SAARNAAJIEN TODISTUKSIA:

HERRAN PYHÄ EHTOOLLINEN

Ehtoollisjumalanpalveluksessa Jeesus puhuu sanan ja ehtoollisen kautta avoinna oleviin sydämiin, sielua puhdistaen. Kerrotaan eräästä vanhuksesta, joka oli seurakuntansa ahkerin kirkossa ja ehtoollisella kävijä. Pappi kysyi kerran häneltä, saiko hän todella monista kuulemistaan sanoista jotain siunausta? Tuo vanhus vastasi: “Enhän minä aina saa, mutta sielussani tapahtuu aina jotakin, se puhdistuu.” Ja hän jatkoi: “Kun pesen vaatteita kesäisin rannalla, kastan vaatteet useita kertoja veteen. Vesi valuu aina pois, mutta samalla vaate puhdistuu. Niin sanakin saattaa kadota minun sielustani, mutta samalla sielu kuitenkin myös puhdistuu, siksi minä niin paljon tarvitsen Jumalan Sanaa ja ehtoollista.”

Sanaa ja sakramentteja jokainen meistäkin tarvitsee. On oikein puhua paljon kasteesta, tuosta tärkeästä sakramentista. Kaste on meille kaikille tuttu ja kallis asia. Olemme kasteessa liitetyt Jeesukseen ja saaneet siinä omaksemme sen armon, joka ristillä hankittiin koko maailmalle. Vaikka tämän tiedämme, moni on epävarma omasta taivaaseen pääsemisestään. Moni kokee Jumalan edessä epävarmuutta juuri siksi, että tunnolla on taakkoja, syntejä, joita on vaikea uskoa anteeksi. Jumalan armo tuntuu jotenkin aina menevän ohi. Lupaukset kuuluvat naapurille, mutta eivät minulle.

Ehtoollisessa, toisessa tärkeässä sakramentissamme näin ei käy. Jumalan armo osuu varmasti kohdalleen, kun saamme ehtoollisleivän ja -viinin suuhumme. Silloin saan omassa suussani maistaa Jumalan armon, ja saan omalle kohdalleni kuulla sanat: “Sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu, syntien anteeksiantamiseksi.” Näin toteutuu Jeesuksen lupaus kohdallamme: “Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa ja minä hänessä” (Joh. 6:56) Mutta, Jeesus sanoo myös: “Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää” (Joh. 6:53).

Nämä Jeesuksen sanat herättivät aikanaan ankaraa pahennusta juutalaisten keskuudessa. Lihan syöminen ja veren juominen tuntui hyvin vastenmieliseltä. Sillä jos ruumis on leipä, joka antaa elämän, se täytyy syödä. Eihän se voi olla mahdollista. Jeesus vastaa, ettei se ole vain mahdollista, vaan välttämätöntä.

Jeesuksen ruumis on todellinen ruoka ja Jeesuksen veri on todellinen juoma. Monet loukkaantuivat Jeesuksen puheesta, läsnä olevat jättivät ja hävisivät hänen ympäriltään. He olivat olleet Jeesuksen seurassa ehkä kuukausia, jopa vuoden ja kuulleet monesti häntä. Nyt he käänsivät selkänsä ja lähtivät pois.

Jopa opetuslapsetkin olivat lähtemässä, koska Jeesus kysyi heiltäkin: “Tahdotteko tekin mennä pois?” (Joh. 6:67). Muistamme Pietarin vastauksen, uskon vastauksen: “Herra kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat” (Joh. 6:68).

Tämä kaikki tapahtui kuitenkin ennen kuin Jeesuksen ruumista oli uhrattu, ennen hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Me tiedämme nyt, mitä juutalaiset eivät silloin tienneet, että ei ollut kyse hänen ruumiistaan biologisessa mielessä, vaan Jumalan lahjasta, taivaasta tulleesta elämän leivästä. Elämän leipä on Jeesus itse. Se, joka syö tätä leipää, ei kuole. Sen, joka tulee hänen tykönsä, ei tarvitse enää olla nälkäinen eikä janoinen.

