Todistus keisarin edessä

Mikko Palojoki, pastori, Helsinki

Lauantaina 25.6.1530 syntyi luterilainen kirkko selkeästi tunnistettavana, itsenäisenä yksikkönä. Tuona päivänä joukko teologeja ja maallikoita muotoili raamatullisesti perustellun tunnustuksen siitä, mihin he uskoivat. He tahtoivat esiintyä Jumalamme nimessä - Totuuden puolesta.

Kyse oli tilaisuudesta, jossa keisari Kaarle V:lle luettiin joukko uskonopillisia lausumia. Nämä ovat tulleet historiassa tunnetuiksi Augsburgin tunnustuksena. Saksan valtioiden ja vapaiden kaupunkien luterilaiset edustajat olivat kokoontuneet yhteen esittääkseen todistuksen jumalallisesta totuudesta roomalaiskatoliselle hallitsijalle.

Ennen kuin voimme ryhtyä tämän raamatullisen todistuksen tutkimiseen on välttämätöntä paneutua joihinkin yksityiskohtiin, jotka koskevat sen syntyä ja esittämistä.

Luther naulasi 95 teesiään vuonna 1517. Niissä Luther arvosteli mm. roomalaiskatolisen kirkon anekäytäntöä. Hän katsoi, että se antoi ihmisille väärän turvallisuuden tunteen ja jätti heidät nukkumaan synteihinsä. Koska synti ei paljastunut, ei armokaan kirkastunut, eikä pelastusvarmuuteen päästy. Tätä varmuutta Luther vielä osin itsekin etsi. Hän ymmärsi kuitenkin, että armon tulee saada olla Jumalan vapaa lahja syntiselle ihmiselle.

Saksan roomalaiskatolinen papisto vastasi teeseihin välittömästi. Kului kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin Lutherin omaksuman evankelisen uskonkäsityksen vaikutus katsottiin tuhoisaksi Roomassa. Niinpä paavi julkaisi bullansa vasta 15.7.1520. Paavi vaati Lutheria peruuttamaan erheelliset lauseensa 60 päivän kuluessa kirkollisen yhteyden ulkopuolelle sulkemisen uhalla. Paavi vetosi uuteen keisariin Kaarle V:een, joka oli kutsunut Lutherin puolustautumaan Saksassa, Wormsissa pidettävillä valtiopäivillä vuonna 1521. Siellä Luther sankarillisesti puolustautui julistaen, ettei hän voinut peruuttaa oppejaan, ellei hän pelkästä Sanasta tule vakuuttuneeksi siitä, että ne ovat vääriä. Tämä Sanasta ammentaminen heijastuu myös 62. teesissä, jossa Luther julisti: Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.

Nuori keisari julkaisi tämän jälkeen Wormsin ediktin, joka salli Lutherin palata turvallisesti Wittenbergiin, mutta jossa samalla todettiin, että Luther etsintäkuulutettuna miehenä saatiin tappaa tavattaessa. Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas päätti piilottaa Lutherin linnaansa Wartburgissa, jossa tämä viipyi maaliskuuhun 1522. Palatessaan Wittenbergiin Lutherin oli suunnattava voimavaransa uudelleenkastajien väärän opin torjumiseen sekä Saksan kirkon hengelliseen rakentamiseen. Saksissa Luther saarnasi, opetti ja koulutti evankelisia pappeja.

Sen jälleen kun Luther oli kirjoittanut suurenmoiset teoksensa paavillista oppia vastaan (Kristityn vapaudesta, Saksan kansan kristilliselle aatelille kristillisen säädyn parantamisesta ja Kirkon Baabelin vankeudesta) vuosina 1520 ja 1521, hän ei uhrannut paljon aikaa roomalaiskatolisen kirkon opillisten erehdysten paljastamiseen, vaan keskittyi uskonpuhdistuksen toteuttamiseen Saksin alueella. Uskonpuhdistusliike levisi Saksin vaalipiiristä yhä laajemmalle ja lujittui.

Samaan aikaan uudella keisarilla ei ollut aikaa keskittyä Saksan paikallisiin oloihin. Hänellä oli ongelmia paavin ja Ranskan kuninkaan kanssa. Lopulta, sen jälkeen kun hänen armeijansa oli ryöstänyt Rooman, paavi tuli myötämieliseksi häntä kohtaan ja kruunasi hänet keisariksi. Ranskan kuningas oli myös voitettu ja hänen kanssaan oli tehty sopimus. Niinpä tammikuussa 1530 keisari oli valmis käsittelemään Saksan ongelman.

