- muutamia kriittisiä huomioita professori Tuomo Mannermaan kirjasta In ipsa fide Christus adest
Hannu Lehtonen, pastori, Soini
Professori Tuomo Mannermaa, joka jäi hiljattain
eläkkeelle, on ollut keskeisesti vaikuttamassa ev. lut. kirkon tekemissä
ratkaisuissa. Hänen kannanottonsa vaikutti pappisviran avaamisessa naisille
1980-luvulla ja samoin hänen linjauksensa ja opetuksensa ovat vaikuttaneet
kirkon ekumeenisiin ratkaisuihin 1990-luvulla (Porvoon julistus, Yhteinen julistus
vanhurskauttamisesta). Mannermaa julkaisi noin kaksi vuosikymmentä sitten
Lutherin vanhurskauttamisoppia käsittelevän tutkielman In ipsa fide Christus
adest (Itse uskossa Kristus on läsnä). Vaikka tutkielma on suppea, sillä on
ollut erittäin suuri vaikutus. Mainitussa kirjassaan Mannermaa väittää, että
“myöhempi luterilaisuus” yksipuolisti Lutherin opin vanhurskauttamisesta. Samoja
väitteitä hän toistaa vielä eläkkeelle siirtymisen johdosta tehdyssä haastattelussa (“Luterilaisuus
hukkasi Lutherin uskon”, Kotimaa 29.9.2000). Mannermaan maalitauluna on
luterilaisten tunnustuskirjojen Yksimielisyyden ohje ja sen opettama
forenssinen vanhurskauttamisoppi.
Tässä kirjoituksessa asetetaan kriittisen tarkastelun alaisiksi eräitä Mannermaan kirjan ajatuksia varsinkin keskittyen siihen, mitä hän opettaa Kristuksesta.
1. Lähtökohta: tietyllä tavalla
tulkittu vanhakirkollinen kristologia
Mannermaan tutkimuksessa käsitellään varsinaisesti Lutherin vanhurskauttamisoppia. Mannermaa lähtee liikkeelle kristologiasta eli opista Kristuksesta. Hän sanoo mm., että "vanhurskauttamisopin ja vanhakirkollis-kristologisen ajattelun kiinteä yhteenkuuluvuus on peruslähtökohta" myös ko. tutkimuksessa (s. 17). On huomattava, että In ipsa fide Cristus adest-tutkimus rakentuu tekijän omien sanojen mukaisesti nimenomaan tietyllä tavalla tulkitun vanha-kirkollisen kristologian pohjalle. Johdannossa sanotaan tutkimuksen rakenteesta seuraavasti: "Ensimmäisessä pääluvussa osoitetaan, että Lutherin vanhurskauttamisoppi nojaa spesifisesti tulkittuun vanhakirkolliseen kristologiseen ajatteluun" (s. 17). Samankaltaisia sanontoja esiintyy myös jatkossa: "Lutherin kristinuskon käsitys perustuu vanhan kirkon kristologiseen ajatteluun, johon hän kuitenkin tuo erityislaatuisen korostuksen" (s. 19). "Lutherin inkarnaatioteologian erityiskorostus..." (s. 20) (kursivoinnit allekirjoittaneen). On huomattava, että Mannermaa ei itse asiassa lainkaan selvitä a) mitä hän ymmärtää vanhakirkollisella kristologisella ajattelulla tai inkarnaatio-ajatuksella (vrt. s. 19), ja tähän liittyen, b) miten hän perustelee sen, että Lutherin käsitys on erityislaatuinen korostus vanhakirkollisen kristologisen ajattelun pohjalta.
Mannermaa arvostelee tutkimuksessa monessa yhteydessä myöhempää luterilaisuutta. Hänen mukaansa Yksimielisyyden ohje (Sovinnon kaava) nojaa Melanchthonin myöhempään teologiaan. Tässä yhteydessä avoimeksi kysymykseksi jää, ajatteleeko Mannermaa hahmottamansa myöhemmän luterilaisuuden poikkeavan Lutherista myös kristologian osalta. Tämä johtopäätös on lähellä. On valitettavaa, että tekijä puhuu myöhemmästä luterilaisuudesta pääasiassa epämääräisesti. Ainoa teksti, joka tulee esiin, on Yksimielisyyden ohjeen opetus vanhurskauttamisen ja Kristuksen inhabitaation (Kristuksen asuminen kristityssä) välisestä suhteesta (s. 12-13). On nimittäin otettava huomioon esimerkiksi Martin Chemnitzin klassinen teos De duabus naturis in Christo, jossa käy nimenomaan ilmi "toisen Martin" ja Yksimielisyyden ohjeen pääarkkitehdin erittäin syvällinen vanhan kirkon kristologian tuntemus. Puhe siitä, että tämä kaikki olisi pelkästään Melanchthonin seuraamista on pelkkä huitaisu.
