Siksi onkin oikein kutsua ehtoollista sielun
ravinnoksi, joka ruokkii ja vahvistaa uutta ihmistä. Kaste on näet alku, siinä
me synnymme uudesti. Mutta uuden rinnalle ihmiseen jää, kuten sanottu, vanha turmeltunut
liha ja veri. Koska vielä Perkele ja maailma aiheuttavat meille paljon vastusta
ja kiusauksia, me usein väsymme ja menetämme voimamme, toisinaan jopa
lankeamme. Siksi on ehtoollinen annettu jokapäiväiseksi laitumeksi ja
ravinnoksi, josta usko saa virkistystä ja voimaa, jotta se ei joutuisi antamaan
tässä taistelussa periksi, vaan voisi alati vahvistua. Uuteen elämään näet
kuuluu, että sen tulee jatkuvasti kasvaa ja edistyä. Mutta toisaalta uusi
ihminen joutuu myös paljon kärsimään, sillä Perkele on todella raivoisa
vihollinen. Milloin hän vain huomaa jonkun asettuvan häntä vastustamaan ja
hyökkäävän vanhan ihmisen kimppuun ja havaitsee, ettei kykene käymään meihin
käsiksi väkivalloin, silloin hän ryhtyy hiiviskelemään ympärillämme. Hän
kokeilee kaikkia konstejaan eikä lopeta, ennen kuin on saanut meidät väsyksiin.
Silloin me joko luovumme uskosta tai annamme kaiken mennä menojaan,
haluttomuuden ja kärsimättömyyden vallatessa meidät. Juuri tätä varten
ehtoollinen on annettu meille lohdutukseksi. Kun tuollaiset tuntemukset, jotka
ovat käymässä liian raskaiksi kantaa, valtaavat sydämen, silloin saamme
ehtoollisesta uutta voimaa ja virvoitusta.
Jälleen tässä asiassa nyrjähtävät nuo riivastelijamme
suurine oppeineen ja älyineen. He huutavat ja pauhaavat: “Miten leipä ja viini
voivat antaa synnit anteeksi ja vahvistaa uskoa?” Tottahan he ovat kuulleet ja
tietävät, että me emme suinkaan väitä leivän ja viinin sellaisenaan sitä
tekevän, vaan että sen tekee leipä ja viini, joka on Kristuksen ruumis ja veri ja
johon sana on yhdistynyt. Juuri se eikä mikään muu, näin me opetamme, on se
aarre, jonka välityksellä anteeksiantamus on meille hankittu. Eikä sitä saata
omaksemme mikään muu kuin juuri tämä sana: “Teidän edestänne annettu ja
vuodatettu”. Sillä siinä sinulla on molemmat: että se on Kristuksen ruumis ja
veri ja että se on sinun omaksesi annettu aarre ja lahja. Kristuksen ruumis
taas ei voi milloinkaan olla turha ja vailla vaikutusta, niin ettei se saisi
mitään aikaan eikä siitä olisi mitään hyötyä. Mutta miten suuri tämä aarre
itsessään onkin, se on kuitenkin suljettava sanaan ja meille ojennettava.
Muutoin emme voisi tietää siitä mitään emmekä osaisi sitä etsiä.
Luther, Iso katekismus. Tunnustuskirjat s. 412. Jyväskylä 1990.