Keisarin Wormsin ediktiä ei oltu toteutettu. Uskonpuhdistus oli kasvanut sellaisiin mittoihin vuoteen 1526 mennessä, että tuolloin Speyerissa pidetyillä toisilla keisarikunnan valtiopäivillä luterilaisten herttuoiden onnistui saada läpi heille suosiollinen julkilausuma. Keisari ei voinut osallistua näille valtiopäiville, koska hän oli sodassa paavin kanssa. Mainitussa julkilausumassa todettiin, että jokaisen valtion tuli hoitaa hallintoaan ikään kuin se vastaisi siitä Jumalalle ja keisarille, kunnes keisari voisi kutsua koolle yleiskokouksen Saksan uskonnollisten kysymysten ratkaisemista varten. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että jokainen valtio ja vapaa kaupunki sai itse säätää uskostaan ja jumalanpalveluksestaan. Tämä asiantila kesti kolme vuotta ja johti siihen, että uskonpuhdistus juurtui syvään monilla alueilla. Pohjois-Saksasta tuli kauttaaltaan luterilainen ja etelässä useissa kaupungeissa oli luterilaisia puolueita. Vuonna 1529, toisilla Speyerin valtiopäivillä, katoliset ruhtinaat pystyivät kuitenkin kumoamaan tämän periaatteen niin, että ennen kuin keisari ehti kutsua kokoon kauan suunnitellun kokouksen, luterilaisuutta voitiin suvaita vain niissä valtioissa, joissa sitä ei voitu tukahduttaa muutoin kuin väkivalloin. Luterilaisilla alueilla oli turvattava katolisille uskonnollinen vapaus, mutta katolisilla alueilla samaa uskonnollista vapautta ei voitu ulottaa koskemaan luterilaisia.

PROTESTANTTINEN RINTAMA JAKAANTUU

Vielä yksi historiallinen tosiasia on huomattava saadaksemme täyden kuvan siitä poliittisesta ja uskonnollisesta asiaintilasta, joka vallitsi kun keisari aikoi kutsua erityiset valtiopäivät koolle Augsburgiin. Protestantiteivät olleet keskenään yksimielisiä opista. Vuoteen 1527 mennessä alkoi käydä ilmeiseksi, että sveitsiläiset reformaattorit ja jotkut eteläsaksalaiset olivat eri mieltä pääasiassa Herran Ehtoollista koskevasta opista. Hessenin maakreivi Filip koki vuoden 1529 jälleen, että protestanttien välinen poliittinen liitto olisi välttämätön katolisten ruhtinaiden vastustamiseksi. Hän näki kuitenkin myös, että olisi välttämätöntä poistaa uskonnolliset erimielisyydet tähän tavoitteeseen pääsemiseksi. Filip itse kallistui Zwinglin kannalle. Zwinglin mielestä oli mahdotonta hyväksyä Lutherin ja pohjoissaksalaisten käsitystä, että Kristus on ruumiillisesti läsnä alttarin sakramentissa. Kun Filip kutsui osapuolet keskustelutilaisuuteen, Luther ja Wittenbergin teologit eivät tuolloin olleet innostuneita lähtemään. Kesällä 1529 he kuitenkin yhdessä teologien ja ruhtinaiden kanssa valmistivat asiakirjan, jota on sittemmin kutsuttu nimellä Schwabachin artiklat. Tässä asiakirjassa määriteltiin protestanttisen uskonyhteyden ehdot. Luterilaisten mielestä oli välttämätöntä yksimielisen opillisen tunnustuksen olemassaolo. Tämä asiakirja vuodelta 1529 on Augsburgin tunnustuksen edeltäjä.

Tämän jälkeen Hessenin maakreivi Filip kutsui ryhmät kokoukseen linnaansa Marburgiin. Kutsua seurasivat Marburgin neuvottelut (uskontokeskustelut) 2.-4. 10.1529, jossa Zwingli ja Luther kohtasivat. Luther ja hänen ryhmänsä olivat järkkymättömiä vakaumuksessaan, että vallitsevien opillisten erimielisyyksien tähden kirkollinen ja ehtoollisyhteys eivät voineet tulla kysymykseen. Filip puolestaan katsoi, että jonkinlainen sovitteluratkaisu olisi mahdollinen huolimatta ilmeisistä opillisista erimielisyyksistä. Kokouksen viimeisenä päivänä Luther, maakreivi Filipin pyynnöstä luonnosteli opillisen lausuman, joka nykyään tunnetaan nimellä Marburgin artiklat. Sen viimeinen artikla (15) toteaa selvästi, että osapuolet eivät olleet yksimielisiä siitä, oliko Kristuksen ruumis ja veri todellisesti läsnä leivässä ja viinissä. Marburgin artiklat on myös Augsburgin tunnustuksen edeltäjä.