Tiivistetysti voidaan sanoa, että Mannermaan viittaukset vanhaan kirkkoon ja myöhempään luterilaisuuteen jäävät iskusananomaisiksi, tarkempi erittely jää valitettavasti miltei kokonaan pois. Tämä on valitettavaa varsinkin siksi, että Mannermaan olennainen teesi on se, että Luther ja myöhempi luterilaisuus eroavat merkittävästi toisistaan opinkäsityksessä.
2. Kristuksen inkarnaatio -
Kristuksen alennus
Tutkimuksensa ensimmäisessä luvussa Mannermaa selvittää Kristuksen inkarnaation (lihaantulo) merkitystä Lutherin teologiassa. Mannermaa ottaa tässä raamatulliseksi taustaksi Paavalin opetuksen Filippiläiskirjeen 2. luvussa: "joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto (forma dei), katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon (forma servi)" (Fil.2:6-7). Mannermaan mukaan Luther ja vanha kirkko tulkitsevat tämän kohdan siten, että ’Jumalan muoto’ (forma dei) tarkoittaa Kristuksen jumalallista luontoa ja ’orjan muoto’ (forma servi) Kristuksen inhimillistä luontoa: "... otti sulasta rakkaudesta "orjan muodon" tulemalla ihmiseksi" (s. 19).
Nyt kuitenkin Lutherin omat tekstit osoittavat, että uskonpuhdistaja tulkitsee Fil. 2:6-7 toisin kuin Mannermaa antaa ymmärtää. Lutherin teksteistä käy ilmi, että hänen käsityksissään tapahtui muutos vuosien 1516-1519 välisenä aikana. Tämän on selvästi osoittanut mm. Tom.G.A. Hardt ehtoollistutkimuksessaan Venerabilis et adorabilis eucharistia (1971,48-52). Esimerkiksi Roomalaiskirjeen selityksessä (1516) Luther vielä ymmärsi käsitteiden ’Jumalan muoto’ ja ’orjan muoto’ tarkoittavan Kristuksen jumalallista ja inhimillistä luontoa. Sitä vastoin saarnassa Sermo de duplici iustitia käy ilmi, että uskonpuhdistaja ymmärtää nyt Paavalin sanat ratkaisevasti toisin. Tämän käänteen Luther itse vahvistaa Kirkkopostillassa sanoessaan Fil. 2 liittyen: "minäkin olen tässä ja tämäntapaisissa lauseissa monesti erehtynyt: olen omistanut luonnolle sen, mikä kuuluu persoonalle ja päinvastoin" (Kirkkopostilla = KP I, 256). Ja hän huomauttaa tässä yhteydessä: “Raamattu puhuu Kristuksesta paljon taitavammin kuin me: se verhoaa persoonan niin hienosti luontoon ja taas erottaa luonnon, niin että ani harva sitä oikein ymmärtää” (KP 1, 256). Kirjoituksessa Sermo de duplici iustitia Luther sanoo: "Jumalan muoto ei tässä tarkoita Jumalan olemusta, koska siitä Kristus ei koskaan tyhjentänyt itseään, samoin kuin 'orjan muoto' ei voi tarkoittaa ihmisen olemusta" (WA 2,147). Edelleen Luther sanoo ikäänkuin pähkinänkuoressa asian ytimen jatkossa: "hän puhuu näet Kristuksesta ihmisenä" (WA 2, 148). Paavalin käyttämästä ilmauksesta ’Jumalan muoto’ Luther sanoo: “’Jumalan muodoksi’ sanotaan siis sitä, että joku ilmaisee itsensä Jumalaksi, siten myöskin elää tai omaksuu ja omistaa itsellensä jumaluuden, ei ainoasaan salassa, itseksensä, vaan myös toisten nähden, jotka sitten huomaavat sen olennan ja ’muodon’” (KP II, 258). Orjan muodon ottaminen ei tarkoita ihmiseksituloa, vaan sitä, että Kristus vapaaehtoisesti alensi itsensä. Luther sanoo esimerkiksi, että Kristus oli persoonallisen yhtymyksen (unio personalis) tähden täysin vapaa ihminen toisin kuin me, mutta hän luopui tästä vapaudesta meidän tähtemme. Samoin Kristus otti vapaaehtoisesti päälleen meidän syntimme. Ks. Lutherin selitystä Palmusunnuntain epistolasaarnassa (KP II, 258-263).
