PELASTUSJÄRJESTYS JA PIETISMI  

Pekka Nisula, Teuva

 

“Niin he sanoivat: “Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi” (Ap. t.16:31).

“Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28).

“Jotka Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana” (1 Piet.1:5).

 

Ei Jumala ole epäjärjestyksen Jumala (1 Kor.14:33). Jumalallisia asioita on  käsiteltävä hyvässä järjestyksessä. Ihmisen kalleinta ja keskeisintä asiaa, pelastuskysymystä, käsiteltäessä on syntynyt pelastusjärjestys (ordo salutis). Yleisesti ilmaisten tällä tarkoitetaan sitä järjestystä, mitä Pyhä Henki noudattaa toimiessaan yksityisessä ihmisessä. Kristuksen on myös saatava ihmiset osallisiksi siitä pelastuksesta, jonka Hän on meille hankkinut. Meille ihmisille on aivan erikoisen tärkeää miten tämä tapahtuu. Jos me näet tässä kohdassa erehdymme, menetämme autuuden huolimatta siitä, että se Kristuksen toimivan ja alistuvan kuuliaisuuden kautta on kaikille ihmisille ansaittu. Vähemmän merkitystä on sillä, nimitetäänkö sitä, miten ihminen tulee osalliseksi Kristuksen ansaitsemasta pelastuksesta, pelastuksen omistamiseksi vai pelastusjärjestykseksi, vai muuksi, kun vain nämä sanat ilmaisevat todella sitä, mitä Raamattu asiasta opettaa. Meidän kohdallamme ei voi olla olemassa mitään pelastuksen omistamista, jos kiellämme sen pelastuksen hankkimisen, joka meillä on Raamatussa esitettynä.

 

Jumalan sanalla on voima vanhurskauttaa (Room. 3:27-28), valaista (Ef. 1:18), kääntää ja uudestisynnyttää (1 Piet. 1:23; Ps. 19:7-8; Jer. 23:29; 2 Tim. 2:25; Jaak. 1:18;1 Kor. 4:15; Gal.4:19), lahjoittaa usko ( Joh.1:7; 17:20; Room. 10:17; 1Kor. 3:5;Kol.1:5-6 ), tehdä eläväksi (2 Kor. 3:6; Ef.2:5; Fil. 2:16), pyhittää (1Piet. 1:22), uudistaa (Ef. 4:2) ja säilyttää armossa ja uskossa (1 Piet.5:10). Vähän katekismuksen kolmannessa uskonkappaleessa Luther kirjoittaa: "Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut oikeassa uskossa; niin kuin Hän koko kristikuntaa maan päällä, kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa." Autuuden järjestyksestä Luther sanoo: "Ensiksi ja ennen kaikkea kuule Jumalan sanaa, sitten usko se, sitten toimi ja näin tulet autuaaksi. Ei totisesti ole Jumalasta se, joka tämän järjestyksen kääntää ylösalaisin tai muuksi" (Kirkkopostilla 1, 403). F. G. Hedbergin opetus pelastusjärjestyksestä oli: "Kun kaikkine kurjuuksinemme menemme uskossa armoistuimelle, ja omistamme syntien anteeksiantamuksen --- sekä iankaikkisen vanhurskauden --- niin tulemme armoitetuiksi vanhurskaiksi."

 

Pelastusjärjestysopin  termit eivät ole sinänsä uusia, vaan niillä on raamatullinen perustansa. 1600-luvun luterilaisuudessa armonjärjestyksellä oli tarkoitus selittää Raamatusta luettavia pelastusopillisia käsitteitä, eli armonjärjestystä  pidettiin Raamatun tätä asiaa koskevien avaintermien käsitteellisenä selvennyksenä. Ortodoksian dogmatiikassa pelastusjärjestys oli  menetelmä selittää johdonmukaisesti, miten ihminen tulee autuaaksi. Puhdasoppisuuden (Quenstedt) armonjärjestykseen kuului: kutsuminen, valaistuminen, kääntyminen, uudestisyntyminen, katumus, vanhurskauttaminen, uudistus, pyhitys, uskon ylläpitäminen ja säilyttäminen, ja  kirkastus. Pääkohta armonjärjestyksessä on kuitenkin aina Jumalan vanhurskauttamisjulistus, Kristuksen ansion hyväksi lukeminen ja sitä seuraava syntien anteeksiantamus. Ilman vanhurskauttamista ei ole mitään pelastusjärjestystä. Puhdasoppisuus tekee armonjärjestysopissaan tarkan eron sen välillä, mihin ihminen kykenee ennen vanhurskaaksi julistamista ja mihin sen jälkeen.

