“ANNA MINUN KUULLA ILOA JA RIEMUA.”

Ps. 51:10:n selitys.

Martti Luther

“Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet” (Ps. 51:10).

En toista suotta yhtä mittaa, että tässä psalmissa ei ainoastaan tulla tuntemaan vanhurskauttamisen esimerkkiä Daavidin kohdalla. Siinä välitetään myös oikea oppi siitä, millä perusteella ja millä tavalla vanhurskauttaminen tapahtuu kaikkien ihmisten kohdalla. Näin tämä psalmi on ikään kuin yleinen sääntö, miten syntiset tulevat vanhurskaiksi. Osa tästä säännöstä on esitetty kahdessa edellisessä jakeessa, joissa Daavid on kumonnut kaikki muut tiet, joilla ihmiset pyrkivät puhdistamaan itsensä synneistä ja sovittamaan itsensä Jumalan kanssa, joko lain tekojen tai muiden itse valittujen tekojen kautta. Sillä sen lisäksi, että hän tekopyhyyttä vastaan pyytää salattua totuutta, hän pyytää myös toisenlaista pirskotusta, kuin mikä lakiin sisältyi. Jotta tämä voitaisiin selvemmin ymmärtää, hän lisää: “Anna minun kuulla iloa”. Ikään kuin hän sanoisi: “Pirskota minut niin, että annat minun kuulla iloa, se on, että minulla on rauha sydämessä armon sanan kautta”. Korostus on sanassa “kuulla”, vaikka se heprean kielessä kuuluu vähän toisella tavalla: “Tee minut iloa kuulevaksi.” Mutta merkitys on kummassakin tapauksessa sama. Hän tahtoo näet yksinkertaisesti sitä, että syntien anteeksiantamus, joka ainoastaan ilon tuo, tulisi hänen omakseen yksin sanan tai kuulemisen kautta. Sillä vaikka kiduttaisit itsesi kuoliaaksi tai vuodattaisit veresi tai vaikka aivan auliilla mielellä alistuisit ja kärsisit kaiken, mikä on ihmiselle mahdollista, ei se kuitenkaan hyödytä mitään, sillä kuuleminen yksin tuo ilon. Tämä on ainoa tapa rauhoittaa sydän Jumalan kasvojen edessä. Kaikki muu, mitä voidaan tehtäväksi ottaa, jättää sieluihin epäilyksen.

Näin ollen tämä kaikki on ymmärrettävä selvästi ja ottaen huomioon korostus, sillä ne kuuluvat siihen kumoamiseen, johon Daavid on edellä ryhtynyt. Kaikista eri teistä, joille ihmiset lähtevät, kun heidän omat tuntonsa ovat levottomina, Daavid lausuu vastaväitteen kautta tämän tuomion: vaikka ne näyttävät erinomaisilta, ne kuitenkaan eivät tuo sitä iloa, jonka tuo kuuleminen. Levottomille omilletunnoille käy samoin kuin hanhille. Kun petolinnut niitä ahdistavat, yrittävät ne päästä lentämällä pakoon, vaikka ne pystyisivät siihen paremmin juoksemalla. Sitä vastoin kun sudet hätyyttävät niitä, ne yrittävät paeta juosten, vaikka ne lentämällä kykenisivät siihen vaaratta. Samoin ihmiset, kun heidän omatuntonsa on vaivattuna, ryntäilevät sinne ja tänne, ottavat tehdäkseen sitä ja tätä. Näin he ainoastaan yhä uudelleen joutuvat vaaroille alttiiksi ja näkevät turhaa vaivaa, kun sitä vastoin ainoa oikea ja varma tapa parantaa omattunnot on tämä, jota Daavid tässä kutsuu pirskotukseksi, jolla kuullaan ja vastaanotetaan sana. Vanhurskauttamisessa meidän osamme on passiivinen. Mutta me, kun olemme kaikkein pyhimpiä, tahdomme tulla vanhurskaiksi aktiivisesti, se on, teoillamme.

Me emme siinä kuitenkaan saa mitään toimia, emme saa ottaa tehdäksemme mitään muuta kuin tämän yhden: kallistamme korvamme kuten psalmi 45 (jae 11) myös kehottaa ja uskomme sen, mitä meille sanotaan. Tämä kuuleminen yksin on riemun kuulemista ja tämä on ainoa, mitä me teemme Pyhän Hengen kautta vanhurskauttamisen asiassa. Näin ollen halvaantuneelle riemun kuulemista oli se, kun Kristus sanoi hänelle: “Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt. 9:2). Samoin Daavidille oli riemullista kuulla Naatanin sanovan: “Sinä et kuole” jne. (2 Sam. 12:13).

Kun sinä siis olet murheen vallassa tai tunnet Jumalan vihaa, älä etsi muuta lääkettä äläkä hyväksy muuta lohdutusta kuin sana, joko läsnäolevan veljen puhumana tai Hengen muistuttaessa ennen kuullusta sanasta kuten lauseista: “Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää” (Hes. 33:11); samoin: “Hänen tahtonsa on elämä”; samoin: “Ei hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien” (Matt. 22:32); samoin: “Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16). Nämä ja vastaavat lauseet tuovat ilon kuulemisen joko siten, että kuulemme ne jonkun toisen suusta tai Pyhä Henki tuo ne mieleemme. Mutta tämäkin on salattu totuus ja viisaus, jota kokemattomat ihmiset eivät voi käsittää. Sen tähden paavin opettajat tuovat esiin aivan muita perusteita levottomien sydänten lääkitsemiseksi.