Apostoli Paavali mainitsee Kristuksen inkarnaatiosta ja alennuksesta olennaisimman lyhyesti Gal. 4:4: "Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen". Luther ja Biblia kääntävät jälkimmäisen: "lain alaiseksi tehty".
Mannermaan tutkimuksessa tätä uskonpuhdistajan teologiassa tapahtunutta muutosta ei näytetä otettavan lainkaan huomioon. Seurauksena on, että Mannermaa ei tee mitään käsitteellistä eroa Kristuksen inkarnaation ja alennuksen välillä. Tällä on vuorostaan vaikutuksensa Lutherin tekstien tulkintaan. Luther itse puhuu tästä erosta jo ensimmäisessä sitaatissa, jonka Mannermaa ottaa esille: "Sillä Kristus ei enää edusta omaa persoonaansa, hän ei ole enää neitseestäsyntynyt Jumalan Poika, vaan syntinen..." (In ipsa fide s.19). Samoin selittäessään Gal. 3:13 Luther sanoo: "Kristushan itse vapaaehtoisesti tuli kiroukseksi meidän edestämme, sanoen: Minä olen omaan, niin inhimilliseen kuin jumalalliseenkin persoonaani katsoen, siunattu enkä ole minkään tarpeessa, mutta minä tyhjennän itseni (Fil. 2:7), omaksun teidän pukunne ja muotonne ... ja näin meidän muotomme omaksuneena hän koko maailman syntejä kantaesssaan otettiin kiinni, kärsi ... kuoli --- nousi kuolleista --- eikä hänestä nyt enää löydy syntiä, kuolemaa, eikä meidän muotoamme" (Galatalaiskirjeen selitys s. 341-342 A.E.Koskenniemen käännös).
Luterilaiset opettajat ovat erottaneet inkarnaation ja alennuksen. Chemnitz selittää Fil. 2. mm. seuraavasti: "Vaikka hän (Kristus) olisi voinut ottamassaan luonnossa välittömästi syntymänsä jälkeen osoittaa jumalallisen majesteettinsa, kuten hän teki kirkastusvuorella ja ylösnousemisensa jälkeen, niin ettei hän tunne mitään surua, pelkoa, kylmää, uupumusta jne., hän sen sijaan nöyryytti itsensä ja tahtoi, ei ainoastaan kantaa meidän luontoamme, vaan myös siinä olla samanlainen ihmisten kanssa heikkouksissa, jotka meitä rasittavat synnin tähden". Ja edelleen: "Siten (Kristuksen) alennuksessa, se ruumis, johon jumaluus on liittynyt muuttui voidakseen olla meidän alhaisen ruumiimme kaltainen. Ja kuitenkin, kuten kirkastaminen (viittaus Fil. 3:21) ei ota pois meidän lihamme luontoa tai substanssia, niin ei myöskään se poistanut mitään Kristuksen lihan todellisuudesta, että hänet tehtiin ihmisten kaltaiseksi" (Chemnitz, Loci theologici I, 108, käännös HL). Chemnitzin esitys vastaa täysin sitä, mitä Luther sanoo Kirkkopostillassa samasta tekstistä (ks. KP II, 263). Franz Pieper sanoo: "Erheellisenä on torjuttava se käsitys, että Kristuksen alennus olisi asiallisesti samaa kuin hänen ihmiseksitulemisensa." "Sen vuoksi luterilaiset opettajat syystä vaativatkin, että ihmiseksitulemus ja alennus erotetaan toisistaan, vaikkakin ne ajallisesti lankeavat yhteen. Tämä erottaminen on yhtä varmasti oikea kuin korotus on varmasti tehnyt lopun Kristuksen alennuksesta, mutta ei hänen ihmisenä-olostaan" (Pieper, Kristillinen dogmatiikka, 1995, 293-294).
