Pekka Nisula, Teuva
Ihmisen arvo on siinä, että Jumala on antanut ihmiselle elämän,
olemassaolon, persoonallisuuden, ruumiin ja kaikki aistit ja mahdollisuuden
olla yhteydessä Luojaansa. Raamatusta me tiedämme ihmisen alkuperän ja sen kuka
hän on. Hänet on tehty Jumalan kuvaksi. Raamattu kertoo meille myös
syntiinlankeemuksesta, joka tuo esiin sen toisen puolen, joka meidän on
tarpeellista tietää ymmärtääksemme ihmistä. Ja ennen kaikkea Raamattu kertoo
siitä kuinka kalliin hinnan Jumala maksoi ihmisen lunastuksessa.
Kun edelläoleva tieto hylätään tai menetetään, ei ihmistä kohdella enää lähtökohtansa mukaisesti.
Teollistuneiden länsimaiden, Darwinin, Freudin ja Marxin aatemaailmoille
rakentuva ihmiskuva on vähitellen onnistunut syrjäyttämään Raamatun ihmiskuvan.
Ihmiselämän pyhyyden sijaan etiikan perustaksi on muodostunut elämän
kunnioittaminen ja lopulta pelkkä kärsimyksen lieventäminen.
Ihmisten jako hyödyllisiin ja hyödyttömiin taloudellisessa mielessä ei ole
uusi asia. Ihmisten jako vähempiarvoisiin (hyödyttömiin) ja normaaleihin
kansalaisiin oli ollut teollisuusmaissa suuntauksena 1800-luvulta lähtien.
Kustannuslaskelmat olivat eräs keskeinen perusta jo Saksassa vuosina 1939-41
toteutetuille armomurhille. Ideologisesti kehitystä perusteltiin
sosiaalidarwinistisen valintamekanismin luontaisena tuloksena. Samalla
perusteella perusteltiin myös se, että ainoastaan rodullisesti puhdas ja terve
kansa olisi kykenevä selviytymään rotujen ja kansojen välisestä taistelussa olemassaolosta. Ensimmäinen selviytymisehto oli heikkojen ja
sairaiden karsiminen kansakunnan ruumiista. Elämän tuhoamisen ohjelma alkoi
lapsieutanasialla, jonka uhriksi joutui n. 5000 lasta. (Huomattavaa on, että
tunnettu ruotsalainen geneetikko Herman Nilsson-Ehle ja hänen maanmiehensä,
johtava rotubiologi Herman Lundborg ilmaisivat avoimesti kannatuksensa
kansallissosialistiselle rotupolitiikalle). Saksan sterilointilaki ei
kuitenkaan lakitekstin tasolla eronnut Suomen sterilointilaeista. Erot
syntyivät käytännön sovellutuksista. Ruotsissa oli esim. vuosina 1935-75
steriloitu yhteensä 63 000 ihmistä. Aluksi ne oli tehty ruotsalaisen
rodunpuhtauden vaalimisen nimessä, myöhemmin taloudellisiin ja terveydellisiin
seikkoihin vedoten ja pakkoa käyttäen.
Tieteellinen rasismi voidaan määritellä
toiminnaksi, jossa tiedettä käytetään tukemaan teorioita tai väitteitä,
joiden mukaan tietyt ihmisryhmät tai populaatiot ovat myötäsyntyisesti
ylivertaisia älyllisesti, kulttuurisesti tai muilla sosiaalisesti määritellyillä
mittareilla mitaten, kääntäen tietyt ryhmät ovat myötäsyntyisesti toisia
alempia. Paremmuus tai ala-arvoisuus voi olla esim. geneettistä eli perimässä.
Kun perinnöllinen viankantaja steriloitiin, vähennettiin ala-arvoisista
yksilöistä yhteiskunnalle koituvia taakkoja. Kun rotuhygieenikot vuosisadan
vaihteessa operoivat käsitteellä “rotu”, he käyttivät aikansa tieteellistä
käsitettä. Esimerkiksi Francis Galton käytti termiä sen perinteisessä
antropologisessa merkityksessä, mutta hän käytti sitä myös toisessa
merkityksessä, jota voidaan kutsua laaduksi kirjoittaen, että huolellisesti
harkituilla avioliitoilla voidaan saada aikaan hyvin lahjakas ihmisrotu.