Tämä oli uskonopillinen ja poliittinen tilanne kun keisari Kaarle V 21.1.1530 kutsui valtiopäivät koolle Augsburgiin, huhtikuun 8. päiväksi. Keisarillinen kutsu oli muotoiltu sovittelevaan sävyyn. Sitä luterilainen ruhtinas Juhana Vakaa tuskin oli osannut odottaa. Keisari ehdotti mietittäväksi kahta asiaa. Ensimmäinen oli kysymys siitä, mitä tehtäisiin turkkilaisten maihinnousun suhteen. Toinen oli Saksan uskontokeskustelujen ratkaiseminen.

Neuvotteluissa tulisi käsitellä kristillistä uskoa koskevia erehdyksiä ja jakautuneisuutta. Niissä tulisi päästä sellaiseen ratkaisuun, jossa jakautuneisuudesta päästään yhteyteen, antipatiat voidaan unohtaa ja entiset erehdykset jättää Vapahtajan tuomittaviksi. Tulisi huolehtia siitä, että jokaisen mielipide ja ajatukset tulevat kuulluksi.. Tätä kautta pyrittäisiin saamaan aikaan kristillistä totuutta koskeva sovinto ihmisten kesken ja huolehdittaisiin siitä, että yksi ainoa oikea uskonto tulisi kaikkien hyväksymäksi ja tunnustamaksi niin että me kaikki eläisimme yhdessä yleisessä kirkossa ja yhteydessä niin kuin me kaikki elämme ja taistelemme yhden Kristuksen alaisuudessa. (Reu II, 71 s.) Tämä ystävällinen lähestyminen tuntui liian hyvältä ollakseen totta, mutta vaaliruhtinas samoin kuin Melanchthon tulkitsivat sen myönteisesti. Luther oli kuitenkin alusta asti epäilevä sen suhteen, että mitään sellaista sovintoa, joka olisi sopusoinnussa Kirjoitusten kanssa, voitaisiin saada aikaan. Hessenin maakreivi Filip, joka oli ehkä terävin saksalainen hallitsija, katsoi myös alusta asti, että keisari ei ollut avoin näin vapaille neuvotteluille. Luther ja maakreivi olivat oikeassa arvioidessaan keisarin todellista mielentilaa. Keisari oli juuri palaamassa Italiasta sen jälkeen kun paavi itse oli kruunannut hänet keisariksi.

Keisarillisessa kutsussa todettiin, että jokaisen mielipiteitä, ajatuksia ja huomioita tulisi kuulla. Niinpä Juhana Vakaa pyysi Wittenbergin teologeja (Luther, Melanchthon, Jonas ja Bugenhagen) valmistamaan esittelyä varten joukon artikloja, jotka käsittelisivät kirkon laiminlyöntejä. Tämä tehtiin nopeasti ja Melanchthon ojensi työn vaaliruhtinaalle Torgaun linnassa maaliskuussa 1530. Siksi näitä artikloita kutsutaan Torgaun artikloiksi. Tämäkin asiakirja on Augsburgin tunnustuksen edeltäjä