3. Ottiko Kristus syntisen
luonnon? - Mannermaan hereettinen kristologia
Edellä on jo osoitettu, että Mannermaan mukaan Luther tulkitsee tietyllä tavalla vanhakirkollista kristologiaa. Mannermaa puhuukin Lutherin inkarnaatioteologian erityiskorostuksesta. Mitä Mannermaa tarkoittaa tällä? Hän vastaa itse tähän seuraavasti: "Lutherin inkarnaatioteologian erityiskorostus sisältyy juuri ajatukseen, että Kristus tuli syntiseksi ihmiseksi ja että hän omaksumassaan ihmisluonnossa oli reaalisesti kaikkein suurin syntinen" (s. 20). Edelleen hän sanoo: "Jumalan Logos ei kuitenkaan Lutherin mukaan ottanut vain 'neutraalia' ihmisluontoa sinänsä, vaan nimenomaan syntisen ihmisluonnon" (s. 19). Mannermaa ajattelee siis, että Lutherin mukaan Kristuksen inkarnaatiossa samassa persoonassa yhdistyi pyhä Jumala ja syntinen ihminen. On sanottava suoraan, että tämä on hereettinen oppi, harhaoppi!
Lutherin tekstit puhuvat päinvastoin. Sanoohan Luther Galatalaiskirjeen selityksessä Kristuksesta: "Itse hän kylläkin on viaton, koskapa on Jumalan tahraton ja saastuttamaton Karitsa" (s.334). Isossa Katekismuksessa Luther sanoo: "syntyi kaiketta synnittä Pyhästä Hengestä ja neitsyestä ollakseen synnin herra". Selittäessään Raamatun kohtaa 1 Moos. 3:15 Luther sanoo painokkaasti: “Sillä jos hänen (Kristuksen) sikiämisensä ja syntymisensä olisi ollut epäpuhdas, kuten kaikkien ihmisten, niin hän ei olisi voinut meitä auttaa synnistä ja kuolemasta” (St. L. III, 654).
Lutherilla ei ole Mannermaan kaavailemaa erityiskorostusta. Ei Luther sano teksteissään, että Jumalan Poika olisi ottanut syntistä luontoa neitsyt Mariasta. On kuitenkin totta, että Luther sanoo mm: "Sillä Kristus ei enää edusta omaa persoonaansa, hän ei enää ole neitseestäsyntynyt Jumalan Poika, vaan syntinen, joka omistaa ja kantaa sen Paavalin synnin, joka oli Jumalan rienaaja, vainooja ja väkivallantekijä; sen Pietarin synnit, joka kielsi Kristuksen; sen Daavidin synnin, joka oli avionrikkoja, murhaaja ja joka antoi pakanoille aiheen pilkata Jumalaa. Kristuksella on lyhyesti sanottuna kaikkien ihmisten kaikki synnit ja hän kantaa niitä ruumiissaan. Ei niin, että hän olisi niitä itse tehnyt, vaan siten, että hän otti omaan ruumiiseensa meidän tekemämme synnit" (sitaatti: Mannermaa s. 19). Mutta tätä ei voida selittää siten kuin Mannermaa tekee, että Jumalan Poika olisi ottanut syntisen ihmisluonnon inkarnaatiossa. Luther itse selvittää uudelleen ja uudelleen syyn tähän merkilliseen tilanteeseen, että Jeesusta Kristusta voidaan sanoa synniksi, jopa kiroukseksi. "Kristus otti kuormakseen kaikki syntimme ja hän on niiden tähden kuollut ristillä" (Gal. kirj. selitys s. 333); "Samaan tapaan puhuu Kristuksesta profeetta Jesajakin kirjansa 53. luvussa (6. jakeessa) sanoessaan: 'Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme'. Näitä sanoja ei saa miedontaa, annettakoon niiden pitää vakava omalaatuisuutensa" (s. 335). "Laupeas Isä ... lähetti... Poikansa, heitti kaikkien synnit kaikkineen hänen päälleen ja sanoi: Ollos sinä, Pietari, se kieltäjä, Paavali, se vainooja jne. (s. 336)". Kirjoituksessa Sermo de duplici iustitia Luther sanoo Kristuksesta ja hänen alennuksestaan: "Ja vaikka hän oli vapaa, kuten apostoli sanoo (1. Kor. 9:19), hän teki itsensä kaikkien palvelijaksi (Mark. 9:35) ja eli kuin kaikki paha, joka todellisuudessa oli meidän, olisikin ollut hänen. Vastaavasti hän otti päälleen meidän syntimme ja rangaistuksemme" (WA 2, 147).
