KESKUSTELUA:

KESKUSTELU EHTOOLLISESTA JATKUU

Pastori Koski-Homi vastaa pastori Sandellille, ja tämä kommentoi suoraan.

Koski-Homi on kirjoittanut pitkän vastineen. Hän esittää myös joissakin yksityiskohdissa sellaista, mihin eri teologit voivat yhtyä riippumatta heidän ehtoollisteologiastaan. Koko tämän kirjoituksen julkaiseminen olisi vienyt liian paljon palstatilaa. Neuvoteltuamme kirjoittajan kanssa julkaisemme tilasyistä johtuen lähinnä ne kohdat, joissa hän pohtii ehtoollista. Koski-Homi on tervetullut jatkamaan ehtoollista koskevaa keskustelua.

KOSKI-HOMI KIRJOITTAA:

Mutta sitten sanapariin usus ja actio, käyttö ja toimitus. Nehän ovat Ehtoollisessa saman tapahtuman kaksi tarkastelutapaa. Actio on tietenkin paimenen toiminta alttarilla: konsekraatio, jakaminen ja toimituksen päätös. Mutta todellisuudessa sakramentin toimittaja on vain Kristuksen suuna ja kätenä. Herra jakaa sakramentin. Mutta usus sisältää sakramentin vastaanottamisen ja nauttimisen. Tästähän ei käsittääkseni ole erimielisyyttä.

Eräs tärkeä kysymys on tähän menneessä sivuutettu: Kenen sakramentti on? Kuka toimittaa ja kuka käyttää? Actio on Kristuksen toimintaa, mutta sen kautta Hän antaa sakramentin - ei liturgille, vaan kokoontuneelle seurakunnalle. Itse asiassa koko seurakunta toimittaa konsekraation, sillä sen kutsuma palvelija lausuu asetussanat ja sitten kaikki yhdessä lausuvat Isä meidän - rukouksen. Juuri siksi Luther alkaa sakramentillisen läsnäolon tästä rukouksesta siihen asti, että sakramentti on nautittu, kansa laskettu paikalleen ja toimittaja poistunut alttarilta. Viimeistään silloin on sekä actio että usus loppuun saatettu.

Entä kuka käyttää? Usus on koko järjestäytyneen seurakunnan toiminto vaikka vain ehtoollisvieraat osallistuvat itse sakramenttiin, muutkin koolla olevat seurakuntalaiset vauvasta vaariin ovat toimituksen tukena ja saavat hengellisesti nauttia Kristuksen läsnäolosta. Ilman seurakuntaa ei voida Ehtoollisen sakramenttia ajatella. Sanaa voi kuulla tai lukea yksityisesti, synneistäpäästön voi ripissä saada yksityisesti, kaste on kertakaikkinen. Toimitus kullekin yksilöllisesti, vaikka sitten useampia kasteita toimitettaisiin samalla kertaa. Mutta Ehtoollinen on yhteisöllinen sakramentti, sen kautta vahvistetaan seurakunnan ja kaikkien uskovien yhteyttä Kristuksessa (koinonia, communio).

Kun jumalanpalvelus päättyy, on sakramenttikin ohi. Sen jälkeen mikään sakastiin viety ei enää ole sakramentti. Pieteetti vaatii tietysti, että sakramentista jääneet tähteet (joita siis ei ole nautittu alttarilla) käytetään arvokkaasti loppuun. Jos leipiä jäisi kovin paljon, hyvä tapa on panna ne talteen sairaskäyntejä varten, ikään kuin tervehdyksenä seurakunnalta niille jäsenille, jotka eivät vuoteeltaan pääse osallistumaan yhteiseen sakramenttiin. Konsekraatio tietenkin on uusittava. Viinin kanssa voi olla vaikeampaa, silla sitä ei voi kauan säilyttää, ellei pastori sitten lähde välittömästi sairaskäyneille. Pääasia on tähteiden osalta se, ettei niitä enää sotketa käyttämättömiin aineisiin.