Saksalaisen Alfred Ploetzin kehittämää termiä “Rassenhygiene” eli rotujen
hygienia käytettiin osoittamaan myös laatuisuutta.
Viime vuosisadan puolivälistä lähtien kehiteltiin useita tieteellisyydestä
oikeutuksia hakevia rotumyyttejä, joiden kukoistusaika oli vuosisadan
vaihteessa. Luokittelu ei koskenut vain fyysisiä tuntomerkkejä, vaan niihin
yhdistettiin mm. luonne, äly ja taipumukset. Vielä pitkälle 1900-luvulle
suomalaiset kuvattiin oletettujen aasialaisten, yleisesti mongolisten
piirteiden mukaan. Vuosisatamme alussa rotututkijat luokittelivat suomalaiset primitiiviseksi alkukansaksi,
turanilaisiksi tai mongoleiksi. Ruotsinkielisestä väestöstä osa tarttui
innokkaasti rotumyyttien tarjoamaan erottautumis-mahdollisuuteen,
luokittelemalla itsensä suomimongoleista tai tsuudeista eroaviksi germaaneiksi,
korostamalla rodullista ylemmyyttään. Oppi sai tukea skandinavismista ja levisi
lisäksi jossain määrin laajemmalti sivistyneisöön. J. A. de Gobineaun
rotukäsityksissä pelättiin valtiasrodun sekoittumista muihin rotuihin. Sekoitus
johtaisi valtiasrodun rappeutumiseen ja sitä kautta kulttuuriseen taantumaan (Gobineaun
mukaan ihmisen biologiset rotu-ominaisuudet eivät määrää vain ulkoista
olemusta, vaan säätelevät käyttäytymistä, yhteiskunnallisia suhteita ja
kulttuurimahdollisuuksia). Toisaalta useammat rodut itsessään olivat
kykenemättömiä sivistykseen ja kulttuuriin, elleivät ne ensin sekoittuneet
ylempään rotuun. Näin rotusekoitus merkitsi ylemmän rodun tappiota ja alemman
voittoa.
Omaksuttu rotuajattelu liitti suomalaisiin vakiintunutta
yhteiskuntajärjestestystä uhkaavia ominaisuuksia. Alempi rotu oli raakaa ja
brutaalia. Degeneraatio-teorian mukaan ylempää rotua edustavan väestön
biologinen perimä ja sen mukana koko väestö saattoi rappeutua.
Evoluutio-ajatuksen lupaaman jatkuvan kehityksen ja eteenpäin menon sijasta
johtavan väestön kehitys alkaisikin kulkea väärään suuntaan. Fyysinen ja
psyykkinen suorituskyky heikkenisi. Seurauksena olisi esim. poliittisen ja
taloudellisen vallan menetys. Turmeltuneeksi katsotun perimäaineiston
lisääntymistä olisi yritettävä estää, tai kelvolliseksi katsotun perimäaineiston
lisääntymistä pitäisi yrittää kannustaa. Vuosisadan myötäsyntyneen
genetiikkatutkimuksen tärkeimpiä sovelluksia oli ihmisiä vaivaavien tautien ja
vikojen perinnöllisyyden selvittäminen ja rotupuhtautta vaalivien ryhmien
keskuudessa alettiin kenttätutkimuksia sairaustilanteen määrittelemiseksi.
Genetiikan ohella fyysinen antropologia ja siihen liittyvä ihmisrotujen
tutkimus oli toinen vuosisadan alussa voimakkaasti laajeneva tieteenala.
Rotupuhtauttaan vaalivat ryhmät alkoivat tehdä antropologisia tutkimuksia
kaikille tutkimusalueella asuville. Ohjelmaan kuului vartalon pituuden
mittaaminen, pään ja kasvojen pituuden sekä leveyden mittaaminen (kallonmuodon
selvittämiseksi) ja hiusten sekä silmien värin määrittely. 1920-luvun
puolivälissä Suomessakin kiinnostuttiin veriryhmiin perustuvasta
mahdollisuudesta määrittää rotu. Tutkimuksessa oli todettu että veriryhmä oli
Mendelin sääntöjen mukaan periytyvä ominaisuus ja että veriryhmien jakautuminen
eri rotujen keskuudessa oli erilainen. Lääkäri Ulof Sievers ei tutkimuksessaan
onnistunut kehittämään veriryhmien suhteelliselle jakaantumiselle tai
veriryhmien ja antropologisten ominaisuuksien vastaavuudelle perustuvaa
tieteellistä tapaa tunnistaa germaaninen rotu Suomessa. Samoihin aikoihin
dosentti Harry Federley joutui toteamaan, että Suomessa germaaninen rotu ja
rodultaan suomalaiset olivat niin kauan sekoittuneet keskenään, ettei
antropologian keinoin kaikista ihmisistä pystynyt saamaan selville mihin rotuun
he kuuluivat. Tämä merkitsi, että antropologian ja biologian keinot olivat
osoittautuneet riittämättömiksi pyrittäessä objektiivisesti tunnistamaan
germaanisen rodun jäsenet Suomen väestöstä. Rotuhygienikkofanaatikoille jäi
näinollen yritys vaikuttaa vain propagandistisella valistuksella.
1800-luvun antropologiaa leimasi etnosentrismi, jonka mukaan Euroopan
ulkopuolella asuvien ihmisten mentaaliset kyvyt olisivat alemmalla tasolla kuin
eurooppalaisten. Evolutistinen terminologia tarjosi asteikon tähän
luokitteluun. Evolutionistiantropologien tutkimuksia ohjasi käsitys, jonka
mukaan maailman kansat ja yhteiskunnat sijoittuivat kulttuurievoluution
tikapuilla omille askelmilleen, varhaisesta villeydestä barbarismin kautta
sivistykseen. Valistusajalle kun oli tyypillistä, että menneisyyden
barbarisoinnilla osoitettiin nykyhetki tietojen ja taitojen täydellistymäksi.
Uskottiin kaikkien kansojen kehityksessään käyvän läpi nämä samat toisiaan
seuraavat vaiheet. Tämän evolutionistisen käsityksen ensimmäisen teoreettisen
muodon toi julki Herbert Spencer vuonna 1862. Tähän liittyi mm. suomalainen
Edward Westermarck.
Euroopassa kulttuurin käsite oli tärkeä muotoutuvan kansakunnan
diskursseissa, sillä sen avulla erotettiin toisistaan sivistyneisö ja
barbaarit. 1800-luvun ja 1900-luvun kirjallisuus kuvaa usein rahvaan lapsia,
talonpoikaistulokkaita, jotka ottavat vasta ensi askeleita sivistyksen
tikapuilla. Metsäläisyys, veren vietit ja vaistot ovat vielä uhkaavan lähellä.
Porthanin teksteissä oli kaksi kansaa, sivistyneistö ja rahvas. Rahvaan elämää
seurataan sivistyneen kansanosan katseella. Rahvas on objekti representoijien
vallankäytölle alistettu, sielunelämältään yksinkertainen ja helposti
haltuunotettava. Sen toiminnan motiiivit ovat johdettavissa ulkoisesti
havaittavista tekijöistä kuten maaperästä ja ilmastosta, kun taas sivistyneistö
on tiedoillaan ja taidoillaan vapautunut näistä kahleista. Arwidssonin
teksteissä sivistyneistö asetetaan virallisessa diskurssissa rahvaaseen nähden
ylempiarvoiseksi. Rahvas kuvataan alamaiseksi ja uhrautuvaksi kansanosaksi,
joka kelpaa lähinnä käyttövoimaksi: luopumaan hengestään ja hyvinvoinnistaan
ylempiensä hyväksi. Valtaa ei massoille uskota. Sivistyneistö kuvataan
toimijaksi ja päättäjäksi, rahvas toiminnan kohteeksi. Kielitaidon puuttuessa
rahvaalla ei ole kykyä puuttua itsestään esitettyihin representaatioihin, vaan
sen on tyydyttävä ottamaan ne ylhäältä annettuna. Runeberg sanoo suomalaisten
likaisten pirttien olevan kuin likaisia kasvannaisia luonnon suurenmoisessa
tuoreessa runkossa. Lausuma vihjaa, että Suomi olisi parempi ilman asukkaita,
eli luontoa pidetään Suomen arvokkaimpana omaisuutena.
Snellman lähestyy rahvasta opettavaisin kirjoituksin. Maamiehen ystävä-
lehdessä suomalaiset lukijat asemoidaan Matin rooliin opetettavaksi. Matti
kuvataan tietämättömäksi ja tyhmänpuoleiseksi tallukaksi ja saa ponnistella
koko aivokapasiteettinsa voimalla pysyäkseen Maamiehen ystävän- opetuksissa
mukana. Snellman rinnastaa karjan ja suomalaiset Mattinsa ja osoittaa kuin
eläinkokeiden avulla että viinan vaikutukset ovat epäsuotuisat. Snellman antaa
ymmärtää että suomalaisille suolille käy viinan läträyksessä yhtä huonosti kuin
karjan suolille, jotka eivät kelpaa edes makkaroiksi. Tällä eläinten ja
ihmisten rinnastuksella Snellman näpäyttää suomalaisia kuulijoita ja muistuttaa
näiden vajavaisuuksistaan tiedossa ja taidoissa. Näpäytys on shokkihoitoa, esim
Ciceron menettelytapoihin verrattuna- tämä yllyttää opintielle kannustavasti
korostaen, että ihmisen ja karjan välillä on vissi ero. Snellmanin kannanotot
ja uudistusten vaatiminen herätti jo aikalaisissa närää. Jos talonpoika jonkun
kirjan omisti se oli Raamattu, ja talonpoika Matin mielestä Raamatun oppi
kun on parempaa laatua.
Topeliaanisessa kansankäsityksessä Matissa havaitut käyttäytymismallit
kuvataan pysyviksi ja toistuviksi. Topelius sanoo hänen käyvän tasaisesti ja
varmasti kuin kello, keskeisenä toimintaperiaatteenaan mekaaninen
syy-seuraus-suhde: jos Matti syö liikaa, häntä laiskottaa. Kyseessä on
tyypillinen representoimisen efekti: kohde ymmäretään yksinkertaiseksi, lainalaisuuksia
noudattavaksi, kun taas representoija itse on ristiriitojen repimä ja
moniulotteinen subjekti. Sekä Armfeltin että Topeliuksen kuvaus suomalaisista
toimii samalla ohjeena siitä, miten näitä tulisi käsitellä. Topelius kesyttää
Matin itsepäisyyden käänteiseen muotoonsa, uskollisuudeksi. Topelius sanoo,
että Matilla on oma päänsä, mutta sen osoitetaan oleva asemoinnin kautta
käännettävissä sivistyneistön haluamaan suuntaan. Sivistyneistön on vain
saatava rahvaasta kunnon ote.
Edelläoleva tai muu samankaltainen ei saa oikeutustaan Raamatusta. Kaiken
ihmisen välineenä käyttämisen takana on perkeleen vaikutus. Sillä Jumalan Sanan
mukaan ihmisellä on vain yksi Herra (Matt. 4:10), Kristus ja Hänen Sanansa,
jota tulee totella enemmän kuin ihmistä (Ap. t. 5:29). Raamatun mukaan
historialla ja jokaisella yksityisellä ihmisellä on päämäärä. Jokaisen ihmisen
elämällä on tarkoitus (Psalm. 22:11), meidät on luotu elämään Jumalan
yhteydessä. Syntiinlankeemuksessakaan ihmisestä ei tullut eläintä, vaikka hän synnin
tähden menettikin yhteyden Luojaansa. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala vahvisti
uudelleen luomisjärjestyksensä maailmassa (1Moos. 9:6). Jumala arvioi luomansa
ihmisen arvon käsittämättömän korkeaksi, Hän antoi itsensä. Luther sanoo
Psalmin 51 selityksessään (käännös H. Lehtonen): “Koko Raamatun tarkoituksena
on tehdä meille mieluisaksi Jumalan hyvyys, Hänen, joka toimii Poikansa kautta
palauttaakseen syntiin ja tuomioon langenneen ihmisluonnon vanhurskauteen ja
elämään.--- Tämä teologinen tieto on siis välttämätön jotta ihminen oppisi
tuntemaan itsensä; se on, jotta hän tietäisi, tuntisi ja kokisi, että hän on
syyllinen syntiin ja kuoleman vallassa. Mutta se on välttämätön myös siksi,
jotta hän sitävastoin tietäisi ja kokisi, että Jumala on sellaisen ihmisen
vanhurskauttaja ja lunastaja, joka näin on oppinut tuntemaan itsensä.”
Lähteet:
Marja Härmänmaa, Markku Mattila, toim.: Uusi uljas ihminen
Päivi Rantanen: Suolatut säkeet