Luther esittää saman asian kahdesta näkökulmasta: Synti luettiin (imputatio), heitettiin Kristuksen päälle ja toisaalta Kristus otti synnin ja kaiken kurjuuden vapaaehtoisesti päälleen alennuksessaan kuten Paavali sanoo: "hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti" (Fil. 2:8). Lutherin oppi perustuu pyhään Raamattuun, jossa alennettua Kristusta suoraan sanotaan "kiroukseksi" (Gal. 3:13), "synniksi" (2. Kor. 5:21) ja myös "meidän syntiemme sovitukseksi" (1. Joh. 2:2). Koko maailman syntien lukeminen viattomalle Kristukselle oli todellinen tapahtuma niin, että Kristus psalmeissa puhuu neidän synneistämme omina synteinään, kuten Luther tästä huomauttaa (Gal. kirj. selitys s. 335). Luther myös korostaa tätä sanoessaan: "näitä sanoja ei saa miedontaa, annettakoon niiden pitää vakava omalaatuisuutensa (Jes. 53:6)".
Viittaan uudelleen Paavalin sanaan siitä, että Kristus tuli lain alaiseksi lunastaakseen meidät (Gal. 4:4). Kristuksen tuli olla ihminen voidakseen tulla lain alaiseksi. Toisaalta Jumalana hän oli lain Herra. Mutta Kristuksen alennus merkitsee juuri sitä, että hän vapaaehtoisesti ryhtyy meidän palvelijaksemme, tulee lain alaiseksi ja ottaa päälleen meidän syntimme. Kristus tuli lain alaiseksi ja hänelle luettiin koko maailman synti vaikka hän omaan jumalinhimilliseen persoonaansa katsoen oli täysin viaton. Tämä on jumalallisen rakkauden ihme!
4. Jumalan vanhurskaus
Edellä on osoitettu, että Lutherilla inkarnaatio ja alennus eivät ole sama asia, vaan hän tekee eron niiden välillä. Tämä erottelu, joka esiintyy ensimmäisen kerran De duplici iustitia-saarnassa, selittyy Lutherin reformatorisesta löydöstä käsin. Tunnetusti uskonpuhdistaja kamppaili Paavalin sanan "Jumalan vanhurskaus" (iustitia dei) äärellä (Room. 1:17). Hän luuli saamansa opetuksen mukaisesti, että "Jumalan vanhurskaus" tarkoittaa aktiivista vanhurskautta (iustitia activa), jolla Jumala itse on vanhurskas ja jolla hän rankaisee syntisiä ja epävanhurskaita (Esipuhe latinankielisiin kirjoituksiin WA 54,185). Mutta tutkiessaan tekstiyhteyttä Luther havaitsi, että evankeliumin kautta ilmoitettava Jumalan vanhurskaus tarkoittaakin passiivista vanhurskautta (iustitia passiva), jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta (WA 54, 186). On siis kyseessä Kristuksen lahjavanhurskaus, jonka hän on meille ansainnut.