Sakramentillinen läsnäolo ei siis ole pysyvä, vaan kestää toimituksen ajan. Kristuksella on monia läsnäolon tapoja: fyysisen, kaikkiallaolevan, ja hengellisen läsnäolon lisäksi Hän voi olla läsnä persoonallisesti siellä, missä tahtoo (ns. ubivolipreesenssi), kuten ilmestyessään Damaskon tiellä tai Patmoksessa. Tämä sakramentillinen läsnäolo on näistä poikkeava ja ainutlaatuinen: Hän liittää ruumiinsa läsnäolon leipään ja verensä läsnäolon viiniin. Sakramentillisen nauttimisen kautta ehtoollisvieraat todella vastaanottavat Jeesuksen tosi ruumiin, joka edestämme ristillä riippui, ja tosi veren, jolla syntimme sovitettiin. Näin käy vain tässä sakramentissa, ei esim. hengellisessä nauttimisessa uskolla eikä sen kautta, että Kristus persoonallisestikin on läsnä alttarilla.

Kristus haluaa olla siellä, missä seurakunta kokoontuu ja halajaa osallistua Herran ruumiin ja veren sakramenttiin. Kristuksen läsnäololla on siis analogia myös ubivolipreesenssiin: Kristus antaa ruumiinsa ja verensä siellä, missä Hänen laumansa kokoontuu ja ilmaisee konsekraatiolla haluavansa jakaa ja nauttia ensimmäisen ehtoollisen jatkona nämä taivaalliset lahjat. Asetussanat eivät siis maagisesti komenna Kristusta olemaan läsnä siellä, missä Hän ei tahdo olla, kuten reformoitujen ehtoollisessa, jossa nautitaan pelkkää leipää ja viiniä poissaolevan Kristuksen muistoksi. Kristus ei ole läsnä, ellei ehtoollista toimiteta ja nautita Hänen käskynsä mukaisesti. Myöskään hän ei jää toimituksen jälkeen, koska lauma ei ole enää sakastissa koolla.

Näin ollen ulkopuolella sakramentin toimittamisen, jaon ja nauttimisen Kristus ei ole luvannut läsnäoloaan. Tätä juuri alunperin tähdensi Lutherin ja Melanchthonin aksioomi Nihil habet… extra usum, joka juuri sen tähden on myös Yksimielisyyden ohjeessa vahvistettu osaksi luterilaista ehtoollisoppia. Se lausuu negatiivisessa muodossa saman, minkä ehtoollisartikla lausuu affirmatiivisessa muodossa aina, kun reformoituja vastaan asetetaan Kristuksen tosi ruumin ja veren nauttiminen suulla (manducatio oralis). Eikä mikään myöhempi rationalisointi tai typistys voi muuttaa aksioomin alkuperäistä merkitystä.

Tämä lause syntyi jo Lutherin eläessä, käyttämänä ja hyväksymänä. Sillä ei ole yhteyttä myöhemmin syntyneen “filippismin” mahdollisiin kavennuksiin. Niin kauan kuin Luther eli, hän piti Melanchthonin raiteillaan, mutta uskonpuhdistajan kuoltua Melanchthon, vanheneva humanisti, alkoi horjua. Hänestä ei ollut johtajaksi. Opillinen pehmoilu, synergismiin hakeutuminen ja rationalismi synnyttivät filippismin, kunnes Yksimielisyyden ohje raivasi sen tieltään.

Diestelmannin fanaattisuus näkyy siinä, että hän oikopäätä tuomitsee “filippistiseksi” jokaisen, joka ei sokeasti omaksu hänen muuttumisoppiaan ehtoollisessa. No, haukkumasanojahan maailmassa riittää. Missä ihmeessä sellainen “filippistinen taho” oikein on, joka olisi reagoinut Wolferinus-artikkeliin? Miksi ei nimetä ketään filippistiä, jonka sitten voisi kutsua osallistumaan keskusteluun? Mikä taho ja kuka henkilö Suomessa on vielä 400 vuoden jälkeen filippisti? Missä ne ”reaktiot” on julkaistu tai esitetty? Tuskinpa nykyaikoina monikaan pitää oppikysymyksiä niin tärkeinä, että viitsisivät reagoida edes pääuskonkohtien vastustajiin. On käynyt niin kuin Römpän ukolle Karin piirroksessa: “Ennen vanhaan olivat talvet niin kovia, että hampaat kalisivat - vaan eivätpä kolise enää!”