 

Pietisteillä armonjärjestys oli suppeampi kuin ortodoksisilla teologeilla. Koska parannuksen täytyi edeltää uskoa, ja uskon puolestaan tuli osoittaa voimansa pyhityselämässä, muodostui näin kaava: parannus, usko ja pyhitys (Wegelius). Arndtin kirjasta Totinen kristillisyys voidaan hahmottaa mystiikan kolmivaiheinen tie: puhdistautuminen, valaistuminen ja sielun yhdistyminen Jumalaan. Pietismi ymmärsi järjestyksen eri tavalla ja ajallisena prosessina ihmisessä (parannus, usko, pyhitys), eli se on kronologisesti etenevä ja psyykkisesti kuvattava prosessi. Esim. Schartaun samoin kuin Nohrborgin armonjärjestyksessä on puhdasoppisuuden käyttämiä renkaita, mutta ne on itsenäisesti muodosteltu sekä sisältöönsä että keskinäiseen suhteeseensa nähden. Armon vaikutukset seuraavat ajassa toisiaan pitemmin tai lyhyemmin väliajoin tapahtumatta silmänräpäyksessä, niin kuin puhdasoppisuus opetti.

Sitä mukaa kuin vanhurskauttamisessa alkaa olla ajallisesti erilaisia vaiheita, alkaa myös kirkon jäsenyys jakautua erilaisiin asteisiin. Pelastusjärjestys ihmisen psykologisena kehitysprosessina on pikemminkin "lain järjestys", kuin armonjärjestys. Pietismin mukaan pahin harhaluulo oli se, että ihminen voisi tulla uskoon ja autuaaksi ilman heidän armonjärjestyksensä kokemista.

 

PELASTUKSEN PERUSTUS

 

Kun käsitellään oppia pelastuksen soveltamisesta, on lähdettävä Kristuksen suorittamasta objektiivisesta sovituksesta, eli koko syntisen maailman vanhurskautuksesta. Raamattu nimittäin perustaa kaiken, mitä se pelastuksen omistamisesta opettaa, siihen jo takana päin olevaan, historiallisesti tapahtuneeseen tosiasiaan, että Jumala on Kristuksen sijaishyvityksen kautta sovittanut ihmiset (maailman) kanssaan (2 Kor.5:19). Jumalan viha ja ihmisistä langettama kadotustuomio ovat täysin kumotut sen ansiosta mitä Kristus on sijaisena tehnyt ja kärsinyt (Room. 5:10,18). Sovitus on olemassa ennen mitään ihmisen taholta tulevaa toimintaa, ja siitä riippumatta. Se on täysin valmis tosiasia (Room. 5:10). Samoin kuin Jumala on julistanut itsessään vanhurskaan Kristuksen epävanhurskaaksi, samoin Hän myös julistaa itsessään epävanhurskaan ihmisen Kristuksen tähden vanhurskaaksi (Room. 4:5; Gal. 3:13; Fil. 3:9). Tämä perustuu sellaiseen Jumalan mielentilan muutokseen, että Jumala sydämessään, jumalallisella forumillaan, on antanut ihmisten syntien johdosta tuntemansa vihan vaihtua anteeksiantamukseen.

 