Galatalaiskirjeen selityksessä Luther opettaa seuraavasti: "Emme siis saa kuvitella Kristusta viattomaksi ja erilliseksi persoonaksi niinkuin sofistit ja melkein kaikki isät, Hieronymus ja muut, ovat kuvitelleet sellaiseksi, joka vain omasta puolestaan on pyhä ja vanhurskas. Totta kyllä on: Kristus on kaikkein puhtain persoona; mutta tähän ei sovi pysähtyä. Ei sinulla vielä silti ole Kristusta, vaikka tiedätkin hänen olevan Jumalan ja ihmisen. Vasta silloin hän sinulla on, kun tiedät: tämän kaikkein puhtaimman ja viattomimman persoonan Isä on lahjoittanut ylimmäiseksi papiksesi ja lunastajaksesi, jopa palvelijaksesi, joka luovuttuaan viattomuudestaan ja pyhyydestään ja omaksuttuaan syntisen persoonasi, kantaa syntisi, kuolemasi ja kirouksesi, tulee edestäsi uhriksi ja kiroukseksi ja näin vapauttaa sinut lain kirouksesta" (s. 345-346). Luther varoittaa pysähtymästä siihen, että Kristus omasta puolestaan on pyhä ja vanhurskas. Jos tähän pysähdytään, ymmärretään Kristus itse asiassa Jumalan aktiiviseksi vanhurskaudeksi ja silloin me jäämme tuomion alle. Mutta Kristus on tiedettävä ja uskottava siinä muodossa, tehtävässä, johon ja jota varten hän, jumalihminen, tuli: meidän ylimmäiseksi papiksemme ja lunastajaksemme. Kristus, jumalihminen, luopui viattomuudestaan ja pyhyydestään, ja omaksui meidän syntisen persoonamme, kantoi syntimme, kuolemamme ja kirouksemme. Hän tuli meidän edestämme uhriksi. Herra heitti hänen päällensä meidän kaikki syntimme, kuten Luther tästä aina uudelleen muistuttaa.
Uskonpuhdistaja tiesi omasta kokemuksestaan, että Jumalan vihollinen osaa pukeutua jopa Kristuksen hahmoon: "Syyttäjän juoniin kuuluu vielä sekin, että hän esittää ainoastaan osan Kristuksesta eikä häntä kokonaan, nimittäin siksi Kristukseksi, joka on Jumalan Poika, syntynyt ihmiseksi neitsyestä. Sitten hän kuroo siihen jotain asiaankuulumatonta, toisin sanoen, hän paiskaa eteemme jonkin sellaisen Kristuksen lauseen, jossa tämä itse kauhistaa syntisiä..." (s. 57, ks. myös s. 557)
Luther puhuu Galatalaiskirjeen selityksessä säännöllisesti siitä, mihin vanhurskauttava usko yksin kohdistuu: "Meidän pitää siis totuttautua tuollaisissa omantunnon taisteluissa jättämään sikseen oma itsemme, laki ja teot - ne vievät meidät vain oman itsemme tarkkailemiseen - ja yksinkertaisesti kääntämään katseemme vaskikäärmeeseen, ristille naulittuun Kristukseen, häntä hellittämättä katsellen varmasti uskomaan hänet vanhurskaudeksemme ja elämäksemme" (s. 206). "Mutta mietipä vielä tarkemmin tätä lunastushintaa ja tarkkaa tuota vankia, (edestäni antautunutta), nimittäin Jumalan Poikaa!" (s. 217). Tuosta siis, että Jumalan Poika antoi itsensä kuolemaan, minun toivoni herää ja minä sovellan sen itseeni; tämä soveltaminen on uskon varsinainen voima" (s. 219) "Näin usko - niin olen sanonut - omistaa ja ottaa verhokseen Kristuksen, meidän edestämme annetun Jumalan Pojan" (s. 219). "Niinpä en minäkään, jos mielin omantunnon ottelussa tahi kuolinkamppailussa saada lohdutusta, saa uskossa omistaa mitään muuta kuin yksistään Kristuksen, ja minun pitää sanoman: Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka on minun puolestani kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut; hänen haavoissaan ja kuolemassaan minä näen syntini ja hänen ylösnousemisessaan voittoni synnistä, kuolemasta ja perkeleestä sekä vanhurskauteni ja (iankaikkisen) elämäni. Tämän vain minä kuulen ja näen, muuta en!" (s. 427).