Jos olisi vain allekirjoittanutta nimitelty, ei siitä kannattaisi välittää, vaikka sitten leimattaisiin ”ääriluterilaiseksi” tai ”ultraevankeliseksi”. Mutta kun väitetään että sekä kansankirkko että tunnustuskirkot olisivat “pahasti filippismin vallassa ja kääntäneet selkänsä kirkon pyhään ja aitoon perinteeseen”, on herja ihan toista luokkaa. Tunnustuskirkot kyllä varmasti vastaavat huutoon. Minä voin vastata vain omasta puolestani ja niiden puolesta, jotka vielä luulevat voivansa kansankirkossa toimia luterilaisuuden puolesta in statu confessionis (tunnustustilanne).

Kyllä Sandellin pitäisi tietää ainakin se, etten ole filippisti. Jos hän ei ole kuullut, mitä saarnasin ja opetin 40 vuotta sitten Helsingissä ja sittemmin SLEY:ssä, kysyköön vaikkapa Hildéniltä. Rauman ajasta voi esimerkiksi emeritus-arkkipiispa Vikström arvioida, olenko filippisti vai luterilainen. Olen ilahtunut, jos joku toinenkin on vuosikymmeniä opettanut yhtä paljon “filippismiä”, synergismiä ja rationalismia vastaan kuin tiedän tehneeni. Ketään filippistiksi tunnustautuvaa en ole tullut tuntemaan läheisesti. Missä se salaperäinen “taho” oikein luuraa? Nimet esiin, dialogi käyntiin ja nimittelyt historian roskakoriin!

Raimo Koski-Homi

Rauma

SANDELL VASTAA:

Koski-Homin kirjoituksen ongelmallisuus on keskeisesti siinä, ettei hän suoraan käy itse asiaan ja käsittele Lutherin kahta kirjoitusta Wolferinukselle. Tietoisestiko Koski-Homi haluaa sulkea silmänsä siltä, mitä Luther esittää usuksesta ja actiosta? Niinkuin Luther, Koski-Homi haluaa esittää, että actio ja usus ovat kaksi aspektia, jotka koskevat yhtä ja samaa asiaa. Tosiasiallisesti Koski‑Homi käyttää näitä termejä toisiaan vastaan. Hän määrittelee filippistisestä käsityksestä käsin, mikä on usus (kun kaikki ovat nauttineet, riippumatta siitä miten paljon siunatuista aineista on jäänyt jäljelle), ja sitten määritellään actio tämän mukaan.

Koski-Homi esittää Wolferinusta seuraten, vaikka hän ei tätä halua nähdä, että reliqua sacramenti (ylijääneet ehtoollisaineet) eivät ole sakramentti lainkaan. Meidän on kuunneltava, miten Luther itse nuhtelee tällaista ajattelutapaa: “Varmastikaan et huomaa, kuinka vaarallisia kysymyksiä nostat esiin, kun pidät pääsi ja väität, että toimituksen päättyessä sakramenttikin lakkaa. Ehkäpä haluat tulla kutsutuksi zwingliläiseksi…” Tässä ei ole kysymys ainoastaan sovellutuksesta, vaan poikkeamasta uudelle tielle, joka vie zwingliläisyyteen. Lutherin kritiikki koskee siis teologiaa.

