurskauta.“...Vielä edelleen: lain tekoja saattaa ilmaantua joko ennen vanhurskautusta tahi vanhurskautuksen jälkeen. Pietari, Paavali ja kaikki kristityt tekevät lain tekoja vanhurskautuksen jälkeen, mutta he eivät niistä tule vanhurskaiksi (GAL 157, allev.+ lihav. SM).

3 (IPSA ss.12-13 / Bekenntinsschriften s. 932-933).“Sen lisäksi on ratkaistava oikein keskustelu, joka koskee Jumalan olemuksellista asumista meissä. Vaikka näet Jumala, Isä Poika ja Pyhä Henki (joka on ikuinen ja olemuksellinen vanhurskaus) asuu uskon kautta niissä valituissa , jotka on vanhurskautettu Kristuksen kautta ja jotka on sovitettu Jumalan kanssa (sillä kaikki todella hurskaat ovat Jumalan, Isän Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä ja Jumala ajaa heitä hyvän tekemiseen), kuitenkin tämä Jumalan heissä asuminen ei ole se uskonvanhurskaus, jota Pyhä Paavali käsittelee ja jota hän kutsuu Jumalan vanhurskaudeksi, ja jonka tähden meidät julistetaan vanhurskaaksi Jumalan edessä. Sen sijaan Jumalan asuminen uskossa seuraa sitä edeltävää uskonvanhurskautta, joka ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksisaaminen, syntisen ilmainen hyväksyminen pelkän yhden Kristuksen kuuliaisuuden ja täydellisen ansion tähden“

4 7PL 122: “Mannermaa ei viittaa vanhempaan suomalaiseen tutkimukseen, mutta voidaan todeta, että ympyrä on nyt (SM: IPSA:ssa) kierretty umpeen ja palattu lähelle Ingmanin selitystä.“ Ks. myös Sakari Korpinen / TUR. Samoin ed. mukaan myös Lauri Koskenniemi on sanonut Ylihärmässä 1995 “…että uuden (SM: Mannermaan edustaman) Luther-koulukunnan painotuksissa kuuluu beckiläisyyden kaukaisia kaikuja“ (Korpinen/TUR 216).