Hermann Sasse, professori
(1895-1976)
Mitä tulee siihen, että paavius
olisi Jumalan lain ja kristillisen uskonnon vartija modernissa maailmassa, niin
kaikki riippuu siitä, mitä lailla ja kristillisellä uskonnolla tarkoitetaan. On
tuskin sattumaa, että suuret, veriset vallankumoukset tapahtuivat katolisissa
maissa. Euroopan ja Etelä-Amerikan katoliset maat ovat joutuneet
vallankumousten kurimukseen. Maailmassa näyttää olevan vain yksi katolinen
kuningas jäljellä, Belgiassa, ja hänenkään kruununsa ei ole lujalla pohjalla.
Entä Venäjä? Sitä ei voida kutsua protestanttiseksi maaksi. Leninin mausoleumi
on espanjalaisen madonnan kappelin vieressä – varoitus siitä, mihin ihmisen
palvomisen tie voi johtaa, vaikka se alkaisi Marian palvonnan hienostuneissa
menoissa. Jokainen, joka tuntee Euroopan katolisten maiden sisäisen historian
ja erityisesti kirkollisten ruhtinaskuntien ja varsinkin Kirkkovaltion
historian, tunnistaa kauhistuttavat seuraukset Jumalan kirkolle, kun ei ole
otettu varteen luterilaisen uskonpuhdistuksen varoitusta kirkon ja valtion
sekoittamisesta – tämä voidaan havaita myös luterilaisessa kirkossa itsessään.
Väittämällä, että paavius on
Jumalan lain linnoitus maailmassa, on yhteys modernissa maailmassa vallitsevaan
hämmennykseen ja tietämättömyyteen siitä, mikä on Jumalan antama laki. Onko
pidettävä jumalallisena lakina sitä, että oletettu Kristuksen sijainen vaatii,
että koko ihmiskunnan tulee olla alamainen hänelle kaikissa päätöksissä, jotka
koskevat uskoa ja moraalia? Eivätkö ihmiset näe, että tässä meillä on oman
aikamme totalitaaristen järjestelmien lähde.
Mussolini ja Hitler olivat Rooman
kirkon poikia. Stalinista tuli jopa teologian kandidaatti. Epäilemättä
aiemminkin on ollut absoluuttisia valtioita. Modernia totalitarismia luonnehtii
sen vaatimus vallasta ihmisten sieluihin. Vanhan ajan maailmanvalloissa ei
ollut näin. Kansalaisen täytyi tosin noudattaa valtion uskonnollisia menoja,
mutta hän sai ajatella niistä, mitä halusi. Sen, että sieluja voidaan pakottaa
uskoon, keksi ensiksi katolilaisuus, ja roomalaiskatolilaisen kirkollisen
järjestelmän jäljittelijät ovat hyödyntäneet tämän löydön. Ilman erehtymätöntä
paavia ei koskaan olisi ollut erehtymätöntä Hitleriä. Totalitaarinen valtio
syntyi totalitaarisen kirkon myötä 18.7.1870 [Vatikaanin I kirkolliskokous
julisti dogmin paavin erehtymättömyydestä].
Tämä kytkentä on syvälle
ulottuva. Se voidaan nähdä viimeisen sukupolven historiasta, mitä koskevat
dokumentit tulevat nyt yhä enemmän esiin arkistoista. Fasismi ei olisi voinut
syntyä Italiassa ilman paavia. 1930-luvun historia paljastaa, miten läheinen
suhde niiden välillä oli, samoin kuin sen, mitä kaikkea Vatikaanin tekemiin
sopimuksiin sisältyi. Vatikaanilla on moraalinen osavastuu kaikkiin Abessinian
sodan kauhuihin.
Me saksalaiset, jotka elimme läpi
pelottavan vuoden 1933, me, joiden silmät olivat auki tuona kansamme kannalta
kohtalokkaana vuotena, tiedämme, kuka auttoi Hitlerin valtaan. Ilman tuota apua
hän ei olisi päässyt valtaan muutoin kuin väkivaltaisen vallankumouksen avulla.