Vaaliruhtinas ei aluksi ollut taipuvainen osallistumaan valtiopäiville. Neuvonantajiensa kehotuksesta hän kuitenkin päätti osallistua niille. Huhtikuun 4. päivänä hän lähti Torgausta Augsburgiin yhdessä Lutherin, Melanchthonin, Justus Jonaksen ja Veit Dietrichin kanssa. Pitkänäperjantaina 14. huhtikuuta he saapuivat Koburgin linnoitukseen. Tämä oli etäisin piste vaaliruhtinas Juhanan valtakunnassa ja sijaitsi noin 130 mailin päässä Augsburgista. Tänne hän jätti Lutherin koska tämän tappamisesta oli luvattu palkkio. Luther oli tietenkin pettynyt, sillä sekä hän että vaaliruhtinas kokivat, että Lutherin neuvot olisivat välttämättömiä edessä olevassa ratkaisevan tärkeässä loppunäytöksessä Augsburgissa. Parasta, mitä näissä olosuhteissa voitiin tehdä, oli pitää kommunikaatiolinjat avoinna Augsburgin ja Koburgin välillä. Useampi kirje kulkikin Koburgin ja Augsburgin välillä. Näissä oloissa luterilaisten asemien puolustaminen lankesi Filip Melanchthonin tehtäväksi. Hän oli Lutherin työtoveri, luonteeltaan pehmeä ja huoleton mies. Maaliskuun 23. päivänä vaaliruhtinas seurueineen jatkoi matkaansa. He saapuivat Augsburgiin toukokuun 2. päivänä. Saavuttuaan he kohtasivat kaksi ratkaisevaa kysymystä. Ensin kävi ilmeiseksi, että keisari aikoi kieltää valtiopäiville osallistuvien neuvottelukuntien pastoreita saarnaamasta Augsburgin kirkoissa. Vaaliruhtinas kirjoitti heti Lutherille saadakseen neuvoja. Luther vastasi ja kehotti vaaliruhtinasta noudattamaan keisarin päätöstä, koska Augsburg oli keisarin valtapiiriin kuuluva kaupunki. Luther ei pitänyt tästä, mutta katsoi että tässä tapauksessa pakon edessä tuli luopua siitä, mikä on oikein (LW 49, 299).

UUDEN TUNNUSTUKSEN TARVE

Toinen, vielä vakavampi ongelma, jonka luterilaiset kohtasivat oli se, että Johannes Eck, Lutherin vanha vastustaja Wormsin valtiopäiviltä (1521), oli juuri julkaissut uuden kirjan nimeltä A404 artiklaa Augsburgin valtiopäiviä varten. Hän oli vuosia kerännyt lainauksia Lutherilta ja monilta muilta, jotka inhosivat paavillista järjestystä. Lainaten heitä asiayhteydestä välittämättä ja käyttäen joitakin Lutherin äärimmäisiä ilmaisuja, Eck näytti onnistuvan luokittelemaan luterilaiset samoin ajatteleviksi kuin Zwingli, kasteenuusijat ja jopa radikaaleimmat ääriainekset, jotka kielsivät ekumeenisissa tunnustuksissa lausutut totuudet. Koska luterilaiset eivät olleet odottaneet tätä, heidän osaltaan tuli väittämättömäksi taktiikan muuttaminen Augsburgissa. Alunperin he olivat vain tahtoneet esittää neuvottelun pohjaksi Torgaun artiklat, joissa kiinnitettiin huomiota eräisiin huomattavimpiin väärinkäytöksiin Rooman kirkossa. He tahtoivat näin puolustaa oman luterilaisen kirkkonsa käytäntöjä. Näitä olivat messu-uhrin poistaminen, pappien avioliittojen salliminen, molempien elementtien jakaminen ehtoollisen sakramentissa yms. Heidän alkuperäinen asiakirjansa oli tarkoitettu enemmän puolustuspuheenvuoroksi (apologiaksi), kuin täydelliseksi tunnustukseksi heidän uskonsa sisällöstä. Koska Eck kuitenkin niputti luterilaiset yhteen harhaoppisten kanssa, nämä kokivat hänen yrityksensä niin epäreiluksi, että heistä oli välttämätöntä esittää aiottua täydellisempi positiivinen tunnustus luterilaisesta uskosta. Niinpä Melanchthon työskenteli yötä päivää suorittaakseen tämän tehtävän vain hieman runsaan kuukauden aikana. Hänellä oli hieman apuvoimia. Lisäksi hänellä oli käytettävissä asiakirjoja kahden edeltäneen vuoden ajalta. Näin hän saattoi kirjoittaa alustavia opillisia kannanottoja, jotka huipentuivat Augsburgin tunnustuksessa. Melanchton sai joitakin ehdotuksia ystäviltä. mutta Luther ei voinut antaa hänelle asiakirjan esittämistä ja viimeistelyä koskevia neuvoja, koska oli 130 mailin päässä Koburgin linnassa. Melanchthon pyrki saamaan aikaan julkilausuman, joka sisältäisi lyhyen kuvauksen luterilaisesta uskosta. Sen tuli yhtäältä havainnollistaa sitä, että luterilaisten uskonkäsitykset olivat apostolisia ja sopusoinnussa vanhojen tunnustusten kanssa. Toisaalta siinä tuli torjua ne epäraamatulliset opetukset, joita Rooman kirkko, sakramentalistit, kasteenuusijat ja uskonpuhdistuksen vanavedessä vuonna 1517 nousseet äärilahkot edustivat.