Tämä jae on edelleen myös verraton todistus, jolla sanan palvelusvirka tai suullinen sana koristetaan. Koska hän nimittäin pyytää saada kuulla riemua, tarkoittaa hän selvästi, että sana on välttämätön sydänten lohduttamista varten - joko niin, että veli tuo sen esiin tai että Henki johtaa mieleen aiemmin kuullun sanan. Siksi tämä jae taistelee varsinkin kaikkia niitä vastaan, jotka vihaavat tai halveksivat ulkonaista sanaa ja joita viehättävät heidän joutavat ja tyhjänpäiväiset kuvitelmansa. Lisäksi se vastustaa myös niitä, jotka, kun sielun tuskat tekevät heidät levottomiksi, eivät tahdo ottaa kuullakseen sanaa vaan ovat epäuskoisia tai pakenevat sanasta tekoihin, kuten edellä mainitut henkilöt kuvitelmiinsa. Molemmissa tapauksissa, niin kuvitelmilla kuin tekemisillä, erehdytään. Mutta vain siten, että kuulet, et erehdy.

Tämä oppi on se, jonka tähden me emme joudu ainoastaan kantamaan harhaoppisen nimeä vaan myös kärsimään rangaistuksia, nimittäin kun me omistamme kaiken kuulemiselle tai sanalle tai uskolle sanaan - nämä ovat näet yksi ja sama asia - emmekä omille teoillemme. Vieläpä me opetamme, että sakramenttien käytössä ja synnintunnustuksessa on ennen muuta katsottava sanaan, jotta kohdistaisimme kaiken huomion meidän teoistamme sanaan. Kasteessa on ilon kuuleminen, kun sanotaan: Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. “Joka uskoo ja kastetaan [Lutherin käyttämä käännös: “on kastettu”] se pelastuu” (Mark. 16:16). Ehtoollisessa on ilon kuuleminen, kun sanotaan: “Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan.” “Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan” (Lk. 22:19-20). Synnintunnustuksessa tai oikeammin sanoaksemme synninpäästössä ja avainten käytössä on ilon kuuleminen: “Usko, sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut Kristuksen kuoleman tähden.” Vaikka siis kehotamme ihmisiä käyttämään sakramentteja ja kuulemaan synninpäästöä, emme kuitenkaan opeta, että tämä meidän tekomme olisi vähääkään ansiollinen niin, että se muka vaikuttaisi suoritettuna tekona sinänsä, kuten paavilaisilla on tapana opettaa Herran ehtoollisesta eli uhristaan. Mutta me kutsumme ihmisiä takaisin sanaan niin, että koko toimituksen pääasia olisi nimenomaan Jumalan sana ja sen kuuleminen.

Paavi sitä vastoin, koska hän on luopunut sanasta, väittelee sakramenttien olemuksesta ja voimasta samoin kuin riittävästä ja epätäydellisestä katumuksesta. Tämä oppi on totisesti niin turmellut minut siinä koulutuksessa, jonka olen saanut, että hädin tuskin suurella vaivalla olen - Jumalan armosta - kyennyt kääntymään yksin ilon kuulemiseen. Jos sinun näet on odotettava niin kauan, että katumuksesi on riittävä, et koskaan pääse ilon kuulemiseen saakka. Tämän minä luostarissa niin monesti tulin tuntemaan suurella tuskalla, sillä minä noudatin tätä oppia katumuksista. Mutta mitä enemmän minä kaduin sitä enemmän tuskat ja omatunto nousivat vastustamaan enkä voinut sydämestäni luottaa synninpäästöön ja muihin lohdutuksiin, joita esittivät ne, joille minä tunnustin syntini. Minä näet ajattelin näin: “Kuka tietää, onko sellaisiin lohdutuksiin uskomista.” Kerran myöhemmin, kun olin sattumalta opettajani luona kyynelsilmin kysymässä neuvoa näihin ahdistuksiini - varsin monia niistä minä kärsin itse asiassa ikänikin tähden - tapahtui, että hän sanoi minulle: “Poikani, mitä sinä teet? Etkö tiedä, että itse Jumala on käskenyt meidän toivoa?” Tällä yhdellä sanalla vahvistuin niin, että tiesin minun täytyvän luottaa synninpäästöön. Olin kyllä usein kuullut sen, mutta typerien kuvitelmien estämänä en käsittänyt, että minun pitäisi uskoa sanaan, vaan kuulin sitä ikään kuin se ei olisi ollenkaan koskenut minua.

Oppikaa sen tähden minun esimerkkini ja koettelemukseni kehottamina tämä oppi vanhurskauttamisesta, jonka käsillä oleva jae esittää, että vanhurskauden saa omakseen vain se, joka uskoo sanaan. Erottakaa synneistä päästäjän sana teidän aikomuksistanne ja katumuksestanne yhtä kauas kuin taivas on maasta. Sillä katumus, silloinkin kun se on suurin ja täydellisin, on kuitenkin vanhurskautta silmällä pitäen jotain aivan vähäpätöistä, vieläpä pelkkä ei-mitään. Me emme ansaitse emmekä hyvitä sillä yhtään mitään. Millainen ansio se on, että tuntee syntinsä ja kärsii tuskaa siitä?

Käännä siis silmäsi kauas pois katumuksestasi ja kiinnitä koko sydämestäsi huomiosi synninpäästön lausuvan veljen sanaan! Älä epäile, että tuo veljen sana sakramentissa tai synninpäästössä on itsensä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen lausuma jumalallinen sana. Näin sinä et riiput tekojesi ja ajatustesi varassa, vaan kokonaan sen varassa, mitä sinä kuulet.

Alkuteksti: WA 40.2,408-412