Kyseessä ei ollut vain hölmöt evankeliset pastorit, ei ainoastaan Saksan
turmeltunut porvaristo, vaan Vatikaani sen teki. Ajattelevien saksalaisten
katolilaisten kauhuksi Vatikaani määräsi keskustapuolueen lakkauttamisen, koska
tarvittiin kansallissosialismia taisteluun itää vastaan. Saksan kansa uhrattiin
tätä tarkoitusta varten. On kyllä totta, että sitten, kun konkordaatti oli
rikottu (tuo herrasmiesten välinen sopimus kahden osapuolen välillä, joista
kumpikin oli vakuuttunut siitä, että toinen osapuoli ei ollut mikään
herrasmies) ja Roomassa kävi selväksi, että toisen osapuolen käsissä oli
paremmat kortit, silloin yhtäkkiä alettiin uskollisesti puolustaa niitä samoja
pyhiä ihmisoikeuksia, jotka vain vähän aiemmin oli kavallettu Hitlerille.
Mainitsemme nämä asiat tässä vain
kumotaksemme tuon hurskaan legendan, että paavius on yhteiskunnallisen
järjestyksen ja Jumalan lain linnoitus maailmassa. Rooman kirkko on Rooman
keisarikunnan jatke toisessa muodossa. Se on keisarikunta kirkon muodossa,
pohjimmiltaan kirkon ja maailman, jumalallisen ja inhimillisen, yhdistelmä, ja
siksi se on tuo temppeli, jossa ihminen on asettautunut Jumalan
valtaistuimelle.
On totta, että Rooman kirkko on
kristillisen uskonnon puolustaja. Mutta minkälaisen kristillisen uskonnon?
Tässä kristillisessä uskonnossa Jumala ei ole ainoa Herra, jota tulee palvella.
Meidän Herramme Kristus sanoi selvästi, ettei voida palvella kahta herraa. Kun
Hänen rinnalleen pannaan toinen herra, tai toinen rouva, kuten Maria, taivaan
kuningatar, on tällä kohtalokas taipumus johtaa Hänen syrjäyttämiseensä.
Teoriassa kuulostaa hienolta, kun sanotaan, että armo on luontoa ja ihmisen
tahtoa ylempi, Kristus äitiään ylempi, lunastaja kanssalunastajatarta ylempi, Uuden
testamentin ainoa Välimies kaikkien armojen välittäjätärtä ylempi. Mutta kun
katolisille ihmisille opetetaan, että tie Kristuksen luo kulkee Marian kautta,
niin silloin Mariasta on käytännössä tullut vapahtaja. Silloin paavista on
sanottava samoin kuin Luther sanoi viimeisessä tunnustuksessaan: “Mitä se häntä
auttaa, että hän suullaan suuresti ylistää oikeaa Jumalaa, Isää, Poikaa ja
Pyhää Henkeä, ja teeskentelee ulkoisesti katsottuna oivallista kristillistä
elämää” (Lyhyt tunnustus pyhästä sakramentista, 1544. St. L. XX,1784).
Vain yksi asia enää. Nykyajan
paavi ei yksinkertaisesti voi olla kristillisen uskon puolesta kuoleva
marttyyri, kuten Rooman muinoiset piispat. Hän ei kuolisi ainoastaan uskon
puolesta Kristukseen, vaan samanaikaisesti myös Fatiman taikauskon puolesta
(väitetty Maria-ilmestys Portugalissa). Hän ei kuolisi ei ainoastaan
evankeliumin opin puolesta, vaan samanaikaisesti myös niiden harhojen puolesta,
jotka on julistettu pelastukseen välttämättömiksi jumalallisiksi ilmoituksiksi.
Näitä harhoja ovat mm. opit Marian tahrattomasta sikiämisestä ja taivaaseen
ottamisesta sekä paavin koko maailmaa koskeva piispuus ja erehtymättömyys. Hän
kuolisi myös sen valheellisen väitteen puolesta, että hän on Kristuksen
sijainen maan päällä, jolle jokaisen ihmisen autuutensa menettämisen uhalla
täytyy osoittaa kuuliaisuutta kaikkien opillisten päätösten suhteen, aivan
kuten itse Herralle. Tämä täytyi sanoa niille, jotka väittävät, että Lutherin
arvio paaviudesta ei ole enää ajankohtainen.
(Hermann Sasse, Last Things: Church and
Antichrist. Letters to Lutheran Pastors, No. 24. March 1952. Kokoomateoksesta
We confess the Church 1986, ss. 122-124. Concordia Publishing House, St. Louis,
USA.)