Sanalla ‘vanhurskauttaminen’ on forenssinen merkitys, koska se tarkoittaa tuomiotointa ja koska sen vastakohta on tuomio. Sana ‘vanhurskauttaa’ tarkoittaa Raamatussa ‘julistaa vanhurskaaksi’ (Ap. t. 13: 39; Room. 10:4). Sana on lakitermi ja liittyy oikeustoimeen, jonka kautta tapahtuu tuomion julistaminen (Ps.32:1-2; Jes.1:18; Room. 4:1-3; 1 Moos. 15:6). Forenssinen merkitsee sitä, että Jumala langettaa ihmiselle vapauttavan tuomion, jossa tuomiossa ihmisen hyväksi Kristuksen tähden luetaan ihmisen uskoessa Kristuksen vanhurskaus (5 Moos. 25:1; Ps. 32: 1-2)). Raamatun mukaan maailman sovituksen tapahtuma on kerta kaikkiaan kaikkia tekijöitä myöten juridinen. Juridisia ovat Jumalan laki, lain kirous, Kristuksen alistaminen ihmisille annetun lain alaiseksi, ihmisen syyllisyyden ja rangaistuksen jumalallinen siirtäminen Kristuksen kannettavaksi, rangaistuksen täytäntöönpano Kristuksen kohdalla, se jumalallinen toiminto, jolla Jumala sovittaessaan maailman Kristuksen kautta itsensä kanssa ei lukenut ihmisille heidän syntejään, ja siitä johtuen myös sovituksen sana. Vanhurskauden ansaitseva syy on siis Kristuksen kautta tapahtunut lunastus. Vaikuttava syy on koko Pyhä Kolminaisuus. Välikappaleina ovat sana ja sakramentit, joiden kautta Kristuksen ansaitsema vanhurskaus julistetaan nyt ihmisille uskon kautta vapaasti lahjana kuuluvaksi (Room. 3:22, 28). Kaikki lain teot on pidettävä erillään vanhurskautuksesta.

 

Pietismin hyökkäyksen kohteena oli erityisesti puhdasoppisuuden forenssinen vanhurskauttamisoppi. Osmo Tiililä sanoo: "Mutta kun Jumala vanhurskauttaa, Hän ei suorita suinkaan vain jotakin näytelmää, jossa musta tehtäisiin valkoiseksi kääntämällä näkökulmaa, vaan Hän ottaa samalla hetkellä ihmisen niihin käsiin, jossa musta tehdään valkoiseksi, sillä Hän toteuttaa tahtoaan. Tämä ei tapahdu ihmisen kohdalla hetkessä, vaan tulee päätökseen saatetuksi vasta rajan takana” (Systemaattinen teologia s. 83, 85). Näin imputatiivinen vanhurskauttaminen saa väistyä yksilön muuttumisen tieltä. Pietistien mukaan vanhurskauttaminen on eettinen uudistus ja Jumalan lapseksi tuleminen todellista siirtymistä uuteen elämään, ei suinkaan vain jonkinlainen suhteiden järjestely ihmisen ulkopuolella (J. T. Beck).

 

Arndt ymmärtää vanhurskauttamisen olevan reaalis-onttinen tapahtuma, missä Kristuksen ominaisuudet siirtyvät uskovan ominaisuuksiksi. Hänelle Kristus on yhtäaikaa sekä favor (suosio) että donum (lahja), mutta paino asettuu jälkimmäiselle. Kun uskovan sisimmässä asuu Kristus, hänellä on koko vanhurskaus sielunsa sisimmässä. Poissa olevaan Kristukseen kohdistuva usko ei riitä, sillä se jättää Arndtin mukaan helposti uskovan uudistumatta (M. Repo: Pyhittävä yhteisö). Spener piti kiinni forenssisesta vanhurskauttamisesta, mutta liitti siihen uudestisyntymisen vaatimuksen. Spenerin ajatus oli: "Vanhurskauttaisiko Jumala muka syntisiä?" (Schmidt 1984, 175). Kääntymys on Francken vanhurskauttamisopin ydin. Se merkitsee yhtäältä ihmisen täydellistä antautumista Jumalan pelastettavaksi, mutta toisaalta hänen tietoista ja aktiivista omaa toimintaansa ratkaisevan askeleen ottamisessa. “Oppi Jeesuksen sijaisteon nojalla syntisille luetusta vanhurskaudesta oli hukassa", sanoi Schäfer. "Kirkkoa ei luo ja hallitse jokin uskonnollis-filosofinen idea, vanhurskauttaminen", lausui A. Simojoki. Eckartkin oli sanonut, että vanhurskaassa Jumala vaikuttaa itse vanhurskauden.

 

Pietismissä vanhurskauttaminen ei enää olekaan koko Jumala-suhteen ilmaisu, vaan yksi vaihe pelastusjärjestyksessä. Raamatussa vanhurskaaksi julistamisen perusta ei kuitenkaan ole syntisen ihmisen vanhurskaus, ei lupaus elämän parannuksesta, vaan yksin Kristuksen vanhurskaus (Fil. 3:9).