Miksi Koski-Homi haluaa puhua siitä, miten se, mikä hänen mielestään on lakannut olemasta sakramentti, viedään sakastiin, kun Luther ei puhu tällaisesta vaan päin vastoin kehottaa nauttimaan sakramentin loppuun messussa? “Voitte.. antaa sakramentista ylijääneen ehtoollisvieraille loppuun juotavaksi ja syötäväksi, niin ettei olisi tarve herättää pahentavia ja vaarallisia kysymyksiä sakramentillisen toimituksen lakkaamisesta, joihin kysymyksiin sinä tukehdut ellet tee parannusta. Tällä perusteella sinä näet kumoat koko sakramentin..”

Koski-Homi tosin puhuu loppuunnauttimisesta pieteetin syistä, mutta hän on juuri ennen tätä todennut miten siunatut elementit lakkaavat olemasta sakramentti. Pieteettisistä syistä tosin kuka tahansa voi käsitellä ja syödä loppuun aineet, jotka ovat olleet pyhässä käytössä, vaikka kyseessä olevat henkilöt eivät missään mielessä ole edes väittäneet Schmalkaldenin opinkohtien mukaisesti leivän fyysisesti olevan Kristuksen ruumis - panis est corpus (vrt. anglikaanipappi, jolla on hurskas käytäntö, mutta joka opillisesti pitäytyy Common Prayer Book’iin [anglikaanikirkon tunnustuskirja, jossa on reformoitu ehtoollisoppi]).

Piittaamatta siitä, mikä on mitä, Rauman pastori kirjoittaa: “Jos leipää jäisi kovin paljon, hyvä tapa on panna ne talteen sairaskäyntejä varten, ikään kuin tervehdyksenä.” Kerrassaan outoa puhetta. Miksi ei kirjoittaja nuhtele niitä pappeja, jotka harkitsemattomasti siunaavat kohtuuttomasti liikaa leipää? Miten tällaisella “tervehdyksellä” voi olla minkäänlaista merkitystä, kun kerran kirjoittaja itse hyvin visusti on alleviivannut, ettei ylijäänyt ole sakramentti? Näin ollen leipä on leipä eikä Kristuksen ruumis. Kirjoitustapa paljastaa romantiikan saaneen voiton dogmatiikasta.

Ylijääneestä viinistä Koski-Homi kirjoittaa tavalla, joka olisi raivostuttanut Lutheria yhtä paljon kuin Wolferinuksen temppuilu. Vrt. Lutherin kirje, “kunnes kaikki ovat käyneet ehtoollisella, ovat juoneet maljan tyhjäksi..”

Wolferinuksen ja Koski-Homin tiellä alistetaan pyhä sakramentti action alle, kun taas oikea suhde on siinä, että siunatun sakramentin olemassaolo/läsnäolo vaatii sen jakamista (actiota) kunnes Kristuksen ruumis ja veri - joista Kristus itse niin selvästi on määrännyt: ”syökää ja juokaa” – ovat nautitut loppuun.

Miksi Rauman emerituspastori haluaa puhua epäsuorasti läsnäolosta “sakramentillisen nauttimisen kautta”, ja luoda etäisyyttä ajatukseen Kristuksen persoonallisesta läsnäolosta alttarilla, ikään kuin se olisi hurskaalle yksilölle jokseenkin yhdentekevä asia. Tämän ajatuskulun takana piilee filippismi. Vastoin tätä ajattelutapaa sanomme: Nauttiminen ei konstituoi sakramenttia ja Kristuksen fyysinen läsnäolo alttarilla asetussanojen lukemisen jälkeen on edellytys sille, että kaikki ehtoollisvieraat todella vastaanottavat suullaan Kristuksen ruumiin ja veren.

Edellä mainittu ja torjuttu ajatuskulku selittää myös sen, että Koski-Homi vastoin historiallisia tosiasioita näkee antiteesin, nihil-habet -periaatteen, vastaavan teesin olevan suulla nauttimisen (manducatio oralis) (vrt. tässä kohdin artikkeliani Concordia 2/01 s. 22). Tämä vahvistaa sen todetun asian, että Koski-Homin konseptio tekee nauttimisesta sakramentin konstituoivan (aikaansaavan) tekijän. Kirjoittaja esittää aika oudosti koko tämän paketin aitoluterilaisena opinkappaleena. Hän ei selvitä mitä hän tarkoittaa aksiomilla (selviö), jota Luther kaiken aikaa olisi noudattanut, eikä miten tämä olisi sovitettava sen tosiasian kanssa, että Luther suurella vakavuudella puhuu reliqua sacramentista.