Alunpenin Saksin vaaliruhtinas Juhana ja häneen liittyneet teologit olivat suunnitelleet esittävänsä keisarille tunnustuksen vain Saksin kirkon nimissä. Valtiopäiviä edeltäneiden päivien aikana Saksan valtioiden ja vapaiden kaupunkien edustajat neuvottelivat kuitenkin keskenään niin, että kaikki tulivat yksimielisiksi siitä, että Melanchthonin laatima asiakirja edusti myös heidän uskoaan. Johdanto, jonka Melanchthon oli kirjoittanut Saksin vaaliruhtinasta varten, korvattiin yleisemmällä johdannolla. Sen oli kirjoittanut maallikko, Saksin kansleri Georg Bruck. Tämä johdanto edusti kaikkia luterilaisia tunnustajia Saksassa. Näin Augsburgin tunnustuksesta tuli, ei vain Saksin vaaliruhtinas Juhanan tunnustus, vaan myös muiden vaaliruhtinaiden, herttuoiden ja vapaiden kaupunkien tunnustus (Augsburgin tunnustus, johdanto, 5)

Näin ollen noina muutamina päivinä ennen kuin keisari määräsi kokouksen pidettäväksi 20. kesäkuuta, luterilaiset olivat muotoilleet, ei vain luterilaisten käytäntöjen puolustusta, vaan yhteisen ja yhtenäisen Tunnustuksen uskostaan. Tähän kaikkeen oli ollut kiihdykkeenä heidän teologisen perivihollisensa Johannes Eckin kirja A404 artiklaa... ! Augsburgissa saavutettu tunnustuksellinen yhteys ei aluksi näyttänyt mahdolliselta, mutta toteutui lopulta.

JÄRKKYMÄTTÖMÄT MAALLIKOT

Kesäkuun 15. päivä keisari seurueineen saapui Augsburgiin. Jännitys ja kireys lisääntyivät eritoten luterilaisten kannalta katsottuna. Varhain aamulla he yhdessä sotilaidensa ja roomalaiskatolisuuden kannattajien kanssa menivät tapaamaan keisaria. Kun roomalaiskatolinen neuvottelija Campegius näki keisarin ja ruhtinaiden tervehtivän toisiaan. hän nosti kätensä ja siunasi heidät. Kaikki lankesivat polvilleen, lukuun ottamatta vaaliruhtinas Juhanaa ja eräitä muita luterilaisia, jotka jäivät seisomaan ja kieltäytyivät paavilaisesta siunauksesta. Seuraava tunnustautumisen testi oli edessä välittömästi, kun keisarillinen saattue saapui katedraaliin. Siellä pidettiin vaikuttava jumalanpalvelus, mutta laajalti huomattiin, että vaaliruhtinas Juhana ja maakreivi Filip jäivät seisomaan ja kieltäytyivät poistamasta päähineitään siunauksen aikana. Sinä iltana keisari ja hänen veljensä, Itävallan kuningas Ferdinand, joiden mielentila tuona hetkenä oli kaikkea muuta kuin sydämellinen, tapasivat joitakin luterilaisia ruhtinaita. He esittivät kaksi vaatimusta. Ensiksi, että luterilaisten saarnaaminen tuli kieltää kaupungissa valtiopäivien aikana. Toiseksi, että kaikkien ruhtinaiden tuli liittyä Kristuksen ruumiin juhlakulkueeseen (Corpus Christi festival) seuraavana aamuna yhdessä keisarin kanssa. Brandenburgin rajakreivi Yrjöstä, joka oli järjestyksessä toinen Augsburgin tunnustuksen allekirjoittajista, Saksin vaaliruhtinas Juhanan jälkeen, tuli luterilaisten pääpuolustaja.