 

Vanhurskauttamisessa ei ole asteita, vaan se on kertakaikkinen ja täydellinen. Sen määrä ei kasva, eikä vähene.

 

VANHURSKAUTTAVA USKO

 

Raamattu ei opeta, että ihmiset yleisen sovituksen nojalla evankeliumiin uskomatta voisivat tulla autuaiksi. Uskon kautta ihminen vanhurskautetaan (Room. 3:28), pelastetaan (Ef. 2:8), sovitetaan (2 Kor. 5:20), pyhitetään (Ef. 1:1) ja hän omistaa anteeksiantamuksen (Apt. 10:43). Vanhurskauttava usko on Raamatun mukaan Pyhän Hengen aikaansaama luottamus Kristuksen hankkimaan syntien anteeksiantamukseen eli olemukseltaan vanhurskauttava usko on sydämen luottamusta (Joh. 3:16) evankeliumissa tarjottuun armoon. Vanhurskauttava usko on vain väline, jolla otetaan vastaan evankeliumin lupaama synnin päästö. Vanhurskauttava usko on  henkilökohtainen usko. Usko on tarttumistoiminto, jonka kohteena on evankeliumin lupaus. Uskon varsinainen objekti on evankeliumin lupaus Kristuksesta välittäjästä. Sen kohteena on vain evankeliumi, ei laki (Gal. 3:12). Uskon syntymisen hetkellä syntinen ottaa vastaan taivaallisen vapautustuomion. Pyhä Henki vaikuttaa uskon välillisesti sanan julistuksen, kuulemisen, lukemisen ja miettimisen kautta. Pelastuksen omistaminen tapahtuu vain siten, että syntien anteeksiantamus, joka on Jumalan sydämessä, tarjotaan evankeliumin kautta ihmisille ja ihmiset puolestaan ottavat sen vastaan uskon kautta (Ef.1:19). Kaikki riippuu siitä, että säilytetään usko ainoana syntien anteeksiantamuksen omistamisen välineenä. Tässä ei hyväksytä mitään, mikä edeltää uskoa, katumusta, synnintuntoa, eikä mitään mikä seuraa uskoa, pyhitystä, hyviä tekoja, uskovan yhdistymistä Jumalan kanssa jne. (Ef. 2:8-9). Jos näin ei tehdä, tulee koko kristillinen pelastusjärjestys käännetyksi ylösalaisin ja siitä tulee kadotuksen järjestys.

 

Uskon osa vanhurskautuksessa on kuitenkin vain se, että se tarttuu ihmisen ulkopuolella olevaan vanhurskauteen. Usko, jonka kautta subjektiivinen vanhurskautus toteutuu, tapahtuu tosin ihmisessä; eihän Pyhä Henki usko, vaan ihminen uskoo Hengen vaikutuksesta (2 Tim. 2:7-12). Vaikka usko on ihmisessä, asetetaan se kuitenkin vanhurskautuksessa kaiken sen vanhurskauden vastakohdaksi, mikä ihmisessä on, eli ihmisen oman vanhurskauden vastakohdaksi (Room. 4:5; Fil. 3:9). Luther sanoo: "Minun tapana on paremmin käsittääkseni tämän asian kuvitella, ettei sydämessäni ole mitään ominaisuutta, jota kutsutaan uskoksi tahi ominaisuudeksi, vaan minä asetan niiden sijaan itse Kristuksen ja sanon: Tämä on minun vanhurskauteni, itse Hän on ominaisuus, ja niin kutsuttu muodollinen vanhurskauteni, jotta sitten vapautuisin lain ja töiden katselemisesta." 

 

ELÄVÄ USKO

 

Achrenius opettaa: "Vasta elävä usko voi omistaa Jumalan armon." Pietismissä uskoa ei käsitetty objektiiviseksi totena pitämiseksi, vaan omakohtaiseksi elämäksi, ja sitä pidettiin takeena sovituksen omistamisesta. Arndt kirjoittaa: “Totinen kristillisyys ei ole sanoissa, vaan elävässä uskossa” (Totinen kristillisyys). Pietismissä pyrkimys elävään uskoon johtaa uskon ymmärtämiseen jonkinlaiseksi suoritukseksi. Päähuomio kiinnittyy ihmisen tekoon. Pietistit varoittavat rakentamasta vanhurskauttamista omien ajattelujen ja kuvitelmien varaan. Vain Jumalan edessä murskattu ja katuva sydän, joka janoaa armoa, voi saada Kristuksen veressä rauhan ja sovinnon, jonka Jumala antaa Kristuksen ansion tähden ja ihminen ottaa vastaan elävällä uskolla (Kansanaho). Olav Valen-Senstadt sanoo kirjassaan Ihminen kohtaa Jumalan: "Kuollut usko ei saa aikaan mitään sisäistä muuttumista ihmisessä.--- Elävä usko johtaa sekä kääntymiseen, että pyhitykseen Jumalan edessä." A. Simojoki Paimenkirjeessään: "Oikea ja elävä usko on jumalallista elämää."