Häiritsevänä tekijänä yllä olevassa kirjoituksessa esiintyy ajatus uskonyhteisön subjektiivisten ajatusten ratkaisevan Kristuksen todellisen läsnäolon. Ulkonaisella sanalla ei sinänsä kirjoittajan mielestä voida komentaa Kristusta läsnäolevaksi. Tätä vastaan on sanottava: rikkomattoman yhtenäisyyden on vallittava ulkonaisen sanan, sen merkityksen ja seurakunnan tunnustuksen välillä. Jos määritelmät ovat hurskaan yksilön varassa, olemme takaisin antiikin mysteeriuskonnoissa. Ulkonainen sana vaatii oikeana sanana aina oikeaa semantiikkaa (oppi sanojen merkityksestä). Reformoidulla ei ole samaa sanaa, vaikka heillä on samoja tavuja. Lutheria seuraten voidaan nähdä yhtenäisyyden vallitsevan luomissanojen ja konsekraatiosanojen välillä. Filippistiseltä taholta aitoluterilaista käsitystä on jo alkuaikoina herjattu maagisena. Mutta tämä on oikea ja pyhä, siis Jumalalta käsketty magia, “magia sancta et iussa”, niinkuin aitoluterilainen Erhard Sperber sen sanoi 1563, kun filippistiseltä taholta hyökättiin hänen kimppuunsa.

Koski-Homi on tavallaan oikeassa, kun hän väittää ettei ole ollut, kuten olen sanonut, voimakkaita reaktioita Diestelmannin Wolferinuksen artikkelin johdosta. Reaktioita on silti todella ollut. Se, mitä Koski-Homi edustaa, on tyypillistä laajoille joukoille, jotka harjoittavat kirkollista toimintaa luterilaisuuden nimessä. Lukijakunta saa päättää, oliko Rauman pastorin reaktio voimakas. Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon äänenkannattaja Luterilainen on Diestelmannin artikkelin julkaisemisen jälkeen kääntänyt Lutherin Wolferinus-kirjeet ja painattanut ne ynnä johdannon sen ohessa varmistaakseen, ettei heidän kirkollinen opetuksensa ehtoollisesta mitenkään voi muuttua Wolferinuksen kirjeiden valossa.

Kaiken kaikkiaan pastori Koski-Homin kirjoitus paljastaa heikkouden siinä, ettei hän suoraan kommentoi niitä argumentteja, aspekteja ja ajatuksia, jotka olivat edellisessä Concordia-numerossa olleessa vastineessani, puhumattakaan siitä, ettei hän kunnolla analysoi Lutherin omaa tekstiä.