Koska Jeesus on elämän leipä, vain hän voi herättää meidät, sinut ja minut viimeisenä päivänä ja antaa iankaikkisen elämän. Iankaikkista elämää ei saada siten, että hyväksytään Jeesuksen esittämä oppi Jumalasta tai hänen opettamansa moraali. Ei ole olemassa mitään Jeesuksen henkistä perintöä, joka voidaan välittää eteenpäin. Ei ole mitään lisävaatimuksia. Kun uskossa syön Jeesuksen ruumiin ja juon hänen verensä siunatussa ehtoollisleivässä ja - viinissä, niin minulla on iankaikkinen elämä. Viimeisenä päivänä Jeesus herättää minut ja pääsen taivaaseen ja saan elää ikuisesti.

Ehtoollista on sanottu kuolemattomuuden lääkkeeksi. Elänkö vai olenko hengellisesti kuollut? Jeesus tiesi että me unohdamme hänet niin helposti. Siksi hän kehotti: tehkää se minun muistokseni, ettemme unohtaisi häntä kokonaan.

Kuitenkin monet murheelliset merkit ympärillämme viittaavat hengelliseen kuolemaan. On rukouselämän kylmettymistä, välinpitämättömyyttä synnistä, on maailman ystävyyden tavoittelua. Ei tarvita enää armopöytää, ei tarvita Herran ruumiin ja veren osallisuutta. Joskus ollaan hengellisesti kuolleita silloinkin, kun ehtoollisella käynti tapahtuu tavan vuoksi, ehkä kerran tai kahdesti vuodessa.

Kristitty, joka harvoin käy ehtoollisella, kysyköön itseltään syytä tähän, normaalia se joka tapauksessa ei ole. Sillä Herran pöydästä ei ajeta yhtään sielua pois, joka sydämestään tahtoo olla siellä ja joka uskoo ja luottaa Kristukseen. Siksi on pyydettävä:

“Tutki minua Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps. 139:23-24).

Ihminen tulee siis vanhurskaaksi, taivaskelpoiseksi Jumalan edessä ainoastaan Jeesuksen veren kautta, kuten Paavalikin sanoo: “olemme vanhurskautetut hänen veressään” (Room. 5:9). Entä sitten taistelussa saatanaa, maailmaa ja omaa lihaa, näitä vahvoja valtoja vastaan, silloinkin meidän on yksistään turvattava Jeesuksen veren voimaan, “sillä ne, jotka ovat voittaneet, ovat voittaneet Karitsan veren tähden”.

Voittaja on saanut kaiken anteeksi, rauha laskeutuu armahdetun sydämeen, taivas aukeaa, syyllinen omatunto on vapaa, saa aloittaa kaiken alusta. Ja tämä anteeksisaaminen koskee kaikkia, sinuakin. Jeesus varmisti, ettei kenenkään tarvitse jäädä ulkopuoliseksi.

Ehtoollisella, autuuden lähteellä on monelle armo kirkastunut, usko tullut eläväksi. Niin kuin syntinsä ja syyllisyytensä armopöytään jättänyt kertoo: “Siinä polvistuneena katuvana rukoilin syntejäni anteeksi. Ja koin aivan ihanan Vapahtajan kosketuksen. Kaikki painolasti, kaikki ahdistus, mitä minulla oli ollut, pyyhkäistiin pois. Tunsin ihanan kevyen, vapaan olon, halusin kohottaa käteni kohti taivasta ja ylistää ja kiittää. Mutta jälleen oma arka minäni sai voiton ja siirryin paikalleni kirkonpenkkiin. Kuulin kirkkokuoron laulavan: “Oi Jumalan kuink' iloitsen, mä sulta puvun sain. Se riittää muuta tarvitse, en taivasmatkallain...” AAMEN.

Vesa Storbacka, Veteli