 

Valentin Ernst Löscher (1673-1749) arvostelee pietistejä siitä, että he opettavat uskon vanhurskauttavan aktiivisuudellaan, sillä, että se on olemukseltaan elävää ja aktiivista. Heidän mukaansa uskoa ei tule tarkastella muutoin kuin aktiivisena vanhurskauttamisessa ja edelleen heidän mukaansa elävä ja aktiivinen usko on jo läsnä, ennen kuin Kristuksen vanhurskauteen tartutaan. Tämän ohella he Löscherin arvostelun mukaan väittävät puhdasoppisten luterilaisten opettavan vain kuollutta uskoa.

 

Vuonna 1541 Luther torjui Regensburgin sopimuksen, johon sisältyi käsite elävä usko. Luther näki, että katolinen kirkko ajoi termillä omaa vanhurskauttamisoppiaan, jossa uskoon sisällytetään myös rakkaus. Tiililä väitti, että Lutherilla usko ja rakkaus oli yksi ja sama asia, ja hän esitti itsekin, että usko liittyy rakkauteen (Systemaattinen teologia II, s. 71). Melanchthon sanoo Apologiassa: "Mutta pois kyllä suljetaan luottamus rakkauden eli tekojen ansioon.--- He omistavat uskolle vanhurskauden ainoastaan rakkauden tähden. Itse asiassa he eivät ensinkään omista vanhurskautusta uskolle, vaan ainoastaan rakkaudelle.--- Jos usko rakkauden tähden vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen, tämä anteeksiantamus jää epävarmaksi, koska me milloinkaan emme rakasta niin paljon kuin meidän tulisi rakastaa, jopa me emme rakasta ensinkään, elleivät sydämemme pääse varmuuteen siitä, että syntien anteeksiantamus on meille lahjoitettu".

 

Raamatussa ihmisen usko psykologisena tilana ei kuitenkaan ole pelastava voima, vaan pelastuksen perustus on uskon sisältönä oleva Kristus ja Hänen sovitustyönsä. Usko on elävä sikäli kuin se tarttuu Kristukseen eli armolupaukseen. Se, että usko saa aikaan hyviä tekoja, ei tee sitä eläväksi, vaan siten se osoittautuu ihmisten silmissä eläväksi. Usko ei vanhurskauta sen tähden, että se ottaa vastaan, vaan sen tähden mitä se ottaa vastaan, siis kohteensa tähden. Usko ei vanhurskauta itsessään. Uskoa ei tule koskaan pitää pelastuksen ehtona. Luther sanoo: "Ken aikoo kestää Jumalan tuomion edessä --- asettakoon tuomiota vasten Kristuksen oman vanhurskauden --- tällaisessa uskossa hän pysyy tallella, ei oman itsensä eikä tämän uskonsa tähden, vaan Kristuksen ja Hänen vanhurskautensa tähden." Lutherille usko ei ole itsessään mitään, vain luja pitäytyminen Kristuksen sovitukseen. Luther sanoo: "Usko tempaa meidät irti itsestämme, itsemme ulkopuolelle, oman sydämemme ulkopuolelle, ja vie meidät Kristuksen varaan." Vanhurskauttava usko suuntautuu pois kaikesta omasta, ulkopuolellamme olevaan Kristukseen, Hänen tekoonsa.