Miten Koski-Homi itse hahmottaa filippismin siltä osin, kuin se koskee ehtoollista, jää avoimeksi kysymykseksi. Hänen pitäisi huomioida filippismi tekijänä jo Lutherin eläessä. Tapaus Wolferinus puhuu tästä. Bucerin ja Brenzin teologinen työ puhuu siitä. Augustana Variatan ilmestyminen 1540 puhuu asiasta. Lutherin tuska kirjeessä, jossa hän epäilee Wittenbergin kollegojaan juuri ehtoolliskysymyksessä, puhuu puolestaan (W 2 17, 1179-80). Wolferinus-tapauksessa filippismi nousee esiin myös itse Philipistä. Sillä samaan aikaan kun Luther kirjoittaa kirjeet Wolferinukselle, joissa hän varoittaa zwingliläisyydestä, Philip Melanchthon kirjoittaa Wolferinuksen superintendentille, että oppimattoman rahvaan ja yleisen kunniassa pitämisen vuoksi olisi kohtuullista, että ylijäänyttä käsitellään arvokkaasti. Dogmaattisia vaatimuksia tähän suuntaan Melanchthon ei näe, vaan ilmaisee omana kantanaan sakramentista juuri sen, minkä Luther oli torjunut: Ylijäänyt ei ole sakramentti (CR 7, 876-877). Melanchthon ei itse ollut tähän aikaan Wittenbergissä, vaan hän oli 1543 toukokuun alusta heinäkuun loppuun Bucerin kanssa Bonnissa, missä he yrittivät toteuttaa uskonpuhdistusta Kölnin arkkihiippakunnassa. He tekivät kirkkojärjestysluonnoksen, jonka ehtoolliskohtaa Luther kritikoi, koska se ei sanonut mitään kunnollista ehtoollissubstanssista eikä mitään hurmahenkiä vastaan (W 21b, 3008).

Ilmiselvää on, että filippismi on käytännössä voittanut luterikunnassa. Silti Koski-Homi pitää väitettä filippismin yleisyydestä keskuudessamme outona väitteenä. Koko se monimutkainen kenttä, joka koskee Melanchthonin ehtoollisoppia vaatii tarkkaa analyysia alusta alkaen uskonpuhdistuksen edetessä sen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tässä ei ole paikkaa sellaiseen, mutta todettakoon että jo 1520-luvulla Melanchthonilla on lausuntoja, jotka menevät toiseen suuntaan kuin Lutherin (Kirje Joachim Camerariukselle CR 1, 290). Loogisuus puhuu sen puolesta, ettei Wolferinus ollut tehnyt mitään moitittavaa sen katsomuksen mukaan, mitä Koski-Homi edustaa. Sen vuoksi kirjoittajalla on intressi viedä koko kysymyksenasettelu pois tästä yhteydestä ja puhua muista asioista.

Mutta mistä oikeastaan Wolferinuksen tapauksessa on kysymys? Mihin Luther reagoi niin päättäväisesti? Siihenkö ettei Wolferinus antanut ehtoollista kaikille (ripitetyille ja ilmoitetuille), jotka tulivat alttarille saadakseen sakramentin. Ei todellakaan, vaan siihen että Wolferinus jätti tietoisesti jakamatta siunatut ehtoolliselementit, jotka jäivät alttarille, eikä pastorina ottanut vastuuta siitä että ne nautittaisiin loppuun. Wolferinus käytti ajatusta usuksesta (määritelmä käytöstä) samalla tavoin kuin Koski-Homi nyt.

Koski-Homilla on kansalaisen oikeus argumentoida katsomuksensa puolesta. Hänellä ei ole silti moraalista lupaa puhua vastoin parempaa tietoa. Kun hän tietää olevansa itse tässä asiassa Wolferinuksen linjoilla eikä Lutherin, hänen pitäisi rehellisenä miehenä tuoda tämä ilmi.

Rauman emeritus-pastorin loppurivit ovat todella ongelmalliset. Hän kehottaa minua kysymään opetuksestaan kirotulta kerettiläisarkkipiispalta John Vikströmiltä. Ehtoollisesta puheen ollen, Vikström oli jo vuosikymmeniä sitten valmis myymään luterilaisen ehtoolliskäsityksen, kun hän Porvoon piispana ja tietyn teologisen ryhmän jäsenenä ajoi kansankirkon liittymistä Leuenbergin konkordiaan yhdessä ehtoollisen kieltäjien kanssa. Myöhemmin hän onnistui paremmin, kun hän sai tämän kirkon hyväksymään Porvoon-dokumentin. Kun puhumme tällaisista asioista, on mainittava traaginen tosiseikka: pastori Koski-Homi ilmaisi tukensa ja ymmärryksensä Vikströmiä kohtaan, kun tämä puhui sodomalaisten elämäntavan puolesta 1993.

Halvar Sandell

Pastori, Helsinki