Näiden järkkymättömien maallikoiden roolia kristillisen uskon puolustamisessa ei voi ylikorostaa. Jo ennen kuin valtiopäivät kokoontuivat, vaaliruhtinas Juhana ja kansleri Bruck tukivat Lutheria hänen väittäessään, että tunnustuksellinen yhteys ja liittoutuminen ei ollut mahdollista niiden kanssa, jotka eivät olleet yksimielisiä opissa. Näin siitäkin huolimatta, että olisi ollut poliittisesti edullista muodostaa sellainen liittoutuma sveitsiläisten ja muutamien eteläsaksalaisten välille. Näin olisi voitu paremmin vastustaa keisaria ja katolisia ruhtinaita. Mainittakoon, että kansleri Bruck kirjoitti marraskuussa 1529, että oli olemassa vahvoja syitä, joiden vuoksi luterilaiset ruhtinaat eivät voineet liittyä yhteen zwingliläisten kanssa eivätkä olla missään yhteydessä heidän kanssaan. Tällainen yhteys merkitsisi Jumalan Sanalle osoitettavan kuuliaisuuden ja omantunnon loukkaamista (Reu II, 62). Valtiopäivien päättyessä, kun luterilaisten asian tulevaisuus näyttäytyi synkkänä ja Melanchthon oli valmis tekemään katolisille lähes mitä tahansa myönnytyksiä, maallikot pysyivät järkkymättöminä, valaen Melanchthoniin rohkeutta. He pysyivät lujina vakaumuksessaan maidensa menettämisen ja maastapaon uhasta huolimatta.

Tunnustus piti lukea perjantaina 24. kesäkuuta, mutta keisari, joka ei tahtonut tilaisuuden muodostuvan julkiseksi väittelyksi, peräytyi. Hän laittoi iltapäivän ohjelmaan suuren joukon vähämerkityksisiä asioita, kunnes kokous päättyi. Varsinaiseen asiaan ei päästy. Sitten keisari käytti oppositiojohtajien yleisesti hyödyntämää juonta. Vedoten myöhäiseen ajankohtaan hän esitti, että Tunnustuksen lukemisesta luovuttaisiin. Keisarin mielestä Tunnustusta ei ylipäätään ollut välttämätöntä lukea, vaan riitti, että se vain luovutettaisiin hänelle. Kansleri Bruck esitti vetoomuksen keisarin alkuperäisen valtiopäiväkutsun pohjalta, että Tunnustus oli luettava. Näin lupa Tunnustuksen lukemiseen annettiin. Tunnustus luettaisiin seuraavana päivänä lauantaina 25. kesäkuuta.

Valtiopäivät kokoontuivat taas lauantaina klo 15.00. Kokousta ei kuitenkaan pidetty kaupungintalolla, missä aikaisemmat kokoukset oli pidetty. Nyt kokoonnuttiin piispan palatsissa, pienessä huoneessa. Näin meneteltiin epäilemättä siksi, että tilaisuutta seuraava vakiojoukko jäisi mahdollisimman pieneksi. Yksi tilaisuuteen osallistuneista arvioi, että huoneeseen mahtui noin 200 henkeä.

Keisari yritti toista juonta vähentääkseen Tunnustuksen lukemisen saamaa huomiota. Hän julisti, että se luettaisiin latinaksi, kielellä joka oli tuntematon useimmille herttuoista sekä kansalle. Vaaliruhtinas sivuutti kuitenkin hienosti tuon vaatimuksen muistuttamalla keisaria silta, että kun kokous järjestetään Saksan maaperällä, hänen tulisi antaa heidän puhua saksaa. Sitten kaksi maallikkoa, Saksin kansleri, tohtori Georg Bruck, jolla oli Tunnustuksen latinankielinen kopio ja tohtori Christian Bayer, jolla oli sen saksankielinen kopio, astuivat keskelle huonetta Keisarin eteen. Kun kansleri Bayer alkoi lukea saksaksi, luterilaiset ruhtinaat nousivat seisomaan.

Tämän täytyy olla yksi kiihkeimmistä vastakkainasetteluista kirkon historiassa. Se teki syvällekäyvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Useat läsnä olleet luterilaiset kertoivat, että jotkut katoliset piispat olivat vaikutettuja esityksestä. Nämä vakuuttivat yksityisesti, etteivät he voineet kieltää, että mitä luettiin oli puhdas totuus. Heistä oli kuitenkin sietämätöntä, että yksi sanansaattaja kuten Luther olisi uskonpuhdistuksen toteuttaja.