 

Kun elämme vielä lihassa, niin kristityssä asuu epäilys uskon rinnalla. Tähän liittyy myös oppi Pyhän Hengen todistuksesta. Pietismissä Pyhän Hengen sisäistä todistusta painottamalla on tahdottu rajoittaa uskomisen oikeutta  sovituksen omistamisessa ja uskonvarmuudessa. Pietistit ovat opettaneet ja väittäneet, että vanhurskauttamisen, jotta se olisi oikea ja tosi, täytyy olla ihmisessä sisäisesti, tunteissa. Kristuksen täytyy toteuttaa se meissä niin, että me tunnemme ja koemme sen. Joachim Lange on opettanut tätä hyvin usein, kirjoittaa Löscher. Spenerillä takeena sovituksen omistamisesta oli testimonium i n t e r n u m (sisäinen todistus). Pietistit sanovat, että ihminen ei saa uskoa, ennen kuin Henki antaa luvan, ennen kuin hän saa tuntea hengen vilauksen sydämessään. "Ihminen ei voi sanoa olevansa sovitettu, ennen kuin hän tuntee olevansa sovitettu", sanoo Laestadius.

 

Armolupauksiin turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli pietismissä omatekoisen, ei Herran antaman uskon tuntomerkki. "Tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä Kristusta auttajakseen, kunnes Pyhän Hengen todistus lukitsee ja vakuuttaa Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin --- Armontunteiden kadotessa ihminen voi sisällisesti armon tunnotta luottaa sanassa oleviin lupauksiin. Tämä on sanan päälle krossaamista, uskon ryöstämistä, jota petolliset kristityt harjoittavat --- oikea kristitty kilvoittelee voittaakseen itselleen Kristuksen sisällisen tunnon eli Pyhän Hengen todistuksen" sanoi Paavo Ruotsalainen. Hedbergin järjestys olikin  päinvastainen. Koska Henki vaikuttaa sanassa, on ihmisen ennen kaikkea uskottava sana, ja sitten hänellä on Hengen todistus itsessään. Hedberg pitää vastustajien vikana tässä yhteydessä sitä, että he vaativat Pyhän Hengen todistusta, ennen kuin sallivat ihmisen uskoa sanaan. "Hengen todistusta ei voi saada, ellei ensiksi, vastoin kaikkea näkemistä ja tuntemista, usko sanaan --- sillä joka Sanan uskoo, hän saa Pyhän Hengen --- joka ei sanaa usko, vaan sisällisen valon perään kilvoittelee, hän saa Jumalan vihaa epäuskossa kantaa, eikä löydä muuta kuin huikentelevaisia lentohengen vilauksia", lausui Hedberg. Raamatun järjestys selviää 1 Joh. 5:10:stä. Ensin uskotaan se todistus, jonka Jumala on antanut sanassaan Pojastaan, sitten ihmisellä on todistus itsessään. Uskomista ei ole lykättävä, kunnes saa sisällisen todistuksen. Vasta sanan uskomisen mukana saamme sisällisen todistuksen (Ef.1:13; Hebr 11:4; 11:39; Room. 8:16). Hengen todistusta ei voi saada, ellei vastoin kaikkia tuntemuksia usko sanaan. Pyhän Hengen todistus on täysin riippumaton meidän omista mielentiloistamme ja tunteistamme. Ainaisesta Hengen ja sanan välisestä yhtymyksestä seuraa, että Hengen ja sanan työ eivät ole kaksi työtä eivätkä kahden erillisen vaikutuksen yhtymys, vaan ne ovat yksi ainoa työ. Pyhä Henki ei tee yhtä ja sana toista. Koska Henki ei toimi erillään sanasta, sen todistus ei ole koskaan välitön, vaan se tapahtuu aina sanan kautta (1 Joh. 5:6; Joh. 6:63). Sanan ja Hengen erilleen joutuminen pietismissä tulee esiin siinä, että Hengen ei enää ajatella vaikuttavan sanassa, vaan vaaditaan, että julistajalla tulee olla Henki.

 

Uskovilla on Hengen todistus itsessään, koska usko, joka luottaa Jumalan Poikaan, on Pyhän Hengen työ sanan kautta (1 Tess. 1:5-6).