Luther puhuu tähän liittyen myös siitä, että meillä tulee olla oikea määritelmä Kristuksesta: "Tätä kiusausta vastaan on käytettävä näitä Paavalin sanoja, joilla hän kuvaavasti ja osuvasti määrittelee Kristuksen seuraavaan tapaan: Kristus on Jumalan ja neitsyen Poika, annettu alttiiksi ja kuollut meidän syntiemme tähden" (s. 55)
Käsittääkseni Mannermaan kritikoima Yksimielisyyden ohjeen oppi vanhurskauttamisesta saa selityksensä juuri tältä pohjalta. Yksimielisyyden ohjeessahan tehdään selvä ero kahden vanhurskauden välillä: 1) Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, iankaikkinen ja olemuksellinen vanhurskaus (aeterna et essentialis iustitia, die ewige und wesentliche Gerechtigkeit), joka on uskovissa, koska Jumala itse asuu heissä (inhabitatio) 2) uskon vanhurskaus, joka määritellään samaksi kuin "Jumalan vanhurskaus" (iustitia dei) Paavalin kirjeissä ja joka ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus, syntisen armoihin ottaminen, yksin Kristuksen täydellisen kuuliaisuuden ja ansion tähden (Tunnustuskirjat 1990, s. 498).
Jumalan olemuksellinen vanhurskaus on juuri Lutherin käyttämin sanoin Jumalan aktiivinen vanhurskaus. Se ei voi olla meidän vanhurskautenamme. Meidän vanhurskautenamme on yksin Jumalan passiivinen vanhurskaus, uskonvanhurskaus, Kristuksen vanhurskaus, joka ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus Kristuksen ansion tähden. Näin Yksimielisyyden ohje tässä mielessä käsitteellisesti erottaa Kristuksen persoonan, sen mitä hän itsessään on, ja hänen ansionsa, ja Yksimielisyyden ohje opettaa, että meidän vanhurskautenamme on juuri Kristuksen ansio, syntien anteeksiantamus. Usko kohdistuu tosiasiaan, syntien anteeksiantamukseen, joka on olemassa valmiina Kristuksen lunastustyön tähden ja joka meille ilmoitetaan ja tuodaan evankeliumissa omistettavaksi uskolla.
Näin myöskin Luther määrittelee Kirkkopostillassa uskon vanhurskauden:
"Oltakoon ehdottoman varmoja siitä, että meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä on syntien anteeksiantamus" (KP III, 551). Meidän vanhurskautemme on siinä, että Kristus on mennyt Isän luo: "Katsohan, tämä on kuin onkin kristittyjen vanhurskaus Jumalan edessä: Kristus menee Isän tykö, toisin sanoen, hän kärsii meidän puolestamme, nousee ylös, näin sovittaen meidät Isän kanssa, niin että meillä hänen tähtensä on syntien anteeksiantamus ja armo" (KP II, 474).
Mannermaan mukaan Yksimielisyyden ohjeen ja ylipäätään myöhemmän luterilaisuuden ongelmanasettelua vanhurskauttamisopissa määräsi polemiikki Andreas Osianderin vanhurskauttamisoppia vastaan (In ipsa fide s. 47). Vaikka onkin totta, että Yksimielisyyden ohjeen artikla vanhurskauttamisesta on vastaus Andreas Osianderin ja toisaalta Stancariuksen (ja eräiden Hampurin teologien) harhoihin, ei voida ajatella, että Yksimielisyyden ohjeen ja myöhemmän luterilaisuuden vanhurskauttamisoppi selittyisi pelkästään tästä vastakkainasettelusta. Yksimielisyyden ohje itse selittää, mistä sen oppi on peräisin. Se nostaa Lutherin luterilaisen kirkon tärkeimmäksi opettajaksi. On kyseessä Lutherin reformatorinen löytö, Raamatun vanhurskauttamisoppi, jota Yksimielisyyden ohje haluaa opettaa ja varjella silmäteränä sekä torjua sen vastaiset harhaopit. On myös huomattava, että Yksimielisyyden ohje itse katsoo vain selittävänsä sitä, mitä jo Augsburgin tunnustukseen sisältyy. Osianderin oppi on todellisuudessa vain muunnelma Rooman kirkon vanhurskauttamisopista, jossa vanhurskauttamiseen sekoitetaan uudistus ja hyvät teot. Tämän toteaa selkeästi F. Bente. Hän sanoo, että Osiander alkoi 1549 julkisesti esittää oppia, jossa hän hylkäsi forenssisen käsityksen vanhurskauttamisesta Kristuksen ansioiden hyväksilukemisena, ja palasi roomalaiseen näkemykseen, jonka mukaan vanhurskauttaminen on vanhurskauden vuodattamista (infusio) ihmiseen (Bente, Historical Introductions to the Book of Concord 1965, s. 152).