Keisarille on täytynyt olla silmiinpistävää se vastakkaisuus, jonka hän kohtasi. Yhdeksän vuotta aikaisemmin Wormsin valtiopäivillä hänen edessään seisoi vain yksi harhaoppinen. Nyt vuonna 1530 suuri joukko oli kasvotusten hänen kanssaan, heidän joukossaan monia maan vaikutusvaltaisia herttuoita. Tämän on täytynyt valjeta hänelle Tunnustuksen lukemisen päätteeksi. Peloton maallikko, kansleri Bruck, ojensi kaksi Tunnustuksen kopiota keisarille näillä sanoilla: Kaikkein armollisin keisari. Tämä on se Tunnustus, joka Jumalan armon ja avun turvin säilyy jopa helvetin portteja vastaan (Reu I, 110). Tämä päivä oli todella luterilaisen kirkon syntymäpäivä. Syntyi luterilainen kirkko, joka itsenäisenä kokonaisuutena eroaa roomalaiskatolisesta kirkosta.

SIUNATTU JOUSTAMATTOMUUS

Luterilaisten ja reformoitujen välisissä yhteysneuvotteluissa ei siis päästy yhteisymmärrykseen opista. Reformoidut opettivat, että Ehtoollinen on vertauskuvallinen ateria. Luterilaiset pysyivät kannassaan, jonka mukaan Kristus on todellisesti läsnä sakramentissa. Kyse oli perimmältään armon opin varjelemisesta. Syntisen oli voitava luottaa siihen, että hän Ehtoollisessa saa osakseen Kristuksen. Tämä on minun ruumiini (Mt. 26:26). Tämä on minun vereni (Mt. 26:28). Opissa ei voitu joustaa. Kirkon ykseyden edellytykseksi asetettiin yksimielisyys evankeliumin opissa ja sakramenttien jakamisessa (CA. 7).

Entä, jos luterilaiset tunnustajat olisivat antaneet peniksi opin kustannuksella? Varmuudella olisi syntynyt yleisprotestanttinen liike. Todennäköistä on myös, että jo tuolloin olisi syntynyt se sekava ilmiö, jonka tanaan tunnemme nimellä yhteiskristillisyys. Sen eräänä leimallisena piirteenä on välinpitämättömyys opista ja totuudesta. Tuloksena on omantunnon ja kristillisen toiminnan hämminki.

Suomalainen todellisuus

Suomalaisessa seurakuntatyössä on nähtävissä yhteiskristillisyyden vaikutus. Esimerkiksi raamattupiiritoiminnassa saatetaan etukäteen yrittää sopia siitä, ettei tässä piirissä käsitellä kastetta eikä naispappeutta. Taustalla on inhimillinen tieto piiriläisten näkemyksistä. Tässä asetelmassa ihminen valitsee, mitä Jumala saa hänelle puhua. Nain ei tulla Jumalan ravitsemiksi, eikä totuuden tuntoon. Käsittääkseni meidän luterilaisina pappeina ja maallikkoina on työssämme tällä kohtaa uudelleen havahduttava sisällöltään luterilaiseen toimintaan.

Käytännön työssä kohtaa myös niitä, jotka asettavat vastakkain evankeliumin ja opin. Vain evankeliumin julistus on tärkeää, ei se, että pysytään opissa. Tämä on vaara vastakkainasettelu, sillä jos opista tingitään, on tarjolla enää vain väärä eli toisenlainen evankeliumi. Sen julistajista Paavali varoittaa: Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu (Gal. 1:8). Oikea oppi perustuu Jumalan sanaan, joka on kokonansa totuus (Ps.1 19:160). Ei siis niin, että Jeesuksesta puhutaan. Tärkeää on myös mitä Hänestä sanotaan ja mitä Hänestä uskotaan. Tunnustajat nousivat Jumalan nimessä ja totuuden puolesta, että syntiensä raskauttamat ihmiset löytäisivät armollisen Jumalan Kristuksessa. Tässä työssä mekin olemme mukana. Rohkaiskoon Jumalan armo ja tunnustajien esimerkki meitä kaikkia kristittyjä elämässämme.

LÄHTEET:

LW = Lutherin teokset, englanninkielinen kokoelma

Reu I = Reu J. Michael: The Augsburg Confession (Augsburgin tunnustus)

Reu II = Reu J. J.: The Augsburg Confession, The Collection of Sources (Augsburgin tunnustus, Lähteiden kokoelma)

Tappert Theo: The Book of Concord (Sovinnon kirja)