 

Hedberg lausuu, että lihallisten ihmisten vika ei ole siinä, että he uskovat liian pian tai liian helposti, vaan siinä etteivät usko ollenkaan Kristukseen, vaan luottavat itseensä.. Jokainen lainomainen vaatimus estää syntistä soveltamasta Jumalan armoa omakohtaisesti. Apologia: "Usko sovittaa ja tekee meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä, milloin hyvänsä uskon kautta tartumme Jumalan lupaukseen." Raamatun oppi on, että milloin ja miten sana tapahtuneesta sovituksesta kohtaakin ihmiset, lausuttuna, luettuna ja sydämessä liikkuvana, silloin kohtaa heidät syntien anteeksiantamus (Room. 10:14; Joh. 5:39; 17:20). Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset uskoisivat heille tarjottuun syntien anteeksiantamukseen, ja näin omistaisivat sen uskon kautta. Pieper sanookin, että ne, jotka eivät uskalla omistaa Jumalan armoa uskossa, tekevät Jumalan valehtelijaksi (Ef. 1:13; Hebr. 11:4, 39; Gal. 3:14; Apt. 19:2). Jos Pyhän Hengen todistus asetetaan rajoittamaan uskomisoikeutta, jos vaaditaan sisällistä lupaa, ennen kuin saa uskoa, silloin on uskon varmuus mennyttä, ja kumminkin Raamatun mukaan usko sisältää varmuuden (Hebr. 10:22, 19; Room 4:21; 2 Tim. 1:12; Hebr. 4:3; Ap. t. 17:31). Pietistien mukaan on olemassa kuollutta tietoa, joka rakentuu yksinomaan ymmärryksen ja tahdon varaan. Hedbergille muka riittää, että ihminen tietopuolisesti tietää olevansa syntinen ja sellaisena uskoo Kristukseen, kuului syytös. Pietismin mukaan vain sisälle sydämeen päässeestä sanasta oli hyötyä. Se, että usko on myös tietoa, käy ilmi Joh. 17:3:sta ja siitä, että uskovaa kutsutaan valaistuksi ja ymmärtäväiseksi, ja että epäuskoa sanotaan sokeudeksi. Ei voi suostua ja luottaa asiaan, joka on tuntematon. Usko nojaa yksin ilmoitettuun sanaan perustuksenaan. Tietouskoa vikoilevaan syytökseen Hedberg itse sanoo: "Autuaaksi tekevä usko ei ole mikään pelkkä tieto Jumalasta ja Hänen sanastaan tai suostumus siihen. Sellaista kuollutta historiallista tietouskoa emme ole koskaan opettaneet. Vaan se on Jumalan Hengen, evankeliumin kautta vaikuttama elävä ja luja luottamus Jumalan armoon ja syntien anteeksiantamukseen Kristuksen kautta. Siinä ei mennä uskomisessa Pyhän Hengen edelle, vaan juuri Pyhä Henki vaikuttaa sanan kautta tämän uskon (John. 6:63).” Pieper sanoo dogmatiikassaan: "Usko on tietoa (notitia), myöntymistä (assensus) ja luottamusta (fiducia). Historiallinen tieto (notitia historica), joka luonnollisella ihmisellä voi olla, ei ole pelastuksen osa, jos assensuksella tarkoitetaan vain luonnollisista syistä johtuvaa suostumusta evankeliumiin, ei sekään ole pelastuksen osa, koska usko syntyy 1 Kor. 2:5:n mukaan. On sanottava, että vanhurskauttava usko (fides justificans) aina edellyttää ulkonaista tutustumista evankeliumiin. (Kukaan ei voi uskoa, sitä mitä ei tiedä). Mutta jos tiedolla (notitialla) tarkoitetaan Pyhän Hengen aikaansaamaa Kristuksen tuntemista, ilmaisu merkitsee koko vanhurskauttavaa uskoa (fiducia). Jos myöntymisellä (assensuksella) ei tarkoiteta luonnolliselta pohjalta nousevaa myönnytystä, evankeliumin armolupaukseen, silloin sekin merkitsee fiduciaa vanhurskauttavaa uskoa. Tarpeetonta on notitian, assensuksen ja fiducian sikäli kuin ne ovat Pyhän Hengen aikaansaannosta, erottaa vanhurskauttavan uskon eri osiksi. Kuvataanhan näillä samaa asiaa, Pyhän Hengen aikaansaamaa uskoa  Kristukseen sanan välityksellä eri näkökulmista." Käsitteitä tieto ja myöntyminen käytetään Raamatussa itsenäisesti merkitsemään autuaaksi tekevää uskoa, tarkoittaen Pyhän Hengen vaikuttamaa Kristuksen tuntemista ja suostumusta evankeliumin armonlupauksiin. Näin ollen usko-käsitettä voidaan käyttää merkityksessä ‘pitää totena’ tai ‘suostua’, kunhan sille annetaan oikea sisältö.