5. Kristuksen persoona ja työ
Mannermaan mukaan Luther poikkeaa myöhemmästä luterilaisuudesta siinä, että hän ei irrota Kristuksen persoonaa ja työtä toisistaan vaan Kristuksen persoona ja työ on itse Kristus. Kristus itse, hänen persoonansa ja työnsä, on kristillinen vanhurskaus eli uskon vanhurskaus (s. 13). Mannermaan mukaan myöhempi luterilaisuus erottaa ainakin käsitteellisesti Kristuksen persoonan ja työn opettaessaan, että vanhurskauttaminen käsitetään kokonaan foressisesti eli uskonvanhurskaus on Kristuksen ansaitsema syntien anteeksiantamus, joka uskovalle luetaan vanhurskaudeksi (s. 12-13).
Kuitenkin kuten edellä on jo osoitettu tietyssä mielessä Kristuksen persoona ja työ pitää erottaa toisistaan. Yksimielisyyden ohje sanoo sen esimerkiksi näin: "Jumalan edessä tapahtuvassa vanhurskautuksessa usko siis ei nojaudu katumukseen, ei rakkauteen eikä muihinkaan hyveisiin, vaan ainoastaan Kristukseen ja hänessäkin vain hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa, jolla hän meidän puolestamme lain täytti, ja joka uskoville luetaan vanhurskaudeksi" (SD III, 30, TK 1948). Uudessa Tunnustuskirjojen suomennoksessa lisätään sana erityisesti: "erityisesti hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa". Tämä johtaa ajatuksen siihen väärään suuntaan, että usko nojaisi myös johonkin muuhun. Saksalaisessa alkutekstissä ei tätä lisäystä ole.
Syksyllä 1994 Helsingissä pidetyssä Suomen teologisen kirjallisuusseuran perinteisessä symposiumissa saksalainen luennoitsija Theodor Mahlmann sanoi asiaan liittyen seuraavasti: "Legendan kaupitteluna on siis pidettävä sitä mielipidettä, jonka mukaan 'myöhäisempi luterilaisuus' irrottaisi erilleen Kristuksen persoonan ja hänen työnsä, vaikka se (loogisesti) erottaakin ne toisistaan".
6. Uskonvanhurskaus ja
inhabitatio Dei
Mannermaan kritiikki lähtee siitä, että Yksimielisyyden ohjeen mukaan inhabitatio Dei on vanhurskauttavan uskon seuraus (In ipsa fide s. 12). Mannermaan päättelyn mukaan tämä juuri johtaa Kristuksen persoonan ja työn irrottamiseen toisistaan ja yksipuolisuuteen (s. 13; samoin Kotimaan haastattelu 29.9.2000). Mannermaa katsoo tällaisen opinkäsityksen olevan Melanchthonin peruja ja selittyvän paljolti vastakkaisasettelusta Osianderin vanhurskauttamisoppia kohtaan.
Mitä tulee Yksimielisyyden ohjeen oppiin, että inhabitatio Dei on vanhurskauttavan uskon looginen seuraus, niin tästä on ehdottomasti pidettävä kiinni ja se on myös Lutherin oppi. Pyhä Jumala olemuksellisessa vanhurskaudessaan on syntisille ihmisille kuluttava tuli (Hebr. 12:29). Siksi meistä täytyy ensin tulla sellaisia temppeleitä, joissa pyhä Jumala voi asua. Tämä tapahtuu yksin omistamalla uskolla jo kasteessa lahjoitettu Kristuksen vanhurskaus, lahjavanhurskaus. Siinä yksin kelpaamme pyhän Jumalan edessä myös tuomiolla. Tästä temppelin vihkimisestä Luther kirjoittaa seuraavasti: "Näin likeisesti nuo molemmat, Jumala ja ihminen, ystävystyvät keskenänsä, kun itse Pyhä Henki valmistaa ihmisen sydämen ja vihkii sen Jumalan pyhäksi huoneeksi ja asumukseksi, temppeliksi ja monstranssiksi, ja kun ihminen saa niin ihmeen ihanan, jalon, rakkaan ja arvokkaan vieraan ja asujan eli huonetoverin: Jumalan, Isän ja Pojan!" (KP II, 613).