 

Löscherin mukaan objektiivinen sana vaikuttaa ensin ihmisen ymmärrykseen, ja sen jälkeen sydämeen, jossa se aiheuttaa sisäisen muutoksen. Hän näki uudestisyntyneiden teologian virheen siinä, että se syrjäytti Jumalan objektiivisen ilmoituksen uskonelämän kustannuksella. Jumalan vaikutus ei riipu ihmisen hurskaudesta, vaan sanan voimasta. Oikea usko pysyttelee ilmoitetun sanan piirissä ja nojaa yksin siihen perustuksenaan. "Se, joka pysyy siellä, missä Jumala on sanonut kohtaavansa meidät, on turvassa" sanoi Luther. Jumalan sana on elävä, eikä kuolema voi sitä niellä. Sanan säilyessä säilyt siis sinäkin.

 

SÄILYMINEN

 

Pietismin korostus pyhityskilvoittelun kiinteästä kuulumisesta pelastusprosessiin, piti ihmistä tuskaisessa murheessa, lohduttomissa ponnisteluissa ilman pelastusvarmuutta, kun ei koskaan voida tietää onko tehty tarpeeksi. Uskovaiset voivat olla varmat autuudestaan ja vanhurskautuksestaan (Room 5:1; 8:41,Yksim. ohje 528, 9). Raamattu opettaa uskossa kestämisestäkin puhuessaan, Jumalan yksinomaista vaikutusta (Ef. 1:19, 20; 1 Piet. 1:5; Joh. 10:28-30; Fil. 1:6; 1 Tess. 5:24; 2 Tess. 3:3). Samoin kuin ensimmäinen lain ja evankeliumin erottaminen, samoin myös jatkuva halki koko elämän kestävä erottaminen, jonka kautta kristitty pysyy kristittynä on kokonaan ihmisen mahdollisuuksien ulkopuolella. Fil. 2:12 :ssa ei sanota  sitä, että kristitty voisi itse pysyä uskossa, vaan se on kohdistettu lihallista itseluottamusta vastaan, ettei ihmisen pelastus muka riippuisi yksin Jumalan armovaikutuksesta, vaan myös ihmisen suhtautumistavasta. Jumala on se, joka vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi, sanoo Raamattu. Luther sanoo kestävyydestä: "Asia ei ole ihmisen varassa, joka tahtoo, vaan Jumalan joka ylläpitää." (WA, 5. 427). Lankeemus uskosta on jo tapahtunut, jos ihminen sydämessään ja Jumalan edessä on sitä mieltä, ettei hänen pelastuksensa ole ainoastaan Jumalan armollisen käden varassa, vaan riippuu myös hänen omasta suhtautumisesta Apologia. Kun Raamatun perusteella pidetään kiinni sekä armon yleisyydestä, armon vaikuttavuudesta, että yksin armosta, kysytään miksi eivät sitten kaikki ihmiset käänny (Daavid / Saul). On vastattava, että tämä on salaisuus, joka ei tässä elämässä ratkea. Se kuuluu Jumalan tutkimattoman tahdon piiriin (Room 11: 33.34). Me pitäydymme Raamatun selviin sanoihin  armon yleisyydestä eli, että se koskee kaikkia ihmisiä. Luther kirjoittaa Sidottu ratkaisuvalta kirjassaan: "Omasta puolestani tietenkin tunnustan, että minä en vaikka se olisikin mahdollista, soisi itselleni annettavan vapaata ratkaisuvaltaa tai että minun valtaani jätettäisiin jotakin sellaista , jolla minä voisin pyrkiä pelastusta päin --- Nyt sitä vastoin kun Jumala on ottanut autuuteni minun oman ratkaisuni ulkopuolelle, pidättänyt sen oman ratkaisunsa varaan ja luvannut varjella minut, ei omien tekojeni ja juoksemisieni vuoksi, vaan oman armonsa ja laupeutensa tähden, niin minä saan olla levollinen ja varma siitä, että Hän on uskollinen eikä puhu minulle valhetta ja että Hän lisäksi on niin voimakas ja suuri, etteivät mitkään riivaajat eikä onnettomuudet kykene Häntä kukistamaan tai minua Hänen käsistään ryöstämään (John. 10:28)."

 

